Tonight I could dance forever

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Tonight I could dance forever

ViestiKirjoittaja Wohweli » 12. Helmi 2013 20:43

SONYA
» Mukaan Sussu Bayard.


Sademetsän pehmeä pohja oli kerrassaan miellyttävä askeltaa. Elävässä ympäristössä riitti myös rutkasti ihasteltavaa. Niin paljon värejä ja elävää pintaa, ettei perässä pysy. Joka kerta, kun näin käärmeen suomuisan nahkan vilahtavan jossain olisin voinut syöksyä koko metsikön halki kirkuen. En inhonnut mitään muuta eläinlajia niin pahasti, raajattomat matelijat saivat minussa herkästi aikaa pelon sekaista kunnioitusta. Koskaan en tulisi edes harkitsemaan sellaisen otuksen läheltä katsomista sillä kyllähän minä tiesin, että osa niistä oli myrkyllisiä, osa jopa tappavalla tasolla!
Iltapäivä oli vaattimattoman valoisa, pian koko metsäala varmaan peittyisi illan hämärään väriin. Ajatus yksin sademetsässä kulkemisesta ei minua pelottanut, vaikka tiedostinkin, että sademetsän pedot saattoivat olla koko Caralian vaarallisimpia. Pään kylmänä pitäen aioin kuitenkin kulkea vielä eteenpäin. Etsiä ehkä jonkun rauhaisan paikan ja käydä lepäämään. Minulla ei ollut mielenkiintoa viettää iltaa mitenkään erikoisesti etenkään yksinäni. Kuka nyt ylipäätään edes liiemmin yrittäisi itseään viihdyttää? Minusta siihen ei ainekaan olisi.
Venyttelin kaulaani ojentamalla pääni niin pitkälle, että tunsin liikkeen koko eturuumiissani. Seisahduin tasaiselle maalle ja pyöräyttelin hieman lapojani. Kävely alkoi jo tuntua koko ruumiissa. Olin tainnut tosiaan rapistua näiden parin viikon aikana. Olo oli vähän epäonnistunut, olisi täytynyt pitää itsestään ja lihaksistaan hieman parempaa huolta. Eihän hevonen pärjäisi villinäkään pelkän heinämahan kanssa.

Huokaisin hieman apaattisena. Mieleni allapäisyys tilan ottivat heti käyttöönsä ne mielikuvat joissa näen itseni tavattoman muodottomaksi paisuneena tammana. Minun oli pakko puristaa silmäni umpeen sillä ajatus ei todellakaan houkutellut minua. Silti pulleroiset omakuvat jatkoivat pomppimista mielessäni. Auttaisiko tähän mikään? Juoksu! Aivan niin! Olisi pistettävä jaloissa töpinäksi vain juoksu lenkki parantaisi omatuntoani ja pystyisin antaa itseni taas hieman lepäillä ja ottaa rauhallisesti. Mieleni ei tarvinnut minua sen ponnekaammin enää piinata vaan lähdin oitis ravaamaan eteenpäin. Tarkkailin askeliani ja pidinne hallituina ja toimivina, tiesin, että kunnolla toteutettu pieni kuntolenkki tekisi tehtävänsä kyllä hyvin. Keskittyminen olisi siis tärkeää niin kunnon, kuin mielenterveytenikin kannalta.
En kauaa malttanut hissukseen köpötellä vaan nostin vauhtini laukkaan. Jalat eivät pitkää rääkkiä olisi tahtoneet ja alkoivat heti valittaa kivun merkeissä.
”Typerät jalat, nyt olisi hyvä jaksaa vielä vähän, kohta ette muuten minua jaksakaan enää kannatella!” mutisin laiskasti liikkuvan huuleni lomasta, ilmeeni vääntyi hieman kireäksi sillä pidin kuntoani melko merkittävänä osana elämääni. Kipua tuntui jo jalan joka kohdassa, mutta päätin, että jatkaisin vielä tovin, että saisin hikeä kunnolla pintaan. Pieni lämpö ei veisi vertoja kunnon hikilenkiltä! Lopulta rasite jaloissa käy kuitenkin liian kovaksi ja minun on aivan pakko hidastaa vauhtini ja lopulta seisahtua ihan kokonaan. Korvissani suhisee ja tunnen olevani todella hengästynyt. Jokainen hengenveto tuntuu viillolta keuhkoissa ja tuntuu, että voisin yskiä verta. Erittäin heikko olo valtaa minut. Kaadun tajuni menettäneenä.

Tajuttomuutta ei kuitenkaan kestä kauan vaan sekavan olon ja näön palautumisen myötä havahdun hereille.
”Mitä?” kysyn hiljaa ja katselen ympärilleni. Mitä oikein oli tapahtunut. Oloni oli todella kehno jalat tuntuivat melko voimattomilta. Kohottauduin makaamaan ja tunnen miten pääni tuntuu entistä raskaammalta ja nyt oikealla puolella tuntui selvää jomotustakin. Miten tässä oli näin käynyt?
Wohweli
 

Re: Tonight I could dance forever

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Helmi 2013 16:51

Bayard

En ole elänyt montaakaan päivää tällä saarella, mutta olen jo saanut huomata, että tämä eroaa paljon kotipaikastani. Vuoriston läpi kuljettuani olen taivaltanut jo pitkään tällaisessa kumman kosteassa metsässä, jossa tuntuu jatkuvasti tulevan eteen mitä kummallisimpia otuksia ja kasveja.
Jossain vilahtaa monivärinen lintu ja toisaalla sininen lisko. Pääasiassa ne tuntuvat pakenevan kuullessaan raviaskeleeni, mutta ilmeisesti askeleeni ovat niin hiljaiset, etteivät ne tahdo huomata vaaraa ajoissa. Ei sillä, että minun suunnitelmissani olisi minkään kävelevän tai lentävän olennon syöminen. Hädin tuskin uskallan koskea edes kasveihin, vaikka jokunen niistä näyttääkin hyvin etäisesti tutulta.

Ilmassa leijuu kaiken aikaa mitä kummallisin tuoksu, mutta sen seasta erotan jonkin hevosen ominaistuoksua muistuttavan hajun. Kirin askeleeni entistä nopeampaan tahtiin, korvat terävästi hörössä ja hiljaa puuskuttaen. Hetken aikaa olen samaan aikaan pettynyt ja huvittunut itseeni - juosta nyt toisen hevosen hajun perässä. Mutta toisaalta taas en ole bongannut tältä saarelta vielä turhan montaa lajitoveria, ja kuka tietää, ehkä tämä lähistöllä oleva hevonen on.. hmm.. tutustumisen arvoinen.
Olen niin ajatuksissani, että olen vähällä juosta jonkin tumman möykyn ylitse. Tai olisin varmaan juossutkin, ellen itse olisi näin pieni ja lähellä maantasoa.
Hajurakoa on noin hevosenmitan verran, kun pysähdyn paikalleni tuijottamaan lähes mustaa, maassa makaavaa tammaa. Eriparisilmäni leviävät hämmästyksestä, mutta ilmeeni normalisoituu nopeasti.

"Kaikki hyvin... neiti?" kysäisen, napaten kuin lennosta herrasmiehen roolin. Kierrän tamman kyljen viertä tämän eteen niin, etten seiso tämän takapuolen takana vaan saatan muodostaa katsekontaktin silmiin.
Kylläpä siinä onkin siro tamma. Hienopiirteinen ja kaunis kuin mikä. Ei tällä ikääkään taida vielä paljon olla. Ei huonompi löytö, eikä seurani varmaan häiritse, ellei hän nyt ole päiväunille käymässä. Vaikka vuorokaudenaika onkin varmaan jo lähempänä iltaa.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Tonight I could dance forever

ViestiKirjoittaja Wohweli » 25. Helmi 2013 18:13

Jalkani käyvät kovaa kamppailua tahtoani vastaan, mutta eivät nöyrry tottelemaan minua. Tuntui todella avuttomalta maata keskellä polkua ja olla kykenemättä liikuttamaan jalkojaan. Pieni paniikki alkaa vallata ajatuksiani ja tunnen hermostuvani. Tahdoin välittömästi ylös ja jatkaa matkaani. Kuulen askeleita ja huomaan pian itseäni huomattavasti pienemmän ponin kävelevä eteeni. Ori tiedustelee oliko kaikki hyvin. Mieleni olisi tehnyt tiuskattaa, ettei kaikki ollut nyt hyvin, mutta koen turhaksi alkaa vieraalle vihoittelemaan ja kiukuttelemaan. Käyn pikaisella silmäyksellä pienen hiirakon lävitse ja yritän jälleen hakea jalkoja alleni. Ja kas kummaa, ne olivat jälleen ohjattavissani. Kiirehdin nousemaan ylös ja nyt vielä täältä korkeammalta erotan paremmin miten pieni tämä vieras oikeastaan edes oli. Mahdoinkohan koskaan edes tavannut ketään toista noin pientä?
"Juu, kaikki on ihan hyvin. Taisin vain hieman väsähtää kesken lenkkini," puhun vähättelevällä äänellä sillä en oikeastaan tahtonut palata siihen hetkeen sen syvemmin.
"Kuka olet?" esitän sitten melko pian sanojeni perään sillä mikään ei helpottaisi sen enempää, kuin aiheen vaihto. Tunsin itseni jotenkin todella epäsopivaksi seuralaiseksi tälle harmaalle. Toinen oli niin kammottavan pieni. Yritin kuitenkin pidättää kasvoni ystävällisellä ilmeellä enkä liiaksi laskea katsettani toisen niin lyhyisiin jalkoihin.
"Anteeksi olen ehkä vähän törppö, kun en itse kuitenkaan ensiksi esittäytynyt," huomaan korjata sitten pieneen pahoittelevaan sävyyn.
"Olen Sonya," esittäydyn vielä sanojeni jatkeeksi ja pyrin nyt tukkimaan hetkeksi suuni. Mitähän mahtoi ori edes ajatella, kun minä puhua pälpätin, kuin viimeistä päivää enkä ollut antaa edes toiselle minkäänlaista puheenvuoroa, olipa noloa.

Vilkaisen pienesti ympärilleni. Ketään ei näkynyt missään ja tavallaan jaksoin toivoakin, että joku hieman kookkaampi saapuisi paikalle ja pelastaisi minut tästä hieman kiusallisesta tilanteesta. Tai itse ainakin koin tämän kovin kiusalliseksi ja olen täysin varma, että se johtui huomattavasta kokoerostamme. Parhaani mukaan kokoilin ajatuksiani ja yritin ajatella toisesta vain mukavia, mutta silti pääni kuiski minulle sitä faktaa, että toinen oli pieni. En ole edes varma mikä pienessä orissa minua niin paljon ahdisti ja toivonkin, että ehkä oudot aatteet kaikkoaisivat mielestäni, kun onnistuisimme tutustumaan paremmin.
Laskin katseeni takaisin vieraaseen ja päätin nyt malttaa pitää suuni kurissa ja odottaa toiselta, vaikka esittäytymistä. Ehkä hiirakko keksisi myös jonkinlaista puheenaihetta. Minulle sopisi lähes mikä tahansa, kunhan ei vain palattaisi minun maassa makoiluuni, herättäisi orissa suotta vain kummastusta minua kohtaan.
Wohweli
 

Re: Tonight I could dance forever

ViestiKirjoittaja Sussu » 14. Touko 2013 14:30

Ennen kuin tamma vaivautuu edes vastaamaan kysymykseeni, hän kiirehtii jaloilleen ja kohoaa - minun korkeudeltani katsottuna - yläilmoihin. Tunnen lievää pettymystä siitä, että tämäkin kaunokainen on minua huomattavan paljon isompi. Kotipaikassani aikalailla kaikki edustivat tätä pientä rotuani, mutta minun ei kai auta kuin tottua tähän. En kuitenkaan ole katkera siitä, etten ole tämän isompi. Olen edelleen ylpeä itsestäni, myös koostani. Sen sijaan nämä tammat tällä saarella saisivat olla paljon pienempiä.
Ensin tamma selittää kaiken olevan hyvin ja jotain väsähtämisestä, sitten kysyy nimeäni. Olen jo avaamassa suuni, mutten ennätä vastaamaan, kun hän jatkaa puhumista. Huh, ainakaan hän ei ollut kovin ujo. Tai sitten hän on vain niin hämmentynyt tilanteesta, että sanat ryöppyävät hallistemattomasti hänen suustaan.
Mutta ei se mitään, parempi sekin kuin täysi hiljaisuus.

"Ei, ette te suinkaan törppö ole", naurahdan kohteliaasti, suunnaten eriväristen silmieni katseen tamman silmiin. Vai Sonya. Ei hassumpi nimi tälle kauniille, mutta valitettavan korkealle olennolle.
"Olen Bayard", esittelen itseni ja nyökkään ikään kuin kumarruksen vastineeksi, herrasmiesmäisen eleen neidolle osoittaen. Pitelen päätäni mahdollisimman ylhäällä ja huolehdin ryhdistä, joka on entistä tärkeämpää itseäni korkeampien vastakkaista sukupuolta edustavien seurassa.
Näen jonkin värikkään vilahtavan näkökentässäni vasemmalla, ja se saa minut hätkähtämään. Käännän salamana katseeni suuntaan, josta lennähtää rääkyen kirkkaanvärinen, pieni lintu, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Sydämeni hakkaa hetken aikaa nopeampaan tahtiin.
"Jestas", puuskahdan itsekseni. Tämä metsä kaikkine olentoineen tuntuu ihan hullulta.

Käännän katseeni takaisin Sonyaan, mittaillen häntä nyt hetken aikaa katseellani. Tällaista tapausta en ole ennen tavannutkaan. Niin siisti olemus.. Vähän kuin sillä ruunikolla, jonka tapasin rannalla heti rantautumiseni jälkeen. Sonya on kuitenkin huomattavan paljon korkeampi. Ja sirompi. Eipä näissä neidoissa muutenkaan juuri yhtäläisyyksiä ollut, muuta kuin huolitellun näköinen olemus.
"Oletteko te matkalla jonnekin?" kysyn, päätäni himpun verran kallistaen.
"Jos neidillä ei ole kiire, voisin liittyä seuraan." Väläytän jokseenkin imartelevan hymyn.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron