Sun on Sunday

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja feiarth » 26. Maalis 2014 17:02

// Mwjan ja Napsu voisivat ilmaantua viihdyttämään meikäläisen nuorta neitiä!

Alegra

Me ei nähty veljen kanssa jälkeäkään äidistä tai isistä Tasankoheppojen mailla. Ei vaikka kuinka kierrettiin joka paikka. Kurkittiin jopa pensaisiin, vaikka oltiin vähän sitä mieltä, että ei kai ne nyt semmosissa piilottelis, kun me huudettiin. Mutta ihan varmuuden vuoksi silti. Ja kun niitä ei alkanut kuulua, niin päätettiin tulla sitten tänne yhteismaalle. Tai ainakin luulen, että tämä on yhteismaa.. Ainakin täällä on kuuma, tää on vissiin joku sademetsä tai viidakko tai joku sellanen, mutta ihan kivaa kylmän talven jälkeen. Ja sen pelottavan purkauksen ja tuhkan ja kaiken.

Me tultiin veljen kanssa tänne ja alettiin etsiä äitiä ja isiä täältä, koska voihan ne täälläkin olla, eikä vaan omien laumojen alueella. Ei me kuitenkaan olla nähty niistä vilausta vielä täälläkään. Ja sitten kävi semmoinen juttu, että velikin katos. Nyt olen taas yksin, eikä se ole ollenkaan kiva juttu. Alkaa vähän jo huolestuttaa, että entä jos ei niitä vanhempia löydetäkään. Se alun varmuus koko jutusta on kadonnut ihan kokonaan. Tai kyllä mä välillä uskon, että me vielä löydetään ne, mutta yleensä en. Se surettaa, välillä ihan niin paljon, että saatan vähän itkeäkin. Ainakin nyt, kun olen yksin. En mä veljen seurassa, kun koitan olla rohkea.

"Veliiii!" huudan ehkä sadatta kertaa tämän aamupäivän aikana. Mutta ei se vastaa. En tiedä mihin se katos. En tiedä missä kaikki muutkin on, kun en ole nähnyt ketään!
"Veli tuu tänne en jaksa enää etsiä", aloitan huutamalla, mutta sitten en enää jaksa huutaa ja sanani vaimenevat ihan hiljaisiksi. Niin hiljaisiksi, ettei niitä kukaan voi kuulla. Ja sitten kyyneleet alkavat valua silmäkulmistani ja minua kiukuttaa ja itkettää. Polkaisen kaviollani maata muutaman kerran, mutta ei se mitään auta. Ja olen niin väsynytkin, että päätän heittäytyä kyljelleni ihan siihen paikkaan ja pusertaa silmät kiinni.
feiarth
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja Mwjan » 27. Maalis 2014 16:27

(Napsu tuleee! Pitäiskö kans lapsen silmin kirjoittaa...)

Napoleon
Viimeks aika oli kulunu Kairin kanssa, mutta sitten oli ollut todella yksinäistä. En tienny yhtään missä mun pitäis olla tai minne mennä. Olin vasta pieni poikanen ilman emoa, kuin ruma ankanpoikanen. En tiedä, miksi mun ulkonäkö nauratti kaikkia? Äiti oli sanonut, että olen kaikista komein maanpäällä mitä voi olla, ehkä hän sittenkin valehteli mulle. Miks? Miks oma äiti valehtelis, ettei pahottais mun mieltä. Mää jäin oikeasti miettimään sitä, mutta samalla tunsin jotain muutoksia itessäni. Olinko mää kasvamassa? En minä tienny, ehkä joku muu vois mulle kertoa mitä täällä tapahtuu, mitä mulle tapahtuu!

Siinä mää kävelin eteenpäin jossain ihme pusikossa ja en kuullu mitään muuta kun vaimeita ääniä joidenkin elukoiden suusta. Paikka näytti melkein samalta kun Kairin kanssa, en mää tainnut olla liikkunu yhtään mihinkään suuntaan, mutta Kairin ihana söpöys eksyi mun mieleen ja tais saada mut hymyilemään pienesti. Mikä se hassu tunnetila teki näin? Ei täällä mulla ollut ketään opettamassa eikä kertomassa kaikenmaailman termejä, enkä mää voinu tietää mistään etukäteen. Mää jatkoin matkaani edelleen, silmät suurina katsellen alaspäin, etten varmasti kompastuis mihinkään.

Sitten. Mun korviin kuuluu kuin kadonnut huuto. Oliko täällä metikössä mun lisäksi joku muukin? Sitä mää en voinu tietää muuten kun lähtemällä, yrittäen päätyä siihen suuntaan mistä se ääni kuulu. Mää laitoin jalkoihini enemmän vauhtia ja loikin kuin peura, vai oliko se peura.. Ihan sama, loikin niin että pääsisin eteenpäin mahdollisimman nopeasti.
Oho. Täällä joku aika mustan näköinen joku makaamassa kyljellään massa. Se oli kuitenkin mun silmiin selkä hevonen, mun ikäinen ehkä? Mää kävelen hiljaa lähemmäks tuota mustaa möykkyä ja ennen kuin oon lähempänä, uskallan jopa huhutella sitä.
"Huhuu!"
Mwjan
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja feiarth » 03. Huhti 2014 21:50

Siinä minä sitten makaan kyljelläni, ihan yksin, silmiäni kiinni puristaen. Niin, että mitäs sitten? En kai minä tässä loppu elämääni voisi maata, vai voisinko? Juuri nyt se tuntuu hyvältä ajatukselta, vaikka levoton mieleni panee hanttiin moista paikallaanoloa. Saan kuitenkin pidettyä pääni ja ääni takaraivossani hiljenee.
"Siitäs sait", mutisen tuskin kuuluvasti.

Jostain alkaa pian kuulua askeleita, ihan pieniä ja varovaisia. Mahtoivatko olla hevosen ensinkään. Puristin silmiäni vielä kovempaa kiinni ja päätin olla hengittämättä. Tässähän minä makaisin, ei kiinnostaisi kuka se on, ellei se olisi veli tai äiti tai isi. Askelet tulevat lähemmäs ja sitten kuulen huhuun, ehkä vähän aran ja nuoren. Seuraavaksi minulta loppuu happi ja joudun henkäisemään kuuluvasti ilmaa. Nousen kyljeltäni makuuasentoon henkeäni haukkoen ja käännän pääni tulokkaaseen.

Toinen näytti isolta ainakin tästä kulmasta, vaikka oli varmasti minua nuorempi. Se oli aika eriskummallisen värinen ja sillä oli sellaisia poikkiraitoja jaloissaan. Niin ja lurppakorvat, erikoiset lurppakorvat. Suuni aukeaa hämmästyksestä, mutta osaan kerrankin pitää mölyt mahassani. Ehkä se johtuu siitä, että yritin vieläkin vähän leikkiä olevani ihan yksin. Vaikkei se oikeastaan ollut hauska leikki ollenkaan.

"Huhuu", sanon sitten silmät suurina, edelleen maaten keskellä polkua.
"Kuka sä olet?" kysyn uteliaasti pojalta.
feiarth
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja Mwjan » 07. Huhti 2014 14:20

Olin lähestyny tuota mustaa möykkyä ja ehkä jopa liian yhkarohkeasti huhutellut sille. Enhän mää oikeasti voinu tietää mikä se oli, mutta ei mun silmät valehdelleet. Se oli ihan selkeä hevonen. Olinpa tyhmä, mutta kohta näin kohtaloni mitä oikein tulisi tapahtumaan. Olin valppaana ja valmistautumaan pahimpaan.
Siinä mää olin huhuillut ja katsellut tuota mustaa möykkyä eikä sen mun silmiin näyttänyt edes hengittävän. Yhtäkkiä se oikein otti suuresti itseensä henkee ja näytti ihan tahallaan leikkivänsä kuollutta. Kun huomasin sen ottaneen henkee, säpsähdin vaistomaisesti ja peruutin. Tuijotin tätä kuollutta-elävää yksi jalka ilmassa.

Hetken aikaa se tuijotti mua vaan suurin silmin ja sanoi samat sanat kuin mää hänelle. Mutta sitten se kysyy mua. Pitäiskö vastata vai olla vastaamatta? Ei tässä varmaan ollu mitään hävittävää?
"Napoleon", mää sanoin aika selkeästi, mutta sen korviin varmaan aika hiljaa ja ujosti. Ehkä mää joutuisin sanomaan nimeni uudelleen, että se varmasti kuulisi. Vaikka olin mää rohkea, ainakin omasta mielestäni oli kaikki uudet aika jännittävää. Varsinkin kun toinen oli isompi kun minä.
"Kukas sinä?", vastaan melko yhtä samalla tavalla kuin tämä maassa vakaava möykky.

"Miksi sinä siinä makaat?", kysyn tyhmästi, mutta haluan saada häneltä vastauksen miksi hän on täällä. Tai.. mitä minä oot täällä?
Mwjan
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja feiarth » 04. Kesä 2014 17:15

Vähän aikaa tuntuu siltä, ettei poika edes aio vastata, mutten jaksa hoputtaa, ja sitten se vastaakin. Se sanoo nimekseen Napoleon, ja mietin hetken. En ole koskaan kuullut sellaisesta hevosesta.
"Ihan kiva nimi", saan sitten kuitenkin sanottua, koska olihan se ihan kiva ja myös koska halusin vähän rohkaista toista. Ja oikeasti oli myös ihan kiva, että toinen tuli minua häiritsemään, enkä ole enää yksin. Vaikka sitä en kyllä sanoisi ääneen, en varmasti sanoisi, sillä nyt leikkisin vielä, että haluan olla yksin, koska olen surullinen. Ja olenhan minä surullinen, mutta sille ei voi juuri nyt mitään, joten voisin ihan hyvin tutustua tuohon poikaan.

"Alegre", kerron nimeni yhdellä sanalla, niin kuin Napoleonkin teki. Sitten poika kysyy, miksi makaan maassa, ilmeisesti vielä tässä nimenomaisessa paikassa. Siis keskellä polkua. No olihan se omituista, olisin minäkin sellaista kysynyt. Kohautan lapojani siinä maatessani.
"Tuntui siltä", vastaan sitten ykskantaan lyhyesti. En minä osaa sen kummemmin selittää.
"Väsytti. Olen eksynyt veljestäni. Ja vanhemmistani", jatkan. En itke, en muuten varmasti itke! Pudistan päätäni kiivaasti.

Sitten saan tarpeekseni maassa makaamisesta ja yhdellä nopealla ponnistuksella seisonkin jo jaloillani. Mietin hetken, etten ehkä jaksa pudistella hiekkaa turkistani, mutta päätän sitten toisin ja ravistelen. Nostatan pienen pölypilven ympärilleni, se saa minut virnistämään. Olen kyllä nähnyt isompiakin, mutta aina ne huvittavat. Miten sitä voikaan saada turkkiinsa niin paljon pölyä, että huis vaan ravistellessaan jää pilven sisälle! Naamani palautuu kuitenkin peruslukemille.

"Ootko sinä eksynyt perheestäs?"
feiarth
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja Mwjan » 09. Kesä 2014 21:45

Siinä tuijotin tuota toista kääntämättä katsettani mihinkään. Hän sanoo nimeäni kivaksi ja väistämättä kasvoilleni kohoaa pieni hymy. Taidan jopa nyökätä, että ymmärsin asian. Pienessä hetkessä se sanoi nimensä eikä se uponnut mieleeni oikein mitenkään päin. Ale.. Aleg.. Äh, ehkä sitten myöhemmin voisin kysyä siltä helpompaa nimeä.
Tää oli väsyny ja siks makas maassa vailla mitään tolkkua. Mun mielestä oli vaarallista maata vieraassa maassa tai no tää oli mulle ainakin tosi vierasta seutua. Kumpa pääsis jonnekin paikkaan missä kokis itsensä olevan turvassa. Oloni oli kuitenkin suht turvallinen tämän uuden seurassa. En ainakaan ollu enää yksin.

Sitten se ponnisti itsensä ylös ja mää vähän peruutin, annoin sille tilaa nousta. Vaikka en mää kai kauheen tiellä ollutkaan, musta tuntu siltä, että parasta vähän siirtyä. Siinä katselin sitä hiljaa miettien enkä oikein saanu sanaa suusta. Yleensä olin kova puhumaan ja antamaan hyvää mallia kaikille, mutta ehkä toinen vaikutti.. erilaiselta? Tai sit mää mietin vaan hitoksee liikaa kaikkee.

Olinko eksyny? En tiiä, taisin olla. Sanoisko totuuden vai olisko hiljaa?
"Öö..", alotin aika epävarmana ja katselin maata. Sen pienen hetken kun olin tuijotellu maata nostin pääni kohti Alea.
"Etin äitiä", sanoin aika lyhyesti, mutta puhuin totta. Mun päämäärä oli ettiä oma äiti käsiin. Se antoi mulle turvaa ja rakkautta, kukaan ei tällä hetkellä ollu sitä mulle antanu ja olin ihan hukassa. Yritin kuitenki pysyy rohkeena, niin rohkeena kuin pystyin.
"Ollaan samassa veneessä.. eh", vitsailin jos se kohottais tätä surullista tunnelmaa.
Mwjan
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja feiarth » 12. Kesä 2014 17:11

Poika on aika kauan hiljaa, eikä vissiin meinaa vastata kysymykseeni. Katson sitä pää vähän kallellaan. No, vastaa jo! On epäkohteliasta olla vastaamatta! En tiedä mitä se miettii, ei kysymys niin vaikea ole. Joko se on eksynyt perheestä tai sitten se ei ole eksynyt. Voiko olla muita vaihtoehtoja? Alan pohtia asiaa, kun se viimein päättää vastata.

Napoleonkin on eksynyt perheestään. Tai siis äidistään. Ja se näyttää vähän surulliselta. Onneksi se kuitenkin yrittää edes olla vähän hauska, niin ettei meidän ehkä tarvitsisi alkaa itkeä tässä yhdessä. Ei siinä muuten mitään ja kyllähän minua vähän itkettääkin, mutta kun se on niin ikävää! Haluan paljon mielummin nauraa ja olla iloinen. Niinpä vähän hymähdän sen vitsille ja väännän pienen hymyn naamalleni.

"Kyllä me varmaan ne vielä löydetään. Haluutko ettiä yhessä?" koitan taas rohkaista poikaa, kun se on jotenkin niin ujo ja semmoinen. Vähän kuin veli. Velikin on aina hiljainen ja sellainen.. kiltti. Ehkä minäkin olen, mutta olen vähän erilainen kuitenkin. Sanon, enkä aina ajattele. Mutta nykyään yritän kyllä vähän ajatellakin, ehkä se meinaa sitä, että olen kasvamassa isoksi! Vaikka ei minusta kyllä aikuista tule vielä piiiiitkään aikaan, koska aikuiset on tylsiä ja murheellisia ja niin.. tylsiä, mainitsinko jo sen?
feiarth
 

Re: Sun on Sunday

ViestiKirjoittaja Mwjan » 17. Kesä 2014 14:56

Olin vähän jännittyny ja samaan aikaan surullinen. Vaikka mun lohkasu piti naurattaa myös mua itseäni, en tuntenut sitä niin. Kaikki ne ajatukset sai miettiin jos mitä sen ihmeellisimpiä olotiloja ja eniten halusin vain itkee, mutta olinhan mää jo iso poika.
Jotenkin toisen sanat sai mut hymyileen vielä enemmän. Kyllä me löydettäisiin sitä mitä etsittäisiin ja toinen varsinkin ehdotteli mulle, että mitä jos lähdettäis ettimään yhdessä. Miksei! Silmäni kuin laajentuivat semmoseen lautasmalliin ettei niillä ollut rajoja. Taisin vähän innostuakin ja ja astelin lähemmäks tuota. Hitto kun en oikee vieläkää osannu sanoa sen nimee oikein.

"Joo, mennää vaa", oli mun äänessä jo pientä innostuneisuutta enkä ollu enää niin surullinen kun äsken. Olin valmis seuraamaan toista minne tahansa mihin se ikinä halus mut johdattaa. Kairin seurassa mää olin vähän rohkeempi, en tiedä miks, mutta... Kai se oli aina niin hevoskohtasta. Tää vaikutti mua niin paljon vanhemmalta, isommalta ja määrätietoisemmalta? Ihme sanoja määki mietin, tarkottiko ne edes mitään?
"Tota", mää alotin epäröivästi, mutta halusin ottaa selvyyden miten voisin sanoo tuota sillei fiksulla tavalla.
"Miten sun nimen vois oikee sanoo, kun...", sitten mää jäädyin ihan kokonaan. Ei mulla koskaa ollu tämmöstä ollu ja mistähän tää johtu. Yritin siinä selvitä, mutta en mää saanu enää mitää suustani. Toivottavasti toinen täydentäis mua edes vähän.

Siinä se mun katse vaan seikkaili maassa.

PELI KESKEYTETTY.
Mwjan
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron