Ehkä ensi elämässä

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Ehkä ensi elämässä

ViestiKirjoittaja Wohweli » 04. Marras 2012 17:42

NOLLA
» Tänne Sussu ja herra Mihael. (:


Olin taittanut jo päiviä matkaa jäätiköltä sademetsälle. Mielessäni ilmeni yhä kohtaaminen isäni kanssa. Se ei todellakaan ollut mitenkään lämmin ja riemua täynnä oleva jälleen näkeminen. Se oli kaikkea muuta. Katkeruus isääni kohtaan ei ollut hälvennyt viiruakaan matkani aikana. En antanut ajatustakaan sille, että olisin vielä joskus valmis antamaan anteeksi.. Päinvastoin. Ajattelin pelkästään sitä miten voisin kostaa. Miten voisin antaa isäni tuntea sen minkä itse jouduin hänen vuoksensa kärsimään. Myönnetään, että olen osittain aika pinnallinen persoona, mutta minulle rakastava isä merkitsisi kaikkea. Nyt olo oli hylätty ja sellainen, etten kuulunut minnekään tai ollut haluttu. Kaikki kykenevät käänsivät minulle selkänsä empimättä.
Valkeat jalkani olivat tahriintuneet syksyisestä maasta lentävillä kuraläikillä. Nälkäkin kertoi itsestään pistelyllä mahassa. Enhän ollut nauttinut ruokaa isäni kohtaamisen jälkeen. Kuinka edes voisin ajatella syömistä, kun niin monet muut asiat raivosivat mielessäni ja aiheuttivat migreenejä?
Lasken pienesti päätäni ja ravistan sitä, kuin tahtonani tyhjentää mieli kaikilta typeriltä ajatuksilta. Palavasta halustani - unohtaa kaikki elämän vääryys - huolimatta ajatukset kasaantuvat pian taas mieleeni enkä voikuin huokaista hauraalla äänellä. Miten minusta tuli tälläinen?

Polku jota etenen haluttomasti tuntuu loputtoman pitkältä. Se kiemurteli sademetsän uumenissa ja tuntui tosiaan, ettei se johtaisi minua minnekään. Ehkä kuljin huomaamattani ympyrää, maisema ei nimittäin näyttänyt vaihtuvan.
En edes huomaa miten takkuiseksi vaaleat jouheni ovat sotkeutuneet, tai miten likaiselta kokonaisuudessa näytin. Silmänikin olivat täynnä rasitusta ja väsymystä, ne suorastaan huusivat kärsimystään.
Illaksi hiljaa kääntyvä päivä oli masentava. Kostea ja sumuinen päivä kieli, että illaksi saattaisiin jälleen vettä, vaikka näyttikin siltä, ettei maanpinta ollut suinkaan toipunut viimeisimmästä sateesta. Pimeä oli jo laskeutumassa. Kaikki näytti jotenkin sinivivahteiselta ja eteensä näki vielä mainiosti. Siitäkin huolimatta tunne itseni aivan sokeaksi.

Sademetsä ei tuntunut kuhisevan elämää, kaikkialla oli niin hiljaista ja autiota. Säpsähdän huomaamattani, kun musta lintu lehahtaa siivilleen kuivan rääkäisyn kera ja lennähtää yläviistoon ohitseni. Jalkanikin pysähtyvät ja katseeni nousee korpin mukana taivaalle. Korpi lenteli taivaalla ristiin rastiin, kuin typerys joka ei tiedä minne on menossa. Mielessäni jopa kehotin sitä valitsemaan suunnan joka johtaisi kauemmas minusta. Korppi kuitenkin laskeutuu trooppisen puun oksalle ja jää tuijottamaan minua. Mokoma lintu ajaa minut hetkessä hyvin vaivautuneeksi ja ahdistuneeksi. Miten ärsyttävää.
Otan ripeät askeleet puun suunnalle ja täräytän sitä sitten potkulla. Puu värähtää ja korppi nousee siivilleen rääkyen hämmäsyksestä. Samassa hetkessä sade alkaa. Se käynnistyy kahdella turpani taivoittavalla pisaralla ja hetkessä taivas ripottelee kevyitä pisaroita, koko metsän laajuudella.
Wohweli
 

Re: Ehkä ensi elämässä

ViestiKirjoittaja Sussu » 14. Marras 2012 13:14

Mihael

Metsikkö ympärilläni on luonnottoman hiljainen ottaen huomioon sen, kuinka monenlaista eläintä olen ehtinyt täällä liikkuessani näkemään. Ympäristö on omalla tavallaan hyvin kiehtova, mutta samaan aikaan lähimmäs ahdistavan täyteen tuupatun oloinen. En minä ole tällaista metsikköä ennen nähnyt.
En minä kuulu tänne. Minne sitten? En minä kuulu minnekään.
Kostea ilma on omalta osaltaan auttanut jouheni entistä pahempaan takkuun, ja jatkuvasti jokin kasvi tuntuu takertuvan kehooni. En tiedä minne olen matkalla, enkä ole varma siitä, onko sillä edes mitään merkitystä. Vaikka pääsisinkin pois tästä metsästä, en osaisi liikkua sen paremmin. Tämä koko saari on minulle aivan vieras, ja jälleen huomaan kuinka metsä alkaa hämärtyä.

Kehoni värähtää parin vesipisaran osuessa samaan aikaan selkääni. En ole kovin yllättynyt siitä, että sade alkaa voimistua ja rummuttaa maata.
Havahdun horroksestani hetkeä myöhemmin. Olen seisahtunut paikalleni ja unohtunut kuuntelemaan ja tunnustelemaan sadetta, jolta olen kaikkea muuta kuin suojassa. Varmasti löytäisin sellaisen helpostikin, jos jaksaisin lähteä etsimään. En vain osaa päättää pidänkö siitä tunteesta kun sade hakkaa kehoani, vai haluanko paeta sitä.
Jalkani alkavat tuntua levottomilta, enkä jaksa enää vain seisoa siinä paikassa. Lähden liikkeelle käynnissä, joka muuttuu nopeammaksi kuin itsestään, ja lopulta huomaan ravaavani sademetsän lävitse. Tai pikemminkin jolkottelevan kevyesti. Ikään kuin susi.

Tarkat silmäni havaitsevat hämärästäkin jotain, mikä muistuttaa hevosen siluettia. Vauhtini hidastuu lopulta pysähdyksiin asti, vaikka metsästä erottuvan olennon luokse on vielä matkaa.
Ihan ensimmäiseksi erotan pään merkin ja valkeat jalat. Kun kokonaisuus alkaa hahmottua paremmin, tajuan sen olevan varmasti suurin Caraliassa tapaamani hevonen. Hämärän ja välimatkan vuoksi en uskalla olla vielä varma toisen sukupuolesta, väristä tai iästä, mutta hevonen se on. Onko se sitten hyvä vai huono asia?
Ihan ensimmäiseksi ajattelen kääntyä ympäri ja juosta matkoihini, mutta samaan aikaan kiinnostukseni herää. Järki ja tunteet käyvät hetken aikaa kiivasta kamppailua keskenään, välillä otan askeleen eteen ja sitten kaksi taakse.

Lopulta otan itseäni niskasta kiinni. Hyvässä ryhdissä alan lähestyä hevosta, en varsinaisesti aikeissani edes tervehtiä häntä, mutta ohitse minä ainakin kävelisin.
Tunnen jännityksen jopa kehossani asti, vaikken tiedä, mitä ihmettä oikein jännitän.
Yksi hevosen ohitus ja se siitä. Vedän syvään henkeä ja vedän kasvoilleni tyypillisen, ilmeettömän ilmeeni.
Sussu
 

Re: Ehkä ensi elämässä

ViestiKirjoittaja Wohweli » 11. Joulu 2012 18:54

Olin valmiiksi jo niin pohjalla mielentilani puolesta, että sade ei tunnu missään. Annan pisaroiden vain laskeutua ylleni, vaikka pakkohan se oli myöntää, että kylmät tuulenpuuskat lisäsivät pisaroiden purevuutta. Joku viisaampi olisi varmasti jo siirtynyt sateelta suojaan ja täten varmasti pitänyt itsensä terveenä. Mutta entä miten minä menettelin? Jumituin tähän tyysti paikoilleni silmät lähes puoliksi ummisttettuina. Joka paikkaan kolotti epämiellyttävästi, mutta olin jo turhan ikävystynyt alkaakseni ääneen valittaa, ehkä myös ymmärsin, että valitus ei muuttaisi mitään.
Hetkessä sade saa kevyen ruskeat jouheni liimautumaan kaulaani vasten, myös safiiriset väsyneet silmäni ovat peittyä märänverhon taakse, kunnes pienen ravistelun tuloksena saan otsa suortuvani siitymään. Lasken aavistuksen päätäni ja yritän keräillä ajatuksiani. Jotakin järkevää olisi yritettävä seuraavaksi tehdä. Tekisinpä kerrankin järkevän liikkeen, edes sen yhden kerran. Katseeni nousee hetkeksi ylös, kuin toivoisin taivaankannen suovan minulle vastauksen kysymykseen: Mitä minun pitäisi tehdä? Hyvin nopeasti tunnen itseni kuitenkin typeräksi ja lasken katseeni muualle ja käännyn muutaman asteen verran, kuin yrittäisin kääntää selkäni typerille tekemisilleni.

Maistelen hetken kuivalta tuntuvaa suutani kunnes kuulen kevyet askeleet läheltäni. Korvieni uteliaan kääntymisen johdosta myös katseeni lähtee etsimään lähestyjää hämäryyden keskeltä. Siristän silmiäni ja erotan lähinnä vain valkeat kohdat hevoseksi paljastuneesta hahmosta. Joku seurankipeä hempukka olisi virittäytynyt ilontanssiin, mutta minulla ei ollut tarjota toiselle iloista vastaanottoa. Päinvastoin, minulta sai osakseen vain tympeän todellisen minäni. Hevonen lähestyy minua kohti ja minä vain silmäilen sitä hieman uneliaan tapaan enkä tiedä pitäisikö minun yrittää ottaa kontaktia toiseen, vaikka sitten edes tervehtiä. Minä en ollut mitenkään tottunut yhteydenkalastaja vaan yleensä se vetäytyvä ja hiljainen osapuoli.
Huomaan, että lähestyvällä hevosella oli kokoa mikä kieltää minussa oitis sen, että alkaisin turhan nokkavaksi. Ori näyttää vain tekevän ohitusmatkaa, mutta toisaalta minä tahdoin tervehtiä häntä, ehkä hiukan rupatellakin. Tälläistä tunnetta minulla ei olltu hetkeen edes ollutkaan. Ennen keskustelu muiden kanssa oli sujunut tahmeasti ja hyvin mauttomasti, mutta jotenkin luulen aistivani orissa jotain itseni kaltaista. Ehkä hänkin olisi tyyppiä joka ei elänyt pelkällä ylipirteällä asenteella ja vetänyt muita miellyttääkseen jotain roolia.

Ehkä minun siis kannattaisi kokeilla. Mitä edes muka menettäisin? Yksinäisyydenkö? No, sen voisin kalastella hetkessä itselleni takaisin. Osaisin varmasti perääntyä ja vetäytyä lähes minkä tahansalaisesta tilanteesta. Ei tuottaisi tuskia sanoa yhdellekään kaviolliselle, että "hellurei ja hellät tunteet, seurasi ei kiinnosta". Niin mätäsanainen, kuin olenkin.

"Öm.. Hei," saan lopulta suustani hieman tottumattomaan äänensävyyn. Oli outoa yrittää tavoittaa toisen mielenkiinto, tämä ei ollut todellakaan suosikki harrastukseni. Vihasin tälläistä.
Tuntui typerältä vain tervehtiä, eikö sille pitäisi olla joku syy? Siis pitäisikö minun yrittää kehittää itselleni teennäinen ongelma jonka ratkaisemisessa tarvitsisin orin apua. Vai varastaisinko hänen aikaansa pelkästään, koska itse olen saanut ties minkä aivokuumeen, kun tälläiseen peliin ryhdyin? Avuttomuus kasvaa mielessäni ja yritän kuumeisesti kaivella jotakin sanottavaa. Ehkä kommentoisin säätä? Heittäisinkö flirttiä, no se olisi kohdallani varmasti pohjanoteeraus. Voisin sen jälkeen vajota muutamaksi sadaksi vuodeksi maanalle ja sen jälkeen amputoida pääni.
Mutta, kun teen uuden pika kierroksen orin ulkonäön tarkistaakseni tulen oitis siihen tulokseen, että ei flirtti ehkä olisikaan niin pahasta. Ori vaikutti väkivahvalta ja tällä oli komeita piirteitäkin, vaikka en osannut lainkaan sanoa mikä minä olin muiden ulkonäköä kommentoimaan.
"Mikäs yksinäinen lammas sä sitten oot, luulisi, että tollasen jaloissa roikkuis tamma tai pari," heitän sitten rennolla asenteella. Ehkä tämä tästä, vaikka kieltämättä olisin voinut valita sanani paremmin. Päätän kuitenkin kehkeytyä mahdollisimman itsevarmaksi itsestäni, jotta vakuuttaisin myös toisen sillä, että kaikki muumini olivat laaksossa.

» Anteeksi kesto. >.<
Wohweli
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron