Lost and insecure

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Helmi 2011 13:45

[ Tänne vain Squan ja Win, ellei toisin päätetä. ]

Snowy Samantha'

Vai tällaista maastoa tämä yhteismaa sitten oli. Sademetsää ja suota, sen enempää en ollutkaan kerennyt kasvillisuuteen perehtyä. Tai itse asiassa en ollut kerennyt toistaiseksi pidemmälle. Toivoin todella, etten joutuisi ylittämään enää yhtäkään jokea vain päästäkseni jatkamaan matkaa. Jalkojani meinasi paleltaa edelleen, sillä lämpimästä sademetsästä huolimatta joki ei ollut erityisen lämmin. Ja nyt olin paikassa, jossa oli lunta ja pakkasta. Raahasin koipiani eteenpäin hidastetusti, jaksamatta kiirehtiä mihinkään.
Lämpimät auringonsäteet saivat valkean karvani hohtamaan. Ne leikittelivät tuulen kanssa paksussa harjassani, saamatta sitä kuitenkin pahemmin liikkumaan. Eniten niitä heilutti askelteni tasainen tahti, kulkiessani puoliummessa eteenpäin suolla. Ainakin minä halusin olettaa, ettei jalkani tuosta vain uppoaisi mihinkään. Se voisi olla minun loppuni. Erittäin ikävä sellainen. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että kerrankin onni suosisi minua ja kerrankin voisin olla hetken onnellinen. Ei tarvitsisi pelätä mitään tai ketään. Päivä toistaiseksi tuntuikin uskomattoman hyvältä ollakseen totta, ja jos en menisi enää yhtään keskemmäs mokomaa suolänttiä, minä tuskin uppoaisin mihinkään vain kuollakseni ja mädääntyäkseni sinne. Se tosin oli pienimuotoinen ongelma, etten voisi tietää, koska olin matkalla aina vain keskemmäs ja koska.. no, jonnekkin sivumpaan. En tiennyt, minkä kokoinen tämä matka oli. Toistaiseksi maa jalkojeni alla tuntui kuitenkin tukevalta, senhän peitti niin reipas lumivaippakin. Kerrankin minä nautin kävelystä ilman seuraa, vaikka olisin ehkä voinut valita paremmankin paikan kulkemiselle silmät melkein suljettuina. Tietenkin sekin oli mahdollisuus, että ajattelin vain negatiivisesti. Ehkä minä sittenkin vain luottaisin siihen, että kerrankin jokin onnistuisi.
Kuten vaikkapa kävely kauniina päivänä. Huiskaisin raskaalta tuntuvalla hännälläni kerran rauhallisesti ilmaa, sen pyyhkäistessä lunta ilmaan laskeutuessaan. Huokaisin syvään, väläyttäen pienen hymyn vain siksi, että kerrankin pakkanen tuntui hyvältä asialta. Pian kuitenkin tulisi kesä, olisi kuumaa ja kaikkea. Onneksi minä olin jo pidempään yrittänyt ajatella niin, että kun kesällä olisi kuitenkin ikävä talvea, kannattaisi lumesta kauniina pakkaspäivinä tosiaankin nauttia. Nykyään kykenin jo tosissani ajattelemaan sen niin.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 20. Helmi 2011 22:13

[Sussu kiva ,että pystyit aloittaa näin aikaisin tämän pelin :) ]

Sensible Viento "Win"

Katselin ympärilleni ja höristin korviani pientäkin ääntä vastaan.Olin valmis juoksemaan karkuun jos tulisi sellainen tilanne.Huomasin etten ole enään havumetsässä ja sitten rupesinkin miettimään `missäköhän olen´. Paikka ei niin näyttänyt aavikolta eli en ole saapunut aavikkohevosten alueelle ,johon olen matkalla.Itse asiassa täällä ei ole paljon puita edes.Paikka tuntuu suomaiselta.Joka kolmannella askeleelle upposin syvemmälle ,mutta tämähän on normaalia hangessa ,rauhoitellen itseäni.Jäin seisomaan paikoilleni ja jäin miettimään `onkohan tämä suo?´.Seisoin paikoillani odotellen pientäkin merkkiä ,että joka kertoisi onko tämä suo.Tuuli .Se puhalsi kasvojani vasten."ahhh..raikas talvinen sää" sanoin itselleni.Katsoin taivaalle. Taivaalle ei ole pilviä ja aurinko paisto .Sinistä taivasta koristi kaksi kaunista lintua leikkien kahdestaan.Katselin heitä innoissani ja mietin ´haluaisin itsekki ystävän jonka kanssa voisin olla ja minun ei tarvitsisi olla yksin ´ Laskin pääni alas ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi .Kavioissani tunsin kylmyyttä ,mutta se ei ollut samanlaista kylmyyttä ,kun hanki.Pääni roikkui polvieni kohtaan ja katsoin sitten kavioihini.Näin ,että vettä tuli kaviohini ja vajoan.Hypähdin ja huuhdahdin:" Suo!" .Hyppäsin parinmetrin päähän äsköisestä paikastani ja totesin ääneen " No juu ,kyllä tämä on suo." Lähdin kävelemään hieman tarmokkaamin ja nopeammin mitä äsköin. Peläten ,että vajoan suohon .Nyt olin entistä varovaisempi ´miksi olen täällä.Haluanko upota suohon ?´ nämä asiat huuhailivat päässäni ,kun kävelin suolla.Tumma karvani kiilteli aurinkoa vasten ja kirkas aurinko lämmitti karvaani.Nostin ravin syvään lumeen.Askeleeni on hyvin pitkiä ja korkeita.Häntäni liehui korkealla .
Laskin käyntiin kuulessani ääntä.Höristin korviani kuulen paremmin äänen.Ääni rämpi lumessa ja oli kai hevonen tai joku muu suuri eläin.Nostin laukan säästäen voimaa hangessa kulkemiseen .Sitten näinkin eläimen josta ääni oli peräisin.."Hevonen" sanoin ääneen.Katsoin vaaleaa hevosta ja nuuhkaisin ilmaa. "Tamma" ,kyseinen hevonen on siis tamma . Lähdin rämpimään hiljaa hangessa ,ettei tamma huomaisi minua. `menenkö tamman luokse ja kysynkö nimeä? vai olenko hiljaa ja kuljen tamman takana? Lähdenko eri suuntaan? juoksenko tamman luokse ja säikäytän hänet.no tuo viimeinen vaihtoehto ei ole minun tyyppistä..` Lähdin kulkemaan tamman takana.Nostin sitten vähän ajan päästä laukan .Pidin korvani hörössä ,etten säikäytä tammaa näyttämällä vihaiselta. Laukkani on hyvin kevyttä/pomppivaa hangessa.Menin aika vauhdilla tamman lähelle ja hidastin laukkani sitten komeaan raviin
ja siintä sitten käyntiin.Olin noin 6m:riä tammasta ,mutta tämä ei tajua minua.Päätin sitten tervehtiä tammaa hiljaisella äänellä "Hei" Pysähdyin ja jäin katsomaan kimoa tammaa.
Viimeksi muokannut Squan päivämäärä 14. Huhti 2011 15:06, muokattu yhteensä 1 kerran
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 23. Helmi 2011 14:28

[ eipä mitää :p ]

Suon hiljaisuus alkoi tuntua jo häiritsevältä. Kuulin vain omat askeleeni ja höyryävän hengitykseni, mutten lajitoverin rauhallista puhetta tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut minut tuntemaan oloni vähän vähemmän yksinäiseksi. Kumpa esimerkiksi Loska tai Razum tai joku heidän kaltaisensa mukava hevonen olisi ollut paikalla. Kieltämättä oli hiukan outoa, että kyseessä oli kuitenkin yhteismaa, eikä missään hevosen hevosta.. Ehkä ne olivat paenneet johonkin lämpimämpään paikkaan, kuten vaikkapa aavikolle tai tasangolle, ehkä jopa sademetsään. Millaista seutua tämä lähes kaikille sallittu paikka nyt sisälsikään. Suo ei jostain syystä tuntunut vetävän puoleensa hevosia taikka poneja - ehkei paikka ollutkaan aivan niin vaaraton, kuin oletin.
Mutta kukaan jäisi tuskin erityisemmin suremaan, vaikka minä uppoaisinkin suohon. Raivoisasti hännälläni ilmaa huiskaistuani loin useamman katseen jokaisen ilmansuuntaan, tavoittamatta silti ketään. Sieraiminii ei kantautunut yhtäkään sellaista tuoksua, jonka olisi jättänyt joku ihan hetki sitten tästä kulkenut. En varsinaisesti ihmetellyt sitä, sillä hangessa ei näkynyt jälkeäkään hevosesta. Kaikkien kavioiden jälet olivat peittyneet aikoja sitten lumeen, mikä saattoi olla ihan hyväkin juttu - en minä nyt tahtonut lähteä seuraamaan jälkiä vain löytääkseni jonkun ruumiin suohon osittain uppoutuneena. Epävarmana nielaisten minä kiristin hieman tahtia, vain päästäkseni pian pois. Suolla kulkeminen ei tuntunutkaan äkkiä niin houkuttelevalta. Joki. Voisin etsiä joen, puron tai jotain, mitä pitkin löytäisin varmasti ennemmin tai myöhemmin pois.
Loin nopean katseen ympärilleni. Ei ristin sielua..

Äkkiä pysähdyin. Korviini kantautui ääniä, jotka saivat ne heilahtamaan ympäri. Olin juuri kääntymässä ympäri, kun kuulin minulle täysin vieraan orin äänen. Tervehdys sai minut hätkähtämään rajusti ja hyppäämään eteen. Onnistuin kuitenkin kääntymään osittain ilmassa, ja alas laskeutuessani käännyin kokonaan ympäri. Sydämeni hakkasi lujaa tahtia rinnassani tuijottaessani suoraan silmiin punarautiasta. Vasta sekuntien kuluttua tajusin kääntää katseeni äkisti sivuun. Säikähdys katosi kasvoiltani. Mutristin hieman suutani, silmistäni hetki sitten paistaneen pelon muuttuessa enemmänkin ärtyneeksi. Loin yhden mittailevan katseen oriin, tiukka ilme valkeilla kasvoillani. Mitä se oli oikein ajatellut hiippaillessaan noin?
"Sinä säikäytit minut", totesin kylmän rauhallisesti, pistävä ja syyttävä sävy äänessäni. Nyökkäsin painavasti sanojeni päätteeksi, höristäen kuitenkin hieman niskaani painuneita korviani. Hymähtäen käännyin katsomaan suuntaan, johon olin matkalla. Tai olin ollut ennen tätä pientä.. hidastetta.
"Niin että heipä hei ja tervemenoa", lisäsin reippaasti, kääntyen hetkessä ympäri. Kiiruhdin nostamaan ripeän ravin, edeten lopulta enemmänkin pomppien kuin juosten hangessa. Loin epäluuloisia katseita taakseni varmistaakseni, ettei se hämärä tyyppi olisi vain lähtenyt seuraamaan minua. Tuhahtaen pyrin kulkemaan entistä nopeammin, yrittäen nostaa laukan. En kerennyt kuitenkaan vaihtaa askelteni tahtia, kun jokin pysäytti kokonaan liikkeeni. Maa toisen etujalkani alta tuntui katoavan, ja jo hetkessä olin lentänyt osittain turvalleni. Takapääni oli edelleen ilmassa, mutta muuten olinkin kumartunut eteen - etujalka suossa.

En kerennyt edes täysin tajuta, mitä tapahtui. Paniikissa yritin repäistä jalkani irti, mutta sen kohoamisesta huolimatta olin edelleen kiikissä. Jämähdin paikalleni vasta ajatusteni muuttuessa hieman selkeämmiksi. Pelko valtasi mieleni, mutten uskaltanut liikkua. Jäin lähestulkoon täristen seisomaan paikalleni, yrittäen sitten hitaasti mutta varmasti vetäytyä kauemmas, jalkaani riuhtoen.
"APUA", karkasi suustani kiljaisu jossain vaiheessa. Minusta ei tuntunut lainkaan mukavalta, ja jo hetken kuluttua kipu jalassani oli niin suuri, että halusin vain itkeä. Väsymyksestä puuskuttaen jäin jälleen seisomaan täysin paikalleni siinä toivossa, että jos saisin hieman reuhoiteltua itseäni, voisin keskittyä kunnolla ja tehdä kaiken oikein. Pelko sisälläni kuitenkin kasvoi ja möykky vatsassa tuntui sen verran suurelta, että minun oli myönnettävä yksi asia mielessäni. Kaipasin rauhoittavia sanoja enemmän kuin mitään muuta.
Sekä tietysti apua. Mutta olin yksin. Ellei se hiippari sitten..
"APUA! AUTA! ÄKKIÄ!"
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 23. Helmi 2011 16:48

Kimo tamma ei näyttänyt kovin iloiselta .´Hän säikähti minua ihan tosissaa .No tämä tutustuminen ei oikein onnistu minulta .Olisi silloin varsana opetella tutustua muihin ´mietin ja katsoin valkean tamman ilmettä ,joka ei ollut ainekaan kovin iloinen.Kylmä hanki ei tuntunut kovin ihanalta jaloissa .Olisin halunnut lähteä kävelemään ,mutta en halua säikäyttää tammaa "lähentelemällä" .Tamma tervehti ja hyvästeli jäin katsomaan tammaa silmät pyöreinä .´Miten se nyt noin .En voi olla noin hirveä , että karkuu pitää mennä ,mutta hei hei kimo tamma´juttelin taas itseni kanssa.Käänsin korvani pois höröstä .En saanut suutani auki ennen ,kun tamma oli jo nostanut ravin ja hävinnyt .Tamma näytti kovin nyrpeeltä lähtiessään .Käänsin itseni ja lähdin .En sinne suuntaan minne tamma oli menossa ,vaan sivulle päin .Tunnen itseni paljon vapaammaksi täällä ,kun ihmisten ilmoilla .Täällä tunnen itseni paljon sosiaallisemmaksi tai sitten vain tunnen niin ,vaikka en ole .
Katson tamman perää enkä nähnyt enää valkeaa tammaa missää.Lähdin kävelemään .Kylmä lumi tuntui hyvin inhottavalta jaloissani.Haluan jo ,että lumi sulaa ja kevät tulee."Minne olin menossa?" sanoin ääneen .Pysähdyin ja rupesin miettimään mihin oikeasti olin menossa."Ai niin.Olen menossa aavikkohevosten alueelle." Katsoin ympärelleni ja "missäköhän päin sekin nyt oikein on ?".Muistutin itseäni ,että seisoin suossa ja jatkoin lumessa rämpimistä .

Kauenpaanta kuului ääntä.Korvani nousi automaattisesti höröön ja aloin kuunnella tarkemmin."Kimo tamma?" En saanut kovin paljoa selvää huudosta ,mutta tulkitsin sen avun huudoksi.Nostin laukan .Laukkani on voimakasta pomppivaa hangessa.Kylmä tuuli henkäili harjaani.Harjani sekä häntäni lainehtivat tuulen mukana.Maisemat vilisi silmissäni .´Riennän tamman apuu ,joka oli minulle todella töykeä ,miksi ihmeessä? ´Ravistin päätäni ja saisin tollaiset ajatukset pois päästäni.Nyt näin valkean tamman .Se näytti ,että se olisi madaltunut etupäästä ja sitten tajusin SUO. Se on uponnut suohon .Saavuin tamman vierelle ja näin ,että tämä on paniikissa .Itsekkin hieman jouduin paniikki ,kun katson tammaa ,joka rimpuili .Steppasin paikallani ja yritin keksiä jotain ,jolla saan tamman pois suosta .
Asettauduin tamman viereen ja sanoin :" Neiti hyvä .Ota hännästäni kiinni niin vedän sinut sieltä pois."
Katsoin viellä ympärilleni .Ja en nähnyt mitään muuta millä voisin vetää tämän pois suosta.Lähin puukin on tuossa kilometrin päässä.Jos sen haen niin valkeaa tammaa ei ole enään olemassa tai siis on ,mutta sitte hän onkin yhtä suon kanssa.

[Tälläinen nyt tuli :D Toivottavasti kelpaa]
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Maalis 2011 14:00

Olin jo vähällä luovuttaa, vajota suohon ja antaa kaikkien unohtaa minut, kun ketään ei kuulunut. Viimeisillä voimillani kuitenkin heittäydyin taaksepäin, meinaten kaatua kyljelleni. Ja ei, en ollut edelleenkään päässyt irti. Kyyneleet polttelivat silmissä ja ensimmäiset kerkesivät valua jo poskillenikin, kun korvani sitten yhtäkkiä tavoittivat askelia. Olisin pyyhkäissyt kyyneleet pois poskiltani vaikkapa jalkaani, jos siinä ei olisi ollut niin suurta riskiä uppoutua sen seurauksena vielä pahemmin. Suo tunuti imevän jalkaani ja olin melko varma siitä, ettei se olisi enää pitkään aikaan entisellään sellaisen koettelemuksen jälkeen.
Silti toiveikas pilke syttyi silmäkulmaani nähdessäni sen hetki sitten kohtaamani orin kiintävän paikalle. Sisälläni kupliva ilo kuitenkin unohtui orin vain jäädessä steppaamaan. Olin jo karjaista päin hevosen naamaa, että sen kannattaisi ehkä tehdäkkin jotain. En kuitenkaan halunnut karkottaa tyyppiä pois, hän saattaisi olla ainoa mahdollisuuteni. Voimani olivat lopussa eikä mielessäni ollut yhtäkään ideaa, miten toinen voisi auttaa. Meinasin jo aloittaa nyyhkyttämisen, kun rautias sitten asettui vierelleni ja sanoi jotain, mikä sai minut hämmentymään. Paniikkini vuoksi en kuitenkaan jäänyt miettimään pidemmäksi aikaa, että se voisi olla auttajallenikin hyvin kivullista.. Mitä väliä? Menettäisimme joko hänen häntänsä tai minun henkeni.

Aikailematta yritin jotenkin vaikeasti kurottautua oriin päin, hypähdellen hieman kolmella jalalla, jumissa olevaa jo muutenkin vetäen. Tarrasin hampaillani kiinni vaaleaan harjaan, irrottaen kuitenkin hyvin pian otteeni. Tämän jouhia edelleen suussani kurottauduin vielä hieman enemmän napatakseni kiinni hieman lähempää orin takapuolta, etten vain repisi ihan niin herkästi häntä kaljuksi. Ei sillä tietystikkään olisi minulle mitään merkitystä, vaikka tyyppi olisi tapaamisemme jälkeen ikuisesti ilman jouhia hännässään, mutta minun henkeni oli vaarassa. Ja koska olin täysissä sielun ja ruumiin voimissa, en hirveän kookas tai edes kovin massiivinen, ei rautias kovin paljoa menettäisi. Ynähdin sen merkiksi, että nyt olisi valmista. Ihan kuin ori muka ei tuntisi sitä..
Paransin vielä kerran otettani, ennen kuin orista tukea ottaen yritin jälleen päästä pois.
Yritykseni ei tuottanut tulosta, joten jäin kärsimättömästi pärskähdellen odottamaan, että se hevonen tosiaan tekisikin jotain muutakin, kuin seisoisi. Minun ei kuitenkaan auttaisi inistä, kun ori oli kuitenkin rientänyt minua auttamaan epäkohteliaisuudestani huolimatta. Mitäpä oli sillä tavalla hiipparoinut ja vieläpä säikäyttänyt minut. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni muistellessani sitä tunnetta, mikä oli pyyhkäissyt ylitseni rautiaan tervehtiessä niin äkkinäisesti. Kai hänkin silti jollain tasolla ymmärsi minua? En minä turhaan säpsähdellyt, olisihan toinen vaikkapa voinut olla jookin mielisairas psykopaatti, joka oli valinnut minut uhrikseen.

En tosin saanut mieleeni yhtäkään hyvää syytä, miksi joku haluaisi murhata juuri minut tai edes hyväksikäyttää. Oltiinhan minut tosin raiskattu ennenkin, joten oliko ihmekkään, että olin hivenen epävarma? Seurassani sillä hetkellä oleva vieras ei tosin vaikuttanut lainkaan sellaiselta, kuin Fajer. Niin, olihan kirjavakin tosin aluksi esittänyt niin mukavaa ja sitten.. Pakotin ajatukseni toisaalle. Kohta sen näkisi, miten kävisi.
Mieluummin minä silti luottaisin oriin kuin uppoaisin suohon. Eihän minun välttämättä edes tarvitsisi jäädä pitämään seuraa auttajalleni, jos en haluaisi. Siitä huolimatta minä olin jo päättänyt, että todellakin kiittäisin tätä. Siis jos suunnitelmamme toimisi ja minä nyt pääsisin ylös ja selviäisin.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 03. Maalis 2011 14:21

Seison vaalean lähellä ja pyysin tätä tarttumaan häntääni .Mietin samalla ´Jos tämä ei onnistu kiidän tuohon parinkymmenen metrin päähän hakemaan tuosta vaivaisesta koivusta oksan, jonka näin vasta äsköittäin´
Tamma inahti merkiksi, että on valmis.Aloin kiskomaan .Jäykistin selkäni ja takasillani puskin itseäni eteen päin.Tunsin, kun hännästäni katkeili jouhia, mutta tämä ei haitannut ..halusin tamman suosta pois .
Tämä ei toiminut ja tamma päästi hännästäni irti.Huiskautin häntääni tämä tuntui paljon kevyeemmälle ,kun ennen . ´Noh ,kyllä siihen kasvaa uusia´ mietin mielessäni. Siirsin nopeasti katseeni tammaa, joka upposi suohon koko ajan mitä enemmän rimupuili. Ajatukseni heitti laidasta laitaan ´miten saan tuon tuolta pois? jätänkö tuon tuonne ja unohdan tapahtuneen? Pakko minun on yritettävä jotain...´ Sitten sain suustani jotain
"Oletko yrittänyt hitaasti vetää jalkaasi pois ?" Kuulostin mielestäni tyhmältä ...hätääntyneelle tammalle ruveta neuvomaan jostain mistä itse en tiedä mitää."Nosta jalkaasi hitaasti ylös päin ..rauhallisesti." sanoin itsekkin mahdollisen rauhallisesti etten saa valkeaa vielä enempään hätääntymään. Yritin miettiä järkevästi ´Jos tämä rimpuilee ja vetää enemmän jalkaansa niin tämä uppoaa, jos hän vetää hitaasti sekä varovaisesti hän saattaisi jäädä eloon.´ ajatukseni ei kuulostanut mukavalta. Miksi tänne suolle piti edes tulla .Kadun hieman tänne tulemista ja nyt takiani valkea on jo uppoamassa suohon. Toivottavasti tuo antaa anteeksi tämän .Katsoin tammaa ja olin hyvin pahoillani. Aurinko paistoi ja pieni tuuli kävi harjaani.Tämä tuuli ,joka tuntui aluksi ihanalta ei ollukkaan enään ihana ja se varmasti johtui siintä ,kun tuntematon tamma uppoaa suohon enkä tee edes mitään, vaan yritän neuvoa. ´Onkohan tuolla tammalle perhettä ? ´ajatukseni vaihtui ,kun odotin valkean tekevän mitä neuvoin. ´Kyllä perhe varmasti suree, jos tuo uppoaa nyt suohon..ja kaikki on minun syytäni.´Tunsin hirveää syyllisyyttä.

[Multa rupee loppuu ideat miten Win saisi Saman tuolta suosta ...mutta sain jotain väserrettyyn :D ]
Squan
 

ViestiKirjoittaja Sussu » 07. Maalis 2011 22:25

Yrityksemme ei tuntunut tuottavan tulosta. En minä kyllä kovin pahasti uponnutkaan ja välillä sain vedettyä jalkaani ylöspäin sentin tai pari, muttei se riittänyt. Yritin kokeilla eri tahtia vieraan orin hännästä tukea ottaen, jaksamatta enää ajatella hänelle tuottamaani kipua. Kyllä hitto vie minuunkin sattui, ihan kuin joku olisi yrittänyt vetää jalkani sijoiltaan! Puristin hampaani yhä tiukemmin rautiaan jouhiin, alkaen vetää entistä lujemmin. Jalkaa siis, en orin häntää. Tämän ehdotus sai suonsisani virtaavan veren kuitenkin kiehahtamaan. Olisin voinut vaikka irrottaa otteeni hänen hännästään ja alkaa kiljua naama punaisena, kuinka typeränä hän minua tuntui pitävän ja kuinka loukkaantunut siitä olin, mutten viitsinyt. Se olisi voinut vain pahentaa tilannetta. Jos ori olisi päättänyt lähteä, en minä voisi edes pidellä kiinni hänen hännästä ja estää sitä. Ehkäpä siis vain pitäisin kiinni, koska silloin se ei ainakaan pääsisi hylkäämään minua siihen.
Vaikka poskia ja korvia kuumottikin niin paljon, että olisin voinut vaikka hänen häntänsä repimisen sijaan iskeä hampaani orin takapuoleen ja lujaa, minun oli vain pysyteltävä rauhallisena ja hänen mielikseen hiukan totellakkin tämän auttamisyrityksiä. Kyllähän minä nyt hitto vie olin yrittänyt pysyä rauhallisena, mutta se oli hiukan vaikeaa - eivätkä herra Kaikkitietäväisen ohjeet ikävä kyllä vaikuttaneet minuun positiivisella tavalla. Olisin voinut vaikka potkaista, jos en olisi ollut niin vaikeassa asennossa, toinen jalka suossa, häneen takertuneena.. Kiskaisin jälleen kovemmin, inahtaen kivusta, joka ei jäänytkään siihen. Jokin osa jalastani tuntui naksahtavan, kivun alkaessa säteillä polveni kohdalta pitkin kehoa.

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin alas, mutten halunnut luovuttaa. Minä en voinut kuolla siihen. Minä en halunnut kuolla. Minulla oli kaksi varsaa, puoliso.. Minä en vain voisi, joten olisi ihan hyvä, jos se tajuttaisiin. Kuka ikinä siitä päättäisikin, mitä seuraavaksi kävisi. Ainakin tuolla rautiaalla oli jonkinlainen päätösvalta - joko hän ihan oikeasti yrittäisi auttaa eikä vain kertoisi satujansa, tai sitten hän vetäisi ja lujaa saadakseen minut ylös. Omat voimani alkoivat olla lopussa, mutten voinut kuin yrittää vetää ja repiä. En ollut vajonnut senttiäkään suohon enää hetkeen, enkä jaksanut edes panikoida. Olin vain niin kovin uupunut.
Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Minä joko selviytyisin tai selviytyisin. Viimeiset voimavarani käyttäen puristin rautiaan valkeista häntäjouhista vieläkin kovemmin, alkaen voimistuvasta kivusta huolimatta vetää itseäni pois siitä kirotusta alueesta, jossa jalkani oli edelleen jumissa. Edistystä oli tapahtunut ja se sai pienen toivonkipinän elämään sisälläni. Se kasvoi entisestään huomatessani, kuinka kipu alkoi tuntua jo niin pahalta, että mieli teki melkein nauraa. En minä enää edes jaksanut keskittyä siihen. Kyyneleet valuivat poskilleni entistä tiheämpään tahtiin, mutten vieläkään päästänyt irti orista. Hän ei todellakaan pakenisi.
"VDÄ!" huudahdin äkkiä epäselvän käskyn, josta toivoin orin saavan selvää siitäkin huolimatta, että hänen häntänsä esti minua puhumasta kunnolla. Siitä huudosta alkoi kuitenkin ankara repiminen ja kiskonta, ja vaikkei se ehkä ollut kaikkein kivuttomin vaihtoehto, sillä ei ollut mitään väliä - minä halusin pois ja nopeasti. Ja koska jalkani alkoi hiljalleen irrota, minä uskoin todella voivani selvitä.

Jos ori siis olisi vielä halukas auttamaan minua. Hänen ei tarvitsisi kuin yrittää kulkea eteenpäin ja uhrata muutama jouhi hännästään. Sitten minä olisin taas turvassa. Ihan varmasti olisin.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 08. Maalis 2011 11:58

Neuvoni tuntuivat todellakin typeriltä, kun vielä en itse tiennyt asiasta mitään.Näin tamman ilmeestä, että tämä alkaa tympiintyä neuvoihini ja tunsin, kun tämä ottaa tukea hännästäni. ´Parempi auttaa vetämää tammaa suosta pois, kun jäädä itkemään parin jouhen menetystä.´mietin katsoen tammaa jonka oltavat ei ole maailman ihanemmat. Tamman kasvoilla oli tuska ja huomasin tämän vaalealla karvalla sinertävän kyyneleen, joka valui hitaasti tamman poskea hipoen. Ajatukseni pomppi ja en saanut päähäni oikein mitään järkevää .Pieni rusahdus kuului ja korvani kääntyi tammaa päin .Rusahdus oli kai tullut tämän jalasta, jonka suo on päättänyt ottaa omaksi.Kipu on varmasti valtava ... lopetin tuommoiset ajatukset ja yritin auttaa tätä pois suosta, joka oli kyllä hyvin tuloksetonta.Vaalea tamma päästää aina silloin tällöin kimeän hirnahduksen ilmoille, joka viestii tuskaa ja halua pois suosta.´Toivottavasti joku kuulisi tamman huudot ja tulisi auttamaan myös minun lisäksi...´
Kun tunsin tamman ottavan parempaa otetta jouhistani lähdin vetämään hieman ,jos tämä nyt jotain auttaisi.
Itsellänikin oli jo toivo mennyt ,että saisin valkean suosta pois. ´Minua pidettäisi murhaajana oikeastaan ,jos jätän kimon tähän.Ja jos tällä on perhe niin heillä on varmasti suru kova.´
Katselin ympärilleni ja yritin hahmottaa esim. toista hevosta ,mutta mielikuvitukseni ja toivoni teki kepposia .En nähnyt ketään ympärillämme .Täällä suolla oli vain minä ja kimo.
Sitten hiljaisuudessa takanani kuului huudahdus pitemminkin käsky .Takajaloillani työnsin itseäni tasaisesti eteen .Selkäni jäykistyi ja lihaksistostani päästyi voimaa. Puuskutan eteen päin, kun joku juna. Jouheni katkeilivat ,mutta tunsin ,että tulosta saattoi tulla.Hanki hieman vaikeutti vetämistäni, mutta annoin kaikkeni.
Tunsin takanani roikkuvan tamman irrota vähän ,mutta en voinut olla varma ,koska samalta tuo jouhien lähtökin tuntui. ´Jos tamma selviää pyydän hältä anteeksi ..ja häviän maisemista .Jos tamma ei halua jäädä juttelemaan jotakin.´
Kipu. Tämä tuntui ,kun jouhia katkesi ja kova veto rasitti häntä ruotoani. ´No taidan menettää hännän ,mutta mielummin se ,kun elämä.´ Sieraimeni laajenivat ,kun vedin ilmaa sisääni ja päästin ilman ulos .Toivon, että tämä onnistuu.
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 12. Maalis 2011 20:47

Tunsin, kuinka suo alkoi hiljalleen antaa periksi rautiaan vetäessä luultavasti entistä kovemmin. Oli siinä syytä hiukan edistyäkkin uhraamalla muutama häntäjouhi, kun oli kyse elämästä ja kuolemasta. Kipu jalassani kasvoi ja kyyneleet poskillani lisääntyivät, mutten voinut vielä vajota polvilleni itkemään. Ei ollut vielä kiveen kirjoitettu, että minä selviäisin, mutta kerrankin halusin uskoa jonkin onnistuvan. Kaikki voisi kyllä mennä pieleenkin - ori voisi kaatua, otteeni voisi irrota ja huonolla tuurilla horjahtaisin vielä suohon päin sen verran, että se pääsisi imemään minut lopullisesti omaksensa. Se ei olisi kovin kaunis loppu tarinalle, jonka päähenkilönä oli kahden varsan äiti. Kaikki tarinat kun eivät kuitenkaan lopu onnellisesti.
Odotin hetkeä, jona elämä vilisisi silmieni edestä. Odotin sitä tunnetta, kun joko kuolisin nälkään tai uppoaisin niin syvälle, että tukehtuisin. Samalla odotin hetkeä, jona onnistumisen tunne täyttäisi mieleni ja olisin varma siitä, ettei ollut vielä minun aikani lähteä taivaaseen. Tai helvettiin. Minä en todellakaan ollut valmis ottamaan vielä selvää, mitä kuolemisen jälkeen tapahtuisi - syntyisinkö uudelleen vai pääsisinkö tosiaan enkeliksi taikka sitten jonnekkin aivan toiseen paikkaan. Olin aina mielenkiinnolla ajatellut asiaa, mutta hitto vieköön, en minä sitä halunnut niin nuorena saada tietää! Panikoimisen myötä repiminen alkoi taas ja vaikka se olikin erittäin kivuliasta, eikä ehkä kaikkein järkevintä, minä tosiaankin irtosin nopeammin.
Lopullinen irtoaminen suosta ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan hetkeen, joten päätin vauhdittaa tilannetta. Hyppäsin ensiksi sivuun, muttei se riittänyt täysin. Niinpä vain sekuntia myöhemmin heittäydyin täysin sivuun, ajattelematta ollenkaan, että saattaisin hypätä suoraan upottavaan kohtaan.

Tumps. Minä tosiaankin olin kovalla, kuivalla maalla, joka ei imenyt minua sisäänsä. Sylkäisin valkeat jouhet suustani, yrittäen nousta ylös. Kipu kuitenkin lamaannutti minut paikalleni ja sai koko kehoni painautumaan maata vasten. Puristin silmäni tiukasti kiinni kivun säteillessä jalastani joka puolelle kehoa. Päänikin olin ilmeisesti jossain vaiheessa lyönyt johonkin, kuten vierelläni olevaan kiveen tai orin takapuoleen. En ollut aivan varma. Ei sillä ollut merkitystä. Minä olin toistaiseksi elossa. Jalka tosin voisi aiheuttaa ongelmia, jos ei alkaisi toimia - rampa poni kun olisi melko helppo saalis. En kuitenkaan viitsinyt surra sitä sillä hetkellä, kun sekoitus ilon ja tuskan kyyneleitä valui yhä silmistäni ja sumensi näkökenttääni. Jouduin räpyttelemään hetken avattuani ne vain kohdistaakseni katseeni auttajaani. Pakotin turvalleni väsyneen hymyyn, joka kuitenkin muuttui kivuliaaksi irvistykseksi sekin. Voi ei. En minä nyt haluaisi sitä turhaan huolestuttaa.
Pitäisikö sanoa jotain, vai olikohan toinen vihainen minulle?
"Minä elän", mumisin ensiksi lähinnä kokeillakseni, tuliko puhumisesta mitään. Naurahdin hieman käheästi, nostaen sitten hitaasti pääni hangesta. En voinut vieläkään uskoa, että minä selvisin.
"Olen sinulle paljon velkaa. Kiitos", sanoin, ynähtäen heti perään kivusta, joka oli saada minut jälleen käymään rennoksi maata vasten. En kuitenkaan halunnut sitä. Orin silmiin katsominen tuntui paljon helpommalta ja se nyt oli vähintä, millä saisin hänet uskomaan, että olin tosissani. Pelastajani.
"Et tiedäkkään, kuinka kiitollinen olen." Lisää kyyneleitä valui poskilleni, muttei juurikaan kivustani. Ei sillä olisi väliä, vaikka jalkani olisi murtunut. Minä olin kunnossa. Elossa. Kiitos.

"Olen kovin pahoillani siitä, kuinka epäkohtelias sinulle olin--", aloitin, joutuen kuitenkin keskeyttämään kivusta johtuen. Puristin silmäni hetkeksi kiinni, hengähtäen sinä aikana syvään. Ikävä kyllä kerkesin unohtaa, mitä olin sanomassa. Se oli harmillista, koska mieleni teki vain hokea siitä, kuinka kiitollinen olin. Sitä kukaan ei kestäisi pitkään kuunnella, mutta kun ei suustani mitään järkevääkään päässyt..
"Nimeni on muuten Samantha." Väänsin kasvoilleni jälleen hymyn.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 12. Maalis 2011 22:44

Veto.Jaloissani tunnen kovan voiman ja pääni käskee niitä raatamaan vain kovempaa.Hännässäni tunnen kovan paineen, joka ei ole mukavaa.Mutta mielummin näin pieni kipu, kun hirveä suru, joka aiheutuu tamman perheelle.Jos tällä sellaista on edes, mutta väliäkö en ole tappaja vai miksi sitä voikaan kutsua ...Lumi tuntuu sulavan ympäriltäni, kun lihakseni lämpenevät kovaan vauhtia.Kylmä lumi pakottaa jalkojani.Tuuli henkäili kasvolleni puskien minua takasin päin .Tuuli, joka oli vielä ihana aamulla oli muuttunut kovaksi ja kuullen tämän kuiskien. -"Ääääää....läää hän on mennyttähhhh.." Alan kuulla äänia, jotka jo pakottavat minun lopettavan.Olen sekoamassa, mutta en anna periksi . Työnsin pääni ryntäisiini kiinni, estäen tuulen puhaltamisen kasvoihini ja puskin itseäni eteen.Maa tuntuu tasaiselta ja pitävältä, se ei voisi pettää .
Silmäni painautui kiinni estäen lunta menemästä niihin jota tuuli pöllytti.Takanani tuntuu valkean tamman heilahtaminen.Mitä nyt ? upposiko tämä suohon? Käänsin katseeni ja näin tamman olevan kyljellään makaamassa maassa. Tämä onnistui! Hän on poissa suosta ! nopeasti pyrähtäen ajatukseni vaihtui toisiin nähdessäni tamman olevan turvassa.Turvallisesti maalla.Puhalsin ulos ilmat, jotka olin vetänyt sisääni ja pitänyt niitä siellä jännityksessä.Vartaloni rentoutui ja mieleni olisi ollut kaatua lumeen, mutta kuka tietäisi jos itsekkin uppoan tuonne suohon jonne tamma oli jo tekemässä matkaa, mutta kiitän syvästi suojelu enkeliä joka pelasti tämän tamman.Käännähdin tamman puoleen katsoen tätä.
Vaalean poskella on kyyneleitä, jotka väriltään hieman sinertäviä ja kyyneleitä tuli lisään ..onkohan kaikki kunnossa? Vaalea ei näytä kovin hyvinvoivalta ja kyyneleet pahensivat tilaa. Tamman ilmeenä oli hymy, mutta se ei kauan pysynyt.Sitten kuulin mutinaa .Onkohan kaikki kunnossa? Mitä voin tehdä? .Otan askeleita lähemmäksi valkeaa ja seisahdan noin kahden metrin päähän kummastelemaan tätä. Katson valkeaa suurilla silmilläni kummastellen ja sitten kuulen tämän sanat .En vastannut mitään, vaan silmilläni ja olemuksellani otin kiitoksen vastaan.Tamma ei ollut kunnossa, sen totesin tämän inahduksesta. Toimiikohan tämän jalka? Onkohan tuo kunnossa...häntä sattuu varmasti kovin paljon.En saanut suustani mitään sanotuksi. Valkonen jatkoi kiittämistä ja minun oli pakko vastata.
-"Olen hyvin pahoillani neiti ...ei sinun minua pitäisi kiittä.Minun takia jouduit tuonne." sanoin hiljaa ja enkä ollut edes varma kuuliko tämä sitä.Laskin päätäni ja kylmä pakotti minua hieman liikkumaan, mutta en viitsinyt.Tunsin sisälläni vieläkin syyllisyyttä ja minun tässä pitäisi pyydellä anteeksi eikä tamman kiittää.Minua huolestuttaa mitä tamman jalalle on käynyt ja muutenkin onko tämä edes kunnossa, mutta en halua ruveta kyselemään saman tien.
Tamma sanoi minulle jotakin, mutta en saanut tästä kovin paljoa selvää omien ajatukseni takia ja en ruvennut kyselemään sitten mitä tämä kysyi, kun näytti hänkin unohtaneen sanomansa, kun ei jatkanut sitä.Kyllä minunkin pitäisi ruveta opetella tutustumaan oikein eikä vain säikytellä hevosia tuolla tavalla ja ...Samantha oli joutunut tämän uhriksi.Tamma oli samaan aikaan esitellyt itsensä, kun minä olin pitänyt itselleni saarnaa. Samantha.Ai sekö oli tamman nimi, joka oli joutunut takiani suohon.
"Olen Sensible Viento.Lempinimeltäni Win." lausahdin ja katsoin tammaa, joka hymyili minulle.
"Anteeksi, että säikäytin sinut." sanoin alakuloisesti ja korvani valahtivat sivuille .Katsoin sitten tamman jalkaa ja ajattelin, että tamma tajuaa mitä tarkoitan katseellani ´Toivottavasti se toimii eikä ole mennyt poikki.´ Otin pari askelta eteen päin ja pysähdyin sitten reilun metri puolen päähän tammasta. "Tarvitsetko neiti apua poistuessaan täältä ?" Tamman on pakko lähteä suolta .Tämä olisi liian helppo saalis saalistajille täällä.Voisin oikeastaan jäädä pitämään seuraa jos hän niin haluaa ja auttaa sitten pois suolta, kun on levännyt tarpeeksi.
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 21. Maalis 2011 15:59

[ Huh, sori kesto.. ]

Hämmenys levisi kasvoilleni rautiaan syyttäessä itseään siitä, että olin vähällä kuolla. Eihän hän ollut osallisena tapahtumaan millään tavoin, vaikka hänet olinkin juuri tavannut. Päinvastoin, hän oli pelastajani. Pudistelin päätäni selvittyäni pahimmasta järkytyksestä ja hymyilin taas leveämmin.
"Syy ei todellakaan ollut sinun. Omaa typeryyttänihän minä sinne juoksin", vakuutin varmaan sävyyn. Toisilla kun vain oli taipumus syyttää kaikista pahoista tapahtumista itseään. Ehkä minullakin välillä, mutta sentään en ollut niitä hevosia, jotka syyttivät toisia turhaan. Ori oli tehnyt vain oikein uhratessaan häntänsä. Lisäksi minä olisin voinut vaikka kiskoa tämän shokissa suohon mukanani, jos hän ei olisi ollut tarpeeksi halukas pelastamaan. En edes halunnut kuvitella mielessäni tilannetta, jossa olin jo kovaa vauhtia uppomassa enkä silti päästäisi irti vaaleista jouhista. Kiitollisuus ei kadonnut silmistäni mihinkään, vaikken väsymyksestä johtuen viitsinytkään keksiä mitään hienoja sanoja osoittaakseni, kuinka kiitollinen todellisuudessa olinkaan.
"Eikä ihan jokainen hevonen olisi antanut toisen takertua häntäänsä tuollaisessa tilanteessa.. Anteeksi siitäkin", naurahdin pahoittelevaan sävyyn. Vaikka kipu jalassani oli valtava ja olisin halunnut vain itkeä, olo oli toisaalta niin hieno että kykenin nauramaankin. Kyyneleet valuivat edelleen poskilleni ja silti hymyilin. Kieltämättä olo oli muutenkin kovin sekava, mutta ainakin jalasta pitkälle säteilevä kipu unohtui hetkellisesti hymyillessäni lähes tauotta pelastajalleni. Miten ikinä voisinkaan kiittää oria tarpeeksi? En mitenkään.
Tai ehkä pelastamalla hänenkin henkensä, mutta en minä aikonut häntä suohon tyrkätä vain tehdäkseni tälle selväksi sen, että olin hyvin kiitollinen. Huvittunut nauru karkasi taas huuliltani.

"Mukava tavata, Win", lausahdin kohteliaaseen sävyyn tapittaessani edelleen Sensible Vientoksi esittäytyyneeseen kuin tämä olisi johtajani. Vähintäänkin, tai ehkä pikemminkin Jumala. Naurahdin jälleen tämän pahoitellessa sitä, kuinka oli tullut säikäyttäneeksi. Ei se mitään. En minä jaksanut kantaa kaunaa, kun siihen ei ollut mitään kunnollista syytä. Pääasia oli, että olimme molemmat hengissä. Jalka kieltämättä tuntui yhä pahalta siitä päässeen rasahduksen jälkeen, mutta enköhän minä selviäisi. Tuskin se ihan murtunut oli.
Yllättyneisyys käväisi jälleen katseessani rautiaan kysyessä, tarvitsisinko apua. Olin jo vähällä avata suuni ja pyytää toista nostamaan minut takaisin neljälle jalalle, mutta sen sijaan pudistelin nopeaan tahtiin päätäni. En minä nyt haluaisi tämän harjaakin irti repiä, eikä hänen tarvitsisi minua pystyyn vetää.
"Olet auttanut minua jo liikaa", huokaisin onnelliseen sävyyn, kuin olisin leijaillut pilvilinnoissa. Jalassani tuntuva vihlaisu sai minut kuitenkin hetkeksi putoamaan ja irvistämään, mutta tajutessani tilanteen pakotin turvalleni taas hymyn nyökkäillessäni mahdollisimman vakuuttavasti. Minä pärjään kyllä, yritti katseeni viestiä, sillä en vain uskaltanut avata suutani siinä pelossa, että menisin vielä kiljaisemaan tai karjaisemaan kivusta. Ehkä se olisi äkkiä ohi, kunhan vain.. En jäänyt ajattelemaan liian pitkäksi aikaa, vaan jo samalla sekunnilla olin hypähtänyt pystyyn välittämättä kivusta tai siitä, että olin heti mennä turvalleni.
Vingahtaen puristin silmäni jälleen kiinni. En saattanut laskea painoani juuri ollenkaan etujalkaan, joka vain hetki sitten oli ollut jumissa suossa. Se tiesi sitä, että liikkuminen tulisi olemaan hyvin vaikeaa.

Pelkäsin Winin tarjoavan apua, joten aloitin jo eräänlaisen jäähyväispuheen.
"Muistathan sinä, että milloin ikinä apua tarvitsetkin, voit aina etsiä minut kavioihisi. En minä ole paha hevonen", aloitin, kivun hiljentäessä minut kuitenkin nopeasti. Tasapainoilu kolmella jalalla tuotti aluksi ongelmia, mutta eiköhän vielä seisominen kohta onnistuisi. Kävely sitten olisikin asia erikseen. Siltikään minä en halunnut, että toinen auttaisi. Hyvä on, jos hän ihan välttämättä olisi halukas auttamaan, niin en minä häntä söisi. Olisi kuitenkin väärin olla hänelle enää yhtään pidempään riesana.
Pakotin hymyn turvalleni, vaikka jalkaa vihloi ja halusin vain lyyhistyä maahan itkemään.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 21. Maalis 2011 19:33

[Ei tuo haittaa :D]

Ja minun olisi aika ruveta tervehtimään toisia oikein, eikä säikytellä niitä.Minnekköhän vaalea oikein tahtoisi mennä jos tämä apuni suostuu ottamaan.Katseeni kohdistui neiti Samathaan ja kuulin tämän sanat.En tiennyt mitä vastaan.
Ja siksi pysyin hiljaa.Katsoin tätä ja välillä tämän jalkaa, joka ei selvästikkään ollut kunnossa.
"No mitä muuta olisin voinut tehdä.Antaa sinun vajota suohon.Ei, niin en olisi voinut antaa käydä.Mielummin olisin vajonnut neiti Samantha seuraksesi suohon, kun en olisi auttanut sinua ylös sieltä uhraten pari jouhta." Huiskautin häntääni, joka oli kevyt, mutta tiesin, että siihen kasvaisi uudet jouhet pian.Mitenköhän tamma pääsee ylös tuosta ? Vai aikooko neiti jäädä siihen? Katsoin tammaa ja en tiennyt mitä olisin voinut tehdä.Minua häiritsi tamman hymyily, vaikka huomasin, että tätä sattuu hyvin hyvin paljon jalkaa.
Miksiköhän tamma nauraa ? Tämä on juuri ollut kuoleman partailla ja nyt satutti jalkansa ja nauraa.En ymmärrä? Vastasin ajatuksieni jälkeen vaalealle: "Samoin sinua neiti Samantha." ja hieman hymyilin tälle, vaikka hymyily tuntui typerälle tälläisessä tilanteessa.Ilta alkoi tulla ja aurinko alkoi laskeutumaan.Tiesin, kun aurinko laskeutuu tulee ensinäkin pimeää ja kylmää.Miten tuo selviäsi kolmella jalalla.Pakkohan minun on saatettava tämä havumetsään tai sademetsään riippuu kumpaan suuntaa lähtisimme.Onkohan täällä jossakin lähettyvillä toista hevosta, joka tuntisi ja jäisi auttamaan tammaa? Katselin ympärilleni ruskeat korvani hörössä ja etsin ääniä toisesta hevosesta, mutta tuloksitta.Olimme täällä aivan yksin.Puhalsin raskaasti ilmat ulos ja katsoin tammaa."Enhän ole.Kukaan ei pysty auttamaan liikkaan neiti hyvä." ja hymyilin tälle.Käänsin pääni taas tammasta ympärilleni ja etsin jotain, joka olisi voinut auttaa Samanthaa ... pääosin hevosta tai ponia.Käänsin pääni takasin tammaa kohden, kun kuulin tämän vingahtavan .Huomasin tämän olevan jalkeilla.Hymyilin tammalle iloisesti, kun tajusin, että kyllä tämä nyt jotenkin pärjää.Katsoin tämä etusta.Neiti ei laskenut sitä maahan .Kävely voi olla hieman hankalaa kolmella jalalla ja vielä suolla, ajattelin itsekseni.
"Kyllä uskon, että muistan neiti.Ja et selvästikkään ole paha hevonen." hymyilin tammalle hieman ja jäin katsomaan pystyykö tämä edes liikkua. "Oletko aivan varma ettet tarvi apua.Autan neitiä mielelläni jos vain apuni kelpaa." sanoin rennosti virheettömällä äänelläni.
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Huhti 2011 14:31

Olin lähes liikuttunut hänen hienoista sanoistaan. En uskonut orin valehtelevan kun tämä sanoi, ettei olisi voinut antaa minun vajota suohon. Olin siitä hyvin kiitollinen. Ihan jokainen hevonen tuskin ajattelisi samoin - kuten vaikkapa joku, jolle ulkonäkö oli kaikki kaikessa.. Katseeni lipui tämän hännän suuntaan, josta olin luultavasti saanut revityksi reilumpiakin tuppoja. En ollut ihan varma, mutta ainakin suussani oli edelleen muutamia jouhia ja orin häntä näytti kovin ohkaiselta. Tietysti saatoin osittain myös kuvitella sen, mutta silti.
Minua ihan hävetti se, että olin mennyt uppoamaan. Ilman sitä Win olisi jo kaukana, huolettomana ja aivan kuten ennen. Jos hän ei suostuisi uskomaan, ettei tämä ollut millään tapaa hänen syytään.. Ei minun auttaisi kuin vakuutella. Hänen olisi pakko uskoa. Ehkä minun pitäisi vain lähteä pois ja näyttää, että olin ihan kunnossa. En ollut itsekkään kovin vakuuttunut jalastani tai kävelykyvystäni, ja jos vain poistuisin paikalta, voisi rautias ymmärtää senkin väärin.. Ajattelu oli puuduttavaa ja jalassani kipu vahvistui. Olisin voinut vaikka pyörtyä kivusta, mutta pidin pintani ja vain seisoin mahdollisimman tyynenä. Ei tässä mitään, vaikka jalkani tuntuikin repeävän irti jos vähänkin liikahtaisin. Pakotin hymyn jälleen turvalleni, vaikka silmissä melkein jo alkoi sumeta ja ympäristö heilua uhkaavasti. Ei siinä mitään. Olin vain järkyttynyt.
Ainakin se jääräpää suostui uskomaan, että minä auttaisin häntä jatkossa kaikessa tarpeellisessa jos rikkoutuneelta jalaltani kykenisin. Tietenkin kykenisin, iltaan mennessähän minä jo kävelisin normaalisti. Kunhan vain hieman selviäisin järkytyksestä ja onnistuisin takomaan kallooni, ettei jalassani ollut mitään vikaa. Ei, vaikka siihen sattui ihan helvetisti ja meinasin kuolla kipuun..

Sentään en itkenyt tai huutanut. Pysyin pystyssä ja kohta kaikki olisi ennallaan, mitään hätää ei olisi. Kykenisin vaikka juoksemaan, jos suinkin haluaisin. Olin vain mieleltäni liian heikko yrittämään, kiitos kivun. Ainakin minä halusin uskoa, ettei suo ollut onnistunut rikkomaan luita tai lihaksia lopullisesti.
"Voi Win", aloitin, joutuen kuitenkin keskeyttämään. Kipu viilsi jalkaani niin yllättäen ja arvaamatta, että olin vähällä parkaista ja sitten purskahtaa itkuun. Räpyttelin silmiäni tiheään tahtiin saadakseni kyyneleet pysymään kurissa. Ne eivät enää olleet tervetulleita poskilleni. En halunnut huolestuttaa oria.
"Kuten jo sanoin, olet auttanut jo ihan liikaa. Ja jos en kykenisi lainkaan liikkumaan, et voisi auttaa minua. Jos taas kykenen - tietysti kykenen, - niin sitten sinun apuasi ei tarvita." Yritin vakuuttaa rautiaan hymyllä, joka muuttui irvistykseksi. Jos kipu olisi ollut edes vähän vähemmän tuntuva, olisin luultavasti jo juossut tieheni ikuisesti kiiitollisena. Tasapainoiluun kolmella jalalla alkoi tottua, mutta askeleen ottamista en viitsinyt edes yrittää. Vedin syvään henkeä, kiljumisen sijaan inahtaen.
Ei hänen tarvitsisi nähdä, kuinka huonosti kykenisin kävelemään. Pelkäsin kuitenkin pahoin, ettei Win uskoisi pelkkiä sanojani. Ehkä edelliset sanani kuitenkin olivat saaneet orin ymmärtämään, että hän voisi ihan hyvin jättää minut oman onneni nojaan? Kyyneleet saivat silmäni kiilumaan.
Minähän en itkisi.
Sussu
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Squan » 05. Huhti 2011 20:03

Seisoin toimettomana Samanthan edessä. Mitä voin tehdä? Katselin vain tammaa ja tämän jalkaa vuorotellen.
En voi vain lähteä täältä ja jättää tammaa tänne joka ei välttämättä pysty edes liikkumaan. Miten voin vakuuttaa tammalle, että haluan auttaa tämän pois täältä. Kai minun pitää vain jättää hänet tänne. Sitten hän ei voikkaan edes liikkua ja olen jättänyt rampan tamman tänne. Pian kuitenkin kuulisin, että valkoinen hevonen on kuollut suolle. Mitä teen!? Seisoskelu ja tuijottelu ei auta tammaa täältä suolta pois. Kohta menen hänen alleen ja nostan neidin selälleni, että vain pääsisimme pois täältä. Kohta on pimeää, sudet ja muut pedot tulee ja syö meidät. Onkohan tamma painava? Ajatukseni menevät laidasta laitaan ja en ole varma mitä tekisin. Korvani kääntyivät höröön, kun kuulin tamman lausuvan nimeni. Tuijotin tammaa vain ja toivon tämän antavan luvan viedä hänet pois täältä, mutta miten? Miksi hän keskeytti sanomansa noin? Sattuiko häntä. Ihmettelin, kun hän räpytteli silmiään tiheään tahtiin. Onneksi hän jatkoi sanojaan muuten olisin hätääntynyt.
"Liikaa ei voi auttaa neiti hyvä ja kannan sinut, vaikka täältä pois." sanoin totisesti. Usko jo autan sinua, vaikka sitä et haluakkaan. Kantaminen ei varmasti onnistuisi, kun olen niin siro, mutta kannan hänet silti.

Tamma ei ollut kunnossa kyllä sen tyhmäkin tajuisi. Jatkoin vain tamman tuijottamista, mutta sitten minun olu pakko siirtää katse taivaalle. Ei menisi enään kauaan, kun pimeys laskeutuisi. Rauhallisesti hengittelin raikasta ilmaa ja sitten siirsin katseeni takaisin Samathaan.
"Jos pystyt kävelemään kunnolla niin lähden jos et niin en todellakaan lähde täältä minnekkään." sanoin rauhallisesti, mutta kuitenkin vakuuttavasti. Huiskautin häntääni. Kevyt ja kynityn näköinen se oli, mutta ei se mitään. Jäin sitten tuijottamaan valkean jalkaa. Pystyyköhän siihen?
Squan
 

Re: Lost and insecure

ViestiKirjoittaja Sussu » 24. Huhti 2011 13:36

[ Anteeksi kesto. Taas. ]

Epäuskoinen naurahdus karkasi huuliltani kuullessani Winin toteamuksen. Että hän kantaisi minut? Tuskinpa vain, hän oli niin kovin siro ja minä kuitenkin suhteellisen massiivinen. Ja siihen päälle vielä kahden synnytyksen tuottamat lisäkilot.. Pudistelin päätäni. Minua ihan nauratti, mutten siitä huolimatta tiennyt pitäisikö nauraa vai itkeä. Orin sanat huvittivat minua suuresti, mutta samaan aikaan jalasta puolelta toiselle säteilevä kipu sai kyyneleet silmiin. Ja minua alkoi jo ärsyttää se, kuinka rautias väitti vastaan. Samaan aikaan taas olin lähes kiitollinen siitä, että hän teki niin. Hän oli hyvä hevonen, hän ei halunnut jättää minua.
Muttei hän voisi auttaa minua. Ei kukaan voisi, ellei paikalle sitten yllättäen ilmestyisi joku kaksimetrinen lihaskimppu. Sellainen ehkä jaksaisikin hyvällä tuurilla kannatella minua. Winin nyt ei kannattaisi edes yrittää, murtaisin vain hänen luunsa. Enkä minä halunnut loukata häntä enää yhtään enempää, toisen häntäjouhien repiminen kadutti edelleen. Olisinpa vain tajunnut olla hieman varovaisempi.
"Sinä tiedät itsekkin, ettet jaksa kantaa minua", huomautin. Asia vain oli niin, että joko minä kävelisin suolta pois ennen pimeää tai sitten minä jäisin petojen syötäväksi. Kaksi vaihtoehtoa, joista jälkimmäinen oli todennäköisempi, mutta enhän minä sitä voisi Winille myöntää. Ei kai sitä auttaisi kuin kerätä kaikki voimat ja lähteä nilkuttamaan saadakseni rautiaan vaukuttuneeksi siitä, ettei minulla ollut hätää.
Asiassa oli vain yksi pieni mutta. Minä en uskonut siihen, että kykenisin kävelemään. Ehkä muutaman hassun askeleen verran. Ehkä nekin pienet askeleet onnistuisivat vakuuttamaan orin?

En kerennyt sanoa oikeastaan mitään, sillä olin uppoutunut omiin ajatuksiini. Rautiaan sanat herättivät minut ajatuksistani ja saivat maahan painuneen katseeni kohoamaan takaisin häneen. Niinpä tietysti. Jotain siihen suuntaan olin ajatellutkin. Paransin nopeasti ryhtiäni vaikka se vihlaisikin ikävästi jalassa.
"Hyvä on", henkäisin, "minäpä sitten näytän sinulle, kuinka hyvin kävely sujuu." Olo oli kovin uhkarohkea ja olin lähes kauhistunut vetäessäni viilenevää ilmaa tiheään tahtiin keuhkoihini. Nyt tai ei koskaan. Aika kului ja pian tulisi pimeää, me emme voisi jäädä väittelemään koko yöksi. Suljin hetkeksi silmäni ja hengittin rauhallisesti. Sokeana askeleen ottaminen tuntuisi jotenkin helpommalta, mutten halunnut enää upota suohon taikka kompastua mihinkään. Siispä minun oli pakko pakottaa auki ruskeat silmäni.
En ehkä ollut halukas näkemään Winin ilmettä, joten kohdistin katseni johonkin kauas kaukaisuuteen ja sitten otin horjuvan askeleen eteen. Se oli yllättävän vaikeaa kolmella jalalla, mutta ainakin olin edelleen pystyssä. Kipu oli yhä voimakkaampi ja halusin kovasti huutaa, mutta tuskasta välittämättä lähdin nilkuttamaan eteeni muutaman vaikean askeleen verran. Voimani tuntuivat kuitenkin loppuneen, siispä pysähdyin vetämään henkeä.
Katsahdin nopeasti rautiaaseen. No, katso nyt, kyllä se onnistuu. En ehkä pääse liikkeelle ennen viiden minuutin taukoa, mutta kyllä minä ehkä ennen aamua pääsisin pois suolta omin nokkineni.

"Katso nyt", hihkaisin lähes voitonriemuisena, uupumus äänestä paistaen, "ihan hyvin minä kävelen." Ravistin hieman päätäni saadakseni ajatukseni selkenemään. Kipu ei vaikuttanut hyvällä tavalla ajatuksiini ja taju tuntui lähtevän, mutta ehkä se siitä. Yritin vielä vääntää turvalleni jonkinlaisen hymyn vakuutukseksi.
"Voit lähteä hyvillä mielin", tokaisin reippaasti nyökäten. Heipä hei.
Sussu
 

Seuraava

Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron