Itkua eksyneen

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 18. Helmi 2014 19:57

Sonya
» Mukaan Majava Joonalla. (:

Suo. Miksi ihmeessä hän oli edes vapaaehtoisesti tullut tälle suunnalle? Miksi vielä jatkanut, kun märähkö ja epämiellyttävän kimmoisa maa alkoi maiskahdella askelten tahdissa. Maaperä tuntui niin kammottavan petolliselta, että saattaisi imaista sirohkon tamman hetkessä kitusiinsa. Tuskin lieni siis mikään ihme, että Sonya otti reippaita askelia satunnaisiin suuntiin. Koko suo tuntui kolkolta, vaikka oli vasta päivä langettivat suuret puut hukuttavan varjon koko paikan ylle.
Sonya ei pitänyt paikasta ei ollenkaan, mutta jo ainakin tunnin verran ristiin rastiin kuljettuaan tajusi hän olevansa eksynyt. Jokainen puu näytti samalta eikä kiiltävänmusta tamma edes voinut jäädä pidemmäksi aikaa katselemaan paikkoja sillää maa tuntui heti pettävän alta. Piirtokasvo jatkoi sinnikkäästi matkaansa uskoen tarpeeksi pitkään eteenpäin kulkiessaan vielä löytävänsä itsensä pihalle täältä.

Matkaa taittui jälleen useamman kilometrin verran, mutta Sonya huomasi yhäkin askeltavansa upottavalla suon polulla. Tamma ei mahtanut itselleen mitään, hän alkoi olla epätoivoinen tuntien itsensä olevan pahemman kerran hukassa ja eksyksissä. Ruskeat, yleensä elämäniloa ja riemua loistavat silmät muuttuivat kyynelistä lasisiksi ja, kun tummanruunikko painatti silmänsä umpeen vierähti yksi kyynel tämän vasenta poskea pitkin alas.
Hän halusi vain pois täältä. Pois tästä epämiellyttävästä paikasta joka ei tuntunut tarjoavan hänelle ulospääsyä.

Kaiken lieni kruunaavan vielä se, että silmiään hetken kiinni pitäessään onnistui Sonya liukastumaan märällä sammalpeitteellä ja kaatuamaan kyljeltensä. Arabialainen hätiköi itsensä välittömästi ylös ja taivutti päänsä surumielisessä ilmeessä kylkensä puoleen. Muutaa ja muuta sotkua oli tarketunut runsain määrin tummanruunikolle karvalle. Ei tamma yleensä ollut niin herkkä ulkonäkönsä suhteen, mutta tässä tilanteessa se tuntui olevan viimein naula arkkuun. Sonya ei kestänyt enää vaan huomasi vuodattavansa kasvojaan pitkin lohduttomia kyyneliä tuntien itsensä aivan eksyneeksi varsaksi. Hiljainen nyyhkytys kantaisi varmaan pitkälle hiljaisella suolla.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 18. Helmi 2014 20:29

Jonathan

Kaikenlaista ja kaiken näköistä sitä niin pienen ajan aikana oli sattunut. Ehkä hänen täytyi vain ylläpitää postiivinen asenne ja nauttia siitä niin paljon kuin pystyi. Joona oli vapaa elämään haluamallaan tavalla eikä hänellä oikeastaan ollut missään välissä sellaista tunnetta, että elämä tippuisi niskaan. Tavallaan se otuksen luonne muovasi toisista vahvempia, toisista heikompia.
Eniten tässä ihmetytti se, että kuka hullu eksyisi suolle? Suolla ei ollut mitään annettavaa hevosille ja kaiken lisäksi se oli luultavasti niellyt koko elämänsä aikana hevosia itseensä kuin mikään muu maaperä. Joonatan oli kuitenkin varuillaan katsoen tarkasti jalkoihinsa. Harmaan tummanruskeat silmät seurasivat niin maata kuin taivastakin ja koko ympäristöä. Hänen hyvin leveät kavionsa ei antaneet partakasvon painua suolla yhtään enempää. Vain märkä suonpintä litisi hänen allaan.

Niin hiljainen kuin suo saattoi ollakin ja varmasti kaikki ylimääräiset äänet kuuluivat selkeästi, kuten nytkin. Sen harmaisiin korviin kuin syöpyi jo kaukaa kuultua jonkun itkua. Hän ei osannut päättää siltä seisomalta oliko se aikuinen, varsa, tamma vai ori, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi samantien. Kuin kiimainen leijona se lipaisi huuliaan ja lähti ripeämmin kävelemään äänen suuntaan, silmät lasittuneena haluamaansa suuntaan.
Kohta hänen eteensä avartui hyvinkin kaunis, melkein syötävän herkullinen tamma. Se näytti selkeästi siltä, että reppana oli kaatunut märässä maassa ja sotkenut kauniin karvansa. Joonatania varmasti itkettäisi myös, jos sattuisi likaannuttamaan omat karvansa - sen valkeat sukat olivat jo melkein ruskeat.

Tummapukuinen, suon tahrima tamma niiskutti eikä Joona voinut vastustaa astumista lähemmäksi ja napata itselleen tuo namupala. Hän oli aistimattakin hyvin heikko persoona.
"Oletteko kunnossa?", hänen äänensävystään huokui huolehtivaisen tyyne kysymys. Ennen kuin toinen ehtisi tätä katsomaan, muuttaisi se katseensa huolestuneeksi.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 18. Helmi 2014 23:07

Suon märkä ällöttävä pinta tuntui kannattalevan siroa mustapeitteistä vain niukin naukin, mutta Sonya oli liian turtunut ja turhautunut liikkuakseen. Hän halusi täältä pois. Mieluusti heti samantien! Hän ei tahtonut kenenkään toisen näkevän häntä tälläisenä. Likaisena, säälittävänä ja niin hajalla, kuin tunteja pois pääsyä etsinyt tamma voi olla.
Sirot pienet korvatkin riippuivat tamman pään sivuilla tämän vain odottaessa suurtakin ihmettä. Kentis jotakin Jeesuksen spottivaloa joka johdattaisi hänet suorintatietä pois täältä ja pesulle. Ihme ei kuitenkaan saapunut jumalallisena opastuksena vaan sen sijaan tamma havahtui huomaamaan, että joku lähestyi häntä. Surumielinen katse kääntyi pään mukana vierasta kohti joka paljastui Sonyan suruksi oriksi.

Mitähän tuokin nyt mahtaisi ajatella likaisesta, keskellä suota pillittävästä tammasta? Kenties tulisi vain naureskelemaan pilkallisesti, senhän miehet pahimmillaan osasivat. Vaikka Sonyan olisi tehnyt mieli vain kätkeä itsensä tuolta parrakkaalta tämä seisoi paikallaan tilanteeseensa väsyneenä ja kyllästyneenä. Hänellä ei ollut mitään mieltä liikkua paikaltaan yhtikäs mihinkään. Tulkoot, vaikka suuremmallakin joukolla ilkkumaan jos lystäisivät. Sonya oli varma, että hänen apeutensa ei tästä enää pahenisi.

Yllättäin ori esittääkin huolensekaisen kysymyksen mikä on saada Sonyan vain itkemään kovemmin. Voi miksi juuri nyt vastaan tarpoi sen luokan ori joka tahtoi olla mukava? Miksi juuri nyt, kun tummanruunikolla itsellään oli käsillään ehkä elämänsä pahin päivä Caraliassa. Kaikki tuntui menevän pieleen, eli ehkä hän kohta ajaisi tuon tummankin matkoihinsa.
"E-en.." oli piipittävä lähes äänetön vastaus joka päättyi surkeaan nyyhkäisyyn. Voisiko orille vain töksäyttää, että hän oli eksynyt tänne? Olisiko pahimmassaa tapauksessa pois pääsy aivan vieressä jolloin tamma tekisi itsestään pellen?
Sonya ei tiennyt enää miten jatkaa joten vaipui vain olemaan hiljaa ja laski kyynelten sumentavan katseensa jonnekin suon kasvustoon.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 19. Helmi 2014 14:43

Ylihuolestuneen oloinen partakasvo seurasi sivusta tamman liikkeitä. Pian tämä oli saapunut lähemmäksi katsomaan kuvankaunista tammaa ja hänen vointiaan ja lähempää saattoi nähdä hänen tohrineen turkkiaan oikeasti. Se näytti niin surkealta siinä seisoessaan ja mitä pahinta, kun ori oli kysynyt hänen vointiaan se suorastaan räjähti suureen itkuun. Se sanoi vielä lisäksi toisen kysymykseen vastauksella: En. Hän ei ollut kunnossa.
Ori lähestyi entisestään tuota sirokasvoa ja tunki turpaansa hänen turpaansa vasten. Pää oli painautunut alaspäin ja kuin yrittäen katsoa tamman kasvoja tuosta matalan surkeasta katseesta kohti suon kasveja. Se yritti puskea pehmeän tummaa turpaansa tamman turpaan ja toivoi, että hän edes nostaisi tuota kaunista kasvoaan enemmän esille. Tamman itkeminen sai Joonatanin kiinnostumaan yhä enemmän ja tamma vain näytti suloisemmalta itkiessään.
"Älähän nyt, ei sinulla ole mitään hätää", hän lohdutteli.

Aikaisemminkin oli herännyt kysymys siitä mitä ihmettä nämä kaksi suolla teki. Ensimmäiseksi piti kysyä hyvin tarkkaan ja selkeästi, miksi tamma oli täällä.
"Miksi olet täällä ihan yksin? Oletko eksynyt?", yleensä joidenkin luonteeseen kuului vaistomainen huolehtivaisuus ja se kuului äänensävystä. Aidosti huolestunut oli oikeasti melkein yhtä hädissään kuin autettava, mutta ori - orissa oli jotain muuta huolehtivaisuutta. Sen äänensävy oli kyllä huolestuneen oloinen, mutta ei täydellinen. Se piti yllään hyvin rauhallista, rentoa asennetta, yrittäen rauhoittaa tammaakin edes jollain tavalla. Asiassa oli kuitenkin iso mutta. Hän halusi tammasta jotain enemmän ja noin heikon olennon sai heti kättelyssä itselleen, kun osasi käyttää sitä hyväksi.

Tammalla ei selvästikkään ollut hyvä päivä, sen saattoi huomata. Ehkä Joona voisi tuoda lohtua ja auttaa tuota sirokasvoa pois täältä suon siimeksestä, se varmasti parantaisi sen olotilaa, jos toinen oli todellakin eksynyt.
"Autan sinua, jos vain annat minun auttaa", hän kohotti tummille kasvoilleen kevyen hymyn.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 20. Helmi 2014 02:38

Sonyan katse tuijotti lohduttomuuteen vaipuneena jonnekin tyhjyyteen, tamma tahtoi vain pois täältä. Mieluusti myös tästä tilanteesta. Ajatukset särkyivät kuin ohut lasi orin tuodessa turpansa tamman omaa herkkää turpaa vasten. Häkellys temppuili Sonyan kasvoilla, mutta jostain syystä hän ei siirtänyt turpaansa toisaalle, ei lopulta edes ajatellut asiaa niin pahana. Ehkä tämän tapainen lohdutus oli nyt ihan paikallaan. Arabialainen kohotti hieman korviaan höröön kuullakseen lohdulliset sanat orin suulta. Ne kyllä rauhoittivat ja saivat tummanruunikon toivomaan, että ori osaisi auttaa häntä. Mieluusti auttamaan ulos tältä kirotulta suolta. Sitä Sonya toivoi tällä hetkellä eniten. Ori tuntui tilanteeseen nähden täysin vaarattomalta ja todella tuntui jakavan huolta itkuaan yhä nieleskevän tamman suhteen.

Vieläkin piirtokasvon oli vaikea muodostaa sanoja ja siksi ehkä helpoimman kautta mennen tamma jätti kyselyn ja puhumisen lähinnä parrakkaan orin huoleksi. Tällä vaikutti olevan vielä hermot tallella toisin kuin eräillä. Sonya osasi odottaa seuraavia kysymyksiä ja oli tavallaan jopa tyytyväinen, että ori osasi esittää kysymykset juuri noin, nyt hänen ei tarvitsisi liiaksi häveten kertoa olevansa ihan kokonaan hukassa.
"Minä vain eksyin," piirtokasvo sai hiljaa kuiskattua ja uskalsi vähän nostaa itkuista katsettaan orin silmiin. Mitähän tuo mahtoi ajatella? Löytäneensä tyypillisen surkean tamman joka ei pärjännyt viittä minuuttia pidempään omillaan. Sonya ei ollut varma halusiko edes tietää. Totuus satuttaisi taatusti.

Orin avuntarjous sai arabialaisen värähtämään pienesti.
"Todellako?" tämä kysyi todella toiveikkaana pois pääsyn suhteen. Sonya ei halunnut itsenäisesti ottaa enää ainuttakaan askelta kuin peläten voivansa hukata itsensä vielä pahemmin. Jos ori saisi hänet vakuutettua siitä, että tietäisi reitin pois tummanruunikko seuraisi toista varmasti. Tämä vaikutti luotettavalta, ei lainkaan pahantahtoiselta.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 20. Helmi 2014 21:49

Tamma ei pistä vastaan orin avunantoa eikä reagoi pahalla tavalla orin koskettaessa sen turpaan. Se oli ymmärtänyt, että hän kaipasi apua ja otti sen ilomielin orilta vastaan, ehkä hyväkin niin, koska ei kukaan täällä halunnut huvin vuoksi olla.
Aikaisemmin harmaa oli kysynyt tammalta eksymistä suolle ja hänen vastauksensa oli myötävä edelleen. Hän oli vain eksynyt. Luultavasti vain harhaillut alamaissa ja huomannut pyörivänsä samassa paikassa tunnista toiseen, joten apu oli suuresti tarpeen.

Tamma vaikutti yllättyneeltä kun Joona tarjosi hänelle apua. Tottakai hän halusi antaa auttavaa itseensä toiselle, kun oli mahdollisuus. Tämä saattoi jonkun muun korviin kuullostaa ilkeältä, koska orilla oli jotain aivan muuta mielessä.
"Pyyhihän kyyneleesi ja mennään", hän sanoi hyvin tarmokan iloisena toiselle ja innosti häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Kohta heidän matka kävisi pois suon siimeksestä, jonka jälkeen kauniille tammalle kohoaisi hymy huulille.

Ennen kuin he ehtisivät lähteä liikkeelle, halusi Joonatan tietää tamman nimen.
"Kerrohan, mikä on nimesi?", hän kysyi toiselta kääntyen katsomaan tätä. Hän halusi olla enemmän se puhuja, koska uskoi, että tamma ei ollut kovin innokas keskustelemaan tuossa mielentilanssa, mutta varmasti muuttuisi mitä enemmän he pääsisivät pois suolta.
"Olen Jonathan, mutta voit sanoa Joonaksi", sen tummille kasvoille kohosi yhä uudelleen ja uudelleen lempeä hymy.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 21. Helmi 2014 01:17

Arabialaista yhä hieman hävetti olla siinä parrakkaan edessä aivan kuran tahrimana ja täysin nujerrettuna. Että osasikin Caralian ympäristö petollinen jos sille soi pienenkään mahdollisuuden siihen. Ei Sonya rehellisesti ollut enää aikoihin uskonut voivansa eksyä jonnekin Caraliassa. Hän todella uskoi, että osasi kulkea saaren poikki, vaikka silmät sidottuna. Toisin oli käynyt ja se pisti tamman todella ajattelemaan monet asiat uusiksi. Ehkä olemaan hieman tarkempi ensikerralla ja välttämään tälläiset epämiellyttävät paikat ainekin.

Orin kehotus kyyneleiden pyyhkimisestä ja matkaan lähtemisestä kuulostivat hyviltä. Piirtokasvo rohkeni todella ajatella pääsevänsä suolta pois vielä samanpäivän aikaan. Yksin hän ei olisi varmaan onnistunut siinä ikinä. Sonya kohotti hieman toista etustaan ja laski päätään voidakseen hieraista kyynelten rippeet pois tummilta kasvoiltaan etupolveaan vasten. Kun kyyneleet oli kumottu uskalsi Sonya hieman jopa vilkaista henkistä pelastajaansa silmien suuntaan. Ori oli vaikuttavan näköinen ja tästä tuntui todella hohkaavan vilpittömyys. Tuskin siis olisi kuolemaksi lähteä seuraamaan tuota.

Tumman orin kehoitus sai Sonyan huulet pyöristymään pieneen hymyyn. "Sonya," tamma sanoi lyhyesti hieman heleämmällä ja rauhoittuneemmalla äänellä. Kyllä toisen hevosen läsnäolo tekikin ihmeitä. Arabialainen oli sydämellisen kiitollinen siitä, että joku oli löytänyt hänet. Joku paljastui esittelyn myötä Jonathaniksi jonka esittäytymiselle piirtokasvo nyökäytti päätään.
"Mennäänkö jo? En välittäisi olla täällä yhtään sen pidempään kuin on tarvis," tyttönen kysyi sitten hieman vetoavalla äänellä ja katsoi Jonathanin puoleen hieman surupohjaisesti.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 02. Maalis 2014 12:43

Ori katsoi liki virtaviivaisesti taukoamatta tammaa, joka oli lumonnut kokonaan. Hänestä saisi aikaiseksi mitä vain, kun saisi oikean hetken tarttua tilanteeseen. Ei kuitenkaan liian pian, koska silloin tamma perääntyisi.
Lempeä hymyi pysyi toistamiseen ja pian tamma sanoikin nimensä. Sonya. Se oli lyhyt ja ytimekäs. Olikohan sillä pidempää nimeä laisinkaan? Ori ei lähtenyt utelemaan, vaan nyökkäsi ymmärtäneensä hänen nimensä ja nuoleskeli nimeä, kuin tikkaria suussa kielellään.

Partakasvon ei täytynyt enempää pyytää kuin omasta tahdostaan Sonya halusi jo lähteä pois. Ori hymähti ja lähti liikkeelle Sonya mukanaan. Tammalla ei tainnut olla tämän perusteella kovin hyvä suuntavaisto. Ori oli miettinyt tätä jo aikaisemminkin, mutta häntä ei haitannut. Arabi taisi olla vähän enempänä kävellen, Joona silmäili sitä korvista kavioihin, mutta pian otti isommat askeleet tavoittaen itsensä niin sanotusti kärkeen. Hänen tehtävänä oli auttaa tamma pois suolta.
Mitä tähän nyt lisäämään? Sanat tuntuivat eksyneen samalla kun hän oli katsellut tammaa pidemmän aikaa. Molemmat halusivat pois täältä ja ne liukuivat puiden lävitse, hiljakseen tai ainakin hetken.

"Taidat sen tietää itsekin, mutta minäkin haluan sanoa sen, että olet kaunis ja kauneus ei riitä", hän sanoi lempeä ääni huuliltaan.
"Tyrmäävä, muodokas sekä upea", partakasvo lisäsi, mutta ei halunnut hiljentyä.
"Sinua ei voi vain yhdellä sanalla kuvailla", ja niin hän antoi valtaa tammalle käyttää omaakin suutaan. Orin mielestä jotkut muut orit olivat turhan yksinkertaisia ja halusivat vain heti kiinni ja päästä tyydytyksestään. Partakasvo halusi tehdä kaiken pidemmän kautta, satuttaa rajummin, tuntea itselleen mielihyvää. Jotain sellaista, mitä moni ei todellakaan hyväksyisi.

Sinä aikana kun hän asteli eteenpäin, odottaen Sonyankin sanovan jotain, se nuuskaili ilmastoa, katsoi ympärilleen ja antoi sen ihan pienenkin tuulenvireen puskea häneen vasten. Mikä idea siinä oli, se, että hän pystyi tuntemaan tuulen suunnan ja sen ollen suunnistamaan pois. Tuuli, se antoi myös erilaisia hajuja, jotka johdattaisivat heidät pois täältä. Tällä hetkellä heidän suuntansa oli kohti meren rantaa, koska se pienikin tuulenpusku tuoksui suolaiselta.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 02. Huhti 2014 22:55

Yleensä orien katseet eivät Sonyaa häirinneet, mutta nyt tämän partaleukaisen katse tuntui hyvinkin inhottavalle. Tamma tiesi hyvin mistä se johtui. Se johtui täysin siitä ettei ollut itse nyt todellakaan parhaimmillaan. Hän näytti kauhealta.

Täysiverinen yritti kuitenkin ajaa negatiiviset ajatukset itsestään loitommalle ja keskittyä vain siihen, että pääsisi pian pois tästä suo loukusta. Tamma todella toivoi, että Jonathan tiesi minne mennä eikä johdattaisi häntä yhä pahempaan liemeen, kirjaimellisesti.
Ori tepasteli ainakin johtomaisesti kärkeen ja asettautui näyttämään tietä. Hienoa, edistystä. Sonya ei ollut vieläkään kovin hyvässä vireessä, inho puski joka raosta.

Kun ori aloitti puheensa Sonya uskoi saavansa kuulla jotakin moitteita itsestään ja siitä miten avuton oli, kun oli eksynyt tänne. Sen sijaan ori järkytti tummanruunikkoa sanoillaan. Tuon kehut kauneudesta tamma olisi ottanut koska tahansa vastaan paremmin kuin nyt. Ei kuitenkaan nyt, kun hän oli liassa, täysin kurassa uitettu, silmät lasittuneina ja ilme muutenkin itkunpartaalla. Oliko tuo ori sekaisin vai miksi kummassa se piti häntä kauniina tämän näköisenä? Vai oliko sarkasmi saanut todella uuden ulottuvuuden?
"Mutta minähän olen yltäpäältä liassa.. Olen oikeastaan kiitollinen etten näe itseäni nyt," Sonyan oli pakko huomauttaa, eikä hän uskonut orin voivan kieltää edes itseltään sitä miten lian peittämä kiiltävä kylkinen tamma oli.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 07. Huhti 2014 14:14

Onneksi siitä vaeltamisesta ja yksin elämisestä oli hyötyäkin. Joonatan pystyi haistelemaan ilmastoa, mutta kuka tahansa pystyisi tekemään tämän, jos edes vähäänkään oli suuntavaistoa. Tamma oli niin itkuinen, eksynyt ja paniikissa että tämä asia ei häneltä ollut luistanut. Joonatan oli jos mielissään saadakseen haaviinsa niinkin kauniin tamman, vaikka se olikin kaiken sotkun peitossa ja huolimatta siitä kuinka ori oli tätä kehunut se sanoi vastaan. Miten joku ei muka voinut näyttää hyvältä oli se sitten likainen tai ei? Joonatan naurahti söpön pienesti tamman sanoille ja käänsi katseensa sen suuntaan hymyillen.
"Minulle sinä olet kaunis, olit sitten liassa tai et", hän sanoi, mutta halusi lisätä "tyhmähän se on, joka ei näe lian lävitse", ori mielisteli katsellessaan lian peittämää tammaa.

Joonatan laittoi jalkojaan vasten jo kovettunutta maastoa, joka merkitsi, että he olisivat pian pois suon siimeksestä ja pikkuhiljaa lipoivat meren rantaa. Puut heidän ympärillään hälvenivät ja olivat huomattavasti matalempia kuin syvällä metsässä. Joonatan otti jälleen suurin keuhkoin sieraimiinsa mereltä tuomaa ilmaa.
"Kokeileppa nyt nuuskia itsekin", hän sanoi rohkaisten tammaa. "Eikös tuoksu selkeä meri?", hän kysyi katsoessaan tammaa samalla kun hän käveli nyt hitaammin askelin eteenpäin. Hän ei halunnut menettää tasapainoaan kävellessään eteenpäin ja samalla katsoessaan tammaa. Se oli kirjaimellisesti hyvin vaikeaa, ainakin näin suuresti katsettaan kääntäen. Toinen vaihtoehto oli törmätä päin puuta, mutta onneksi toinen silmä näki sinne minne oltiin menossa.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 08. Touko 2014 02:18

Orin erimielisyys asioiden suhteen paistoi tämän lyhyestä naurahduksesta. Se sai Sonyan nostamaan jälleen korviaan isommin höröön ja katsomaan toiseen kummissaan. Mikä nyt oli niin hauskaa? Orin sanat yllättivät jälleen, Sonya ei voinut olla tuntematta kuumotusta poskillaan. Hän ei oikein edes tiennyt pitikö partaleukaisen suorasta tyylistä imarrella häntä, mutta silti hän sai aikaan hallitsemattomia reaktioita. Miten hankalaa niitäkin vastaan oli edes yrittää taistella.

Sonya oli todella sanaton, otettu, mutta kykenemätön juuri vastaamaan. Olisi tuntunut hölmöltä yrittää kehua oria takaisin, vaikka tämä olikin ulkoiselta olemukseltaan komeahko. Jos Sonya olisi nyt imarrellut takaisin olisi se takuulla kuulostanut tekopyhältä ja vain kohteliaisuuden varassa tehdyltä. Hän, kun tahtoi tavoitella vilpittömyyttä ja todella tarkoittaa sanojaan, ehkä hänen lienisi siis parempi säästää kehunsa myöhemmäksi. Ainakin Sonyasta tuntui, että tulisi viihtymään tämän orin kanssa pidempäänkin.
"Kiitos," piirtokasvoinen lausui hiljaa, ääni oli hieman häkeltyneen painoinen, mutta silti aidon kiitollinen. Harva ori oli hänelle koskaan asiaa noin ilmaissut. Vähäinenkin likaisuus ja panostamattomuus tuntui aina ajavan orit paremmille vesille.

Arabialainen oli yhä niin poissa tilanteesta ettei edes kunnolla erottanut maan rakenteen muuttuvan. Vasta, kun puut alkoivat madaltua tajusi Sonya Joonan todella onnistuneen sankarillisessa tehtävässään auttaa hänet ulos suolta. Kyllä hän oli oriin alunperinkin luottanut, mutta tammasta tuntui silti uskomattomalta olla jo näinkin pitkällä tumman ansiosta.
Jonathan kehotti haistelemaan ilmaa. Kyllä Sonya oli sitäkin yritellyt ollessaan vielä aivan hukassa, mutta se oli jäänyt todella tuloksettomaksi epätoivon vallatessa koko hänen hauraan olemuksensa. Piirtokasvo kohotti hieman päätänsä ylemmäs ja nuuhki kevyein vedoin ilmaa heidän ympärillään. Hänkin tunsi sen. Meren suolaisen ja houkuttelevan tuoksun.
"Olet oikeassa," tamma tokaisi Jonathanille ja nuuhkaisi vielä muutamaan kertaan, ottaen nyt varmempia askeleita eteenpäin. Pian he pääsisivät eroon suosta.
"En voi kyllin kiittää sinua... Jos et olisi ilmaantunut olisin varmaan jo suonsilmässä," arabialainen lausui ja käännytti katseensa oriin kiitollisena.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 10. Touko 2014 14:42

Joonatanin mielessä seikkaili mitä jos sen ihmeellisempiä asioita, mikä sai sen hymyilemään entistä leveämmin ja kantamaan kasvoillaan veikeää ilmettä. Joonatanilla oli käynyt hyvä tuuri tämän tamman kanssa. Ehkä ori osasi jopa valikoida kaikkien hevosten keskeltä sen typerän, joka luotti jokaiseen vastaantulevaan. Sellaiseen ainakin, joka tarjosi apua, valeasussa. Joonatan oli sellainen. Valepukuun pukeutunut inhottava hyväksikäyttävä olento.

Harmaa oli ravannut tietään eteenpäin ja oli kehoitellut tamman haistelmaan ilmastoa. Tamma oli koko matkan ollut hiljaa, mutta ihan ymmärrettävää. Tilanteen ollessa täysin hallussa tammakin alkoi nuuskia ilmaa ja myönsi, että pystyi haistamaan sen.
Joonatan nyökkäili hyvin mielin vieressä ja käänsi katseensa tammasta poispäin kohti merelle, joka avautui heidän edessään aaltoilevana ja suurena. Joonatan antoi harjansa tarttua pienen tuulen mukana, eikä tietenkään pitänyt unohtaa hänen mahtavaa kokovartalopartaansa joka otti myös tuumasta toimeen. Niin sekin harjan kanssa leijaili kilpaa tuulen avustuksella.
"Apu on kokonaan minun puolellani", Joonatan sanoi tamman jälkeen. Tamman kiitokset äänet hyväilivät Joonatanin korvia sisältä asti.

Hetki hiljaisuutta ehti olemaan, mutta Joonatan ei halunnut jäädä siihen hiljaisuuteen. Orille hiljaisuus oli kuin syntiä, eikä koskaan saanut jäädä pidemmäksi aikaa seisomaan vain ja ihmettelemään. Yksin siihen oli mahdollisuus mutta toisen kanssa kannatti panostaa asioihin.
"Mistä laumasta olet?", hän kysyi udellakseen.
"Itse olen Tasankohevonen, Joonatan", hän esitteli laumansa lisäksi myös itsensä. He eivät olleet vielä sanoneet nimiänsä?
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 02. Kesä 2014 13:37

Näkymät meren suunnalle olivat eittämättä kauniit. Sininen vesi oikein kutsui Sonyaa pulahtamaan ja peseytymään siitä kaikesta liasta mikä häneen oli takertunut suolla kompuroimisen ohessa. Jälleen piirtokasvon oli pakko vannottaa itselleen tämän jäävän viimeiseksi kerraksi, kun hän lähtisi yksin edes lähelle suota. Maaperä oli niin arvaamaton syvemmällä, että tässäkin olisi voinut käydä pahemmin. Arabialainen sai todella tuntea suurta kiitollisuutta Jonathania kohtaan. Ilman häntä.. ties mitä olisi voinut tapahtua.

Sankari otti Sonyan kiitokset vastaan vaatimattomasti. Se sopi harmaalle todella hyvin, tämän hyväkäytös ei jäänyt missään käänteessä tammalta huomaamatta. Sonyasta oli suorastaan ihmeellistä miten hienovaraista orin käytös oli, vaikka hän itse oli ollut kiukkuine ja itkuinen, siitä kaikesta likaisuudesta puhumattakaan.
Ei piirtokasvo elämä kohdannut loppuaan pienestä ravasta ja liasta, hän oli asian suhteen todella tyyni, mutta kyllä se nyt väkisinkin hiipi mieleen, kun vastassa oli varsin komeanpuolinen vastakkaisen sukupuolen edustaja. Joona oli onnistunut välttämään kaikki rapakylvyt ja näytti todella siivolta heti jaloista ylöspäin.

Hetken hiljaisuuden myötä lukittui tamman ruskeiden silmien katse merelle päin. Hänen olisi päästävä pulahtamaan ja irrottauduttava peikon roolista pikinmiten. Tulisikohan Jonathan mukaan? He voisivat uiskennella ja.. Sonya ei voinut estää mielikuvaa hänestä ja Codesta hiipimistä mieleensä. Jälleen piirtokasvo oikein järkyttyi siitä miten paljon toista ikävöi. Vai oliko kyse edes ikävästä? Vai yksinkertaiseti tahdosta saada selville oliko tuo unohtanut oman lupauksensa?
Joonan kysymys rikkoi Sonyan ajatuskuplan josta tamma oli ilahtunut. Hänen ei pitäisi ajatella sitä hiirakkoa näin usein, ei ainekaan silloin, kun muutakin seuraa oli tarjolla. Ori tiedusteli hänen laumaansa ja kertoi kuuluvansa tasankohevosiin.
"Kuulun metsäponeihin," tamma sanoi sitten hieman päätään nyökäyttäen. Juuri niin asia oli. Vähän hassultahan se kuulosti esitellä itsensä viimein laumaan kuuluvaksi, mutta samalla kuitenkin niin oikealta.

Tamma liikutti hieman etusiaan kuin antaen niiden hilautua alkavan rannan ja meren suunnalle.
"Tuletko mukaan?" Sonya kysyi orilta pienen hymyn kera viitaten uimaan menemiseen.
Wohweli
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Mwjan » 04. Kesä 2014 12:50

Joonatan oli oma itsensä. Valehteleva paskiainen. Toisaalta miksi jättää hyödyntämättä taitojaan? Jokaisen pitäisi muistaa omat vahvuutensa ja käyttää niitä hyväksi niin paljon kuin pystyi. Joonatan teki niin ja sai mitä halusi, kiri pian tavoitteeseensa.
Partakasvo oli hiljaa paikoillaan odotellut tamman vastausta hänen kysymykseensä. Tamma näytti uppoutuneen syvempiin ajatuksiin ja havahtui harmaan kysymykseen. Metsäponit. Hän oli siis paljon astetta alempana olevassa laumassa? Joonatanin mielestä Metsäponit kuullostiviat pieniltä, mutta jos Sonyaa katsoi - tämä sai uuden käsityksen, ainakin osittain.

Joonatanin puheet oli puhuttu ja hän eli hiljaisuudessa tamman kanssa. Kauemman aikaa tamman katse oli karannut vahvasti kohti merta ja pian se jo kysyi Joonatania mukaan mereen. Miksei? Joonatan hymähti vastaten tamman pyyntöön.
Karvaiset jalat liukuivat tarmokkain askelin kohti vaahtoavaan merta, joka loi pieniä aaltoja rannalle. Joka kerta kun katseensa käänsi merelle, tuntui ettei se koskaan rauhoittunut. Aina siellä oli jotain valkoista, vaahtoa tai aaltoja. Joskus suurempia tai pienempiä, tällä kertaa sen verran pieniä, että ilomielin kuka tahansa laittaisi jalkansa, mutta miksei myös koko kehonsa sinne.

Tummakasvon kaviot osuivat veteen ja pian se oli polvia myöden vedessä. Sitten se kohotti päänsä ylöspäin ja valui syvemmälle kastelemaan koko kehonsa. Hän oli saapunut rannalle tyylikkäästi vain jään pinnalla kävellen. Onneksi kesä oli täällä ja merivesikään ei ollut enää niin kylmää, kuin esimerkiksi talvisin. Vaikka Joonatan olikin melko kylmäverinen asioiden suhteen, hän luultavasti kiljuisi jos joutuisi syksyn aikaan mereen. Tällä kertaa merivesi vain viilensi mukavasti.
Jalat irtosivat pohjasta ja se aloitti automaattisesti polkemisen jaloillaan ja kiersi kehää suuntaan, jos toiseen vähän naureskellen.
Mwjan
 

Re: Itkua eksyneen

ViestiKirjoittaja Wohweli » 12. Kesä 2014 22:13

Orin hymähdys vaikutti olevan myöntyvä vastaus Sonyan ehdotukseen. Ainakin Jonathan lähti liikkumaan meren suunnalle eikä Sonyakaan jättäynyt rannalle pällistelemään. Hänhän tässä oli välittömän kylvyn tarpeessa uituaan jo suossa.
Arabialainen asteli kevein askelin kuohuavaa merta kohden ja pystyi jo hymyilemään pienestä riemusta. Pian hän olisi puhdas ja saisi vielä viettää aikaa mielenkiintoisen orin seurassa. Hänen ei tosiaankaan paranisi valittaa!

Piirtokasvo kokeili vettä aluksi vain toisella etusellaan. Vesi oli kuitenkin o saanut oman osuutensa kesäauringon kosketuksesta ja olikin jo lämpötilaltaan melko korkealla. Rohkein elein tamma askelsi veteen antaen sen huuhdella häntä karvaan tarttuneesta liasta. Osa taisi olla jämähtänyt melko tiukkaan joten voisi vaatia pidemmänkin ajan liottelut ennenkuin karva voisi taas loistaa lasimaista puhtauttaan.
Pieni navakka tuuli puhalsi jostain mereltä päin ja riepotteli osittain kuraista korpinmustaa harjaa melko rajussa otteessaan saaden Sonyan jopa hetkeksi painamaan silmänsä kiinni.
Kun tuuli rauhoittui polski Sonya peremmälle mereen ja olikin lopulta niin syvällä, että vain pää ja osa kaulasta olivat pinta puolella. Muu osa ruumiista sai osakseen veden hyväilyä samalla, kun jalat polskivat reipasta vauhtia eteenpäin.

"Kauan olet oikein ollut Caraliassa?" tamma huomasi viimein kysyä jotakin utelevaa seuralaiseltaan. Asiasta ei oltukaan vielä keskusteltu.
Wohweli
 

Seuraava

Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron