Stepping along

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 04. Helmi 2012 18:00

[Amya ja Valientea kaipaillaan tänne~ 8) ]

Orion

Äiti oli ihan huolissaan siitä, että minulla olisi tylsää. Kun hän meni ja minä jäin tänne. Se sanoi taas, etten saa mennä liian kauas, etten saa mennä joen yli, enkä missään nimessä suolle, että pysyn tässä jossain. Se meni hakemaan isää. Isi on aina hukassa jossain. Äiti sanoi, etten varmaan jaksaisi juosta sen kanssa samaa vauhtia, niin että minun pitää odotella. Ei minulla ole hätää, ja äiti sanoi ettei täällä pitäisi olla petoja. Ei näy petoja, eikä kyllä paljon mitään muutakaan. Näkyy puita, sininen taivas ja lunta. Paljon, paljon valkoista kimmeltävää lunta. Ja siinä on minulle ihan kylliksi tekemistä, vaikka äiti olisi koko päivän poissa, ja vaikka huomisenkin. Ei se niin kauaa ole, mutta voisi olla. Minä olen jo iso, en minä voi koko ajan kulkea äidin kanssa! Osaan jo ihan itse etsiä itselleni ruokaakin, paitsi että se on hankala kaivaa lumen alta. Mutta onneksi on sademetsä, jossa on yllin kyllin ruohoa ja kaikkea. Mutta sitten on kaikkea muutakin, sellaista mitä ei saa syödä tai tulee maha kipeäksi ja menee pää pyörälle. Kerran maistoin ihan vähän sellaista kirpeää kukkaa, ja se oli ihan kamalan pahaa! Kirpeää ja hapanta ja hyi. Ja äiti vaan naureskeli vieressä ja oli ihan että 'mitäs minä sanoin' ja hyi en halua syödä mitään kummia kukkasia.
Mutta en minä kyllä luntakaan syö.

Lunta ei kuulu syödä, siinä kuuluu leikkiä. Se muistuu mieleeni, kun ensin seurailen pitkän tovin oravarouvan touhuja ja seison vaan paikoillani, ja sitten tulee kamalan kylmä. Ei nyt ole ihan tosikylmä, ei tuule tai mitään, mutta hengitys höyryää. Puhaltelen hetken ilmaan höyrypilviä, mutta se ei kyllä lämmitä ja sitten muistan että lumessahan piti leikkiä. Niinpä alan leikkiä kaverini Pajun kanssa. Hyppelemme ja pyörähtelemme toistemme ympäri ja nauramme leikkiessämme hippaa. Pysähtyessäni olen hengästynyt ja ravistelen harjaani pää alhaalla. Se on kuitenkin vain harhautus, ja samassa hyppään kohti Pajua. Paju väistää. Paju väistää aina. Hän kaatuu harvoin, ja silloinkin vain omasta tahdostaan. Minut hän kamppaa välillä, mutta minä en osu häneen. Paju on sellainen näkymätön kaveri. Sellainen, jonka kanssa on kiva leikkiä hippaa, mutta jonka kanssa ei voi kunnolla ottaa yhdeen ja painia. Paju on varsa niin kuin minäkin, mutta ei joka kerta ihan samanlainen. Mutta me ollaan silti hyviä kavereita ja meillä on hauskaa keskenään. En minä aina tarvitse äitiä, kyllä minä osaan keksiä itselleni tekemistä ilmankin. Nytkin olen hyppinyt itseni ihan hengästyneeksi ja lämpimäksi ja pitää vähän pysähtyä koska kylmää ilmaa ei ole kiva hengittää liian nopeasti. Paju ei ole väsynyt. Minä huokaisen syvään ja katsahdan siniselle taivaalle, joka näkyy lumisten puiden lomasta. Harmi ettei ole pilviä. Kyllä minä auringosta tykkään, mutta jos olisi pilviä, voisi sataa lunta. Nostelen taas vähän jalkojani, ettei tule kylmä.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 01. Maalis 2012 18:05

[Joo siis miten mulla kesti kuitenkin melkein kuukausi... Anteeks. Syö mut. 8'D En sit oo pelannut pikkuvarsalla noin miljoonaan vuoteen, teksti on varmaan sen mukasta.]

VALIENTE

Missäköhän äiti ja isi on? Lähdin seuraamaan yhtä rusakkoa koska se oli niin hieno ja pörröinen ja pomppi kivasti. Se pomppi kantojen yli paljon paremmin kuin minä, mutta yritin hyppiä sen kannoilla ja näyttää että kyllä minäkin osaan. Se ei vain tainnut paljon katsoa, loikki vain kamalaa vauhtia pois ja minä yritin pysyä kannoilla kunnes tajusin että olen tässä mutta äiti ja isi ja Alegra on jossain ihan muualla. Ja rusakkokin katosi, mokomakin, heti kun silmä vältti. Pitäisi kai vaan muistaa vanha sanonta että älä ikinä pysähdy kun jahtaat loikkivaa rusakkoa. Se on aika vanha sanonta jo, kun keksin sen viime viikolla kun ensimmäistä kertaa loikin rusakon perässä. Se vaan taisi olla eri kuin tuo äskeinen.
Puuskahdan tympääntyneesti ja katson ympärilleni. Havupuita ja ihan hiiiiiiiiiiiiirrrmuisesti lunta joka puolella. Sitä roikkuu kuusien oksista sellasina isoina ryppäinä, miksi sitä sanottiin. Tykkylumeksi? Huomasin pari päivää sitten että hyvällä tuurilla saattaa huomata juuri kun lumi rymähtää sellaisen puun oksilta alas ja sitten kuuluu kauhea rumps ja se on siistiä. Äiti tosin taisi sanoa että siinä alla ei saisi leikkiä ettei käy pahasti. Se vaan olisi ollut niin jännää..

Taivallan vähän vaivalloisesti hangessa. Sitä kun on niin ihan hirmuisesti että vaikka minulla onkin aika pitkät koivet, niin silti sitä meinaa välillä melkein kompastua kun jalka meinaa jäädä jumiin tai kun sitä vaan on niin paljon ihan kaikkialla ettei vaan pysty.
Vilkaisen taivaalle, siellä on ihan sinistä ja aurinko paistaa suoraan. Vasta sitten tajuankin että olen jossain aukiolla, ja tuolla puiden keskellä taitaa olla vähän vähemmän lunta. Siellä voisi jatkaa pomppimista tai vaania jos ensin se rusakko ilmestyisi taas paikalle kun se karkasi niin epäystävällisesti kesken leikin.
Niinpä lähden tarmokkaasti puskemaan tietäni kohti kuusikkoa.

Kun pääsen kuusien luokse, puuskahdan syvään. Se oli rankkaa, ihan hengästyi kun oli niin rankkaa. Mutta ei se mitään, koska nyt pystyi taas helpommin juoksemaan ja muuta kun puut oli keränneet lumen oksille niin sitä ei ollut maassa ihan niin paljon mutta silti sopivan leikkimisenpaljon.
Lasken päätäni alas ja hengitän muutaman kerran nopeammin kun hengästyttää vieläkin, sitten kohotan taas pirteänä pääni ja tajuankin haistavani jonkun vieraan tuoksun. Uusi rusakko vai lumikko vai mikä? Lumikkoja ei kyllä oikein huomannut, äiti sanoi niin. Niillä on valkea turkki ja ne on vielä pikkiriikkisempiä kuin minä ja vikkeliä kintuistaan.
Haistelen innoissani mikä se voisi olla, ja jalkani alkavat samalla kuljettaa minua sitä kohden ilman että edes ajattelen asiaa.
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 01. Maalis 2012 20:59

[...hyst nyt, kuukausi on mulle ihan normaali vastausväli. xD Mutta koska en ole vieläkään saanut aikaiseksi vastata offiin Finchin puolella, kompensoin sitä roolimalla tämän nyt heti. ;D
Varsoilla pelaamisessa on se hieno puoli, ettei haittaa vaikkei tietäisikään yhtään mitä tekee.]

Tuulenpuuska pyörteilee puiden välissä ja pöllyttää lumen lisäksi lyhyttä harjaani ja pudottaa vähän lunta puiden oksilta niin että säpsähdän ja hyppään vähän sivuun. Vaikka olisin minä muutenkin kohta siirtynyt, ettei vallan jäädy jaloistaan kiinni. Pärskähdän tuulelle ja vilkaisen taivaalle ja puiden väliin ja lumeen edessäni ja takaisin taivaalle ja sitten tulee uusi kevyt tuulenpuuska ja se saa minut pysähtymään ihan kokonaan. Hetken aikaa vain olen paikoillani ja kuulostelen ja haistelen ja katselenkin. Ensin en meinaa huomata mitään, koska tuuli ei enää tuo tuoksua minun suuntaani ja linnutkin sirkuttavat siihen malliin puunlatvoissa, ettei täällä mitään askelia voisi kuulla. Olen ihan hiukan hermostunut, koska vaikka täällä onkin varmaan käynyt paljon kaikkia niin että ne voi haistaa vielä, tuo tuoksu oli tuore - eikä se ollut äiti eikä isä eikä oravarouva. Toisaalta se ei kyllä ole sellainenkaan tuoksu, että sitä haluaisi juosta pakoon. Niinpä minä kohotan päätäni vähän korkeammalle ja nostan korvat tarkkaavaisesti pystyyn, ja yhtäkkiä näen kaiken valkoisen ja ruskean ja vihreän joukossa jotain ihan mustaa.

Äiti sanoisi, että se on jotain pientä mustaa, mutta minusta se on jotain aikalailla minun kokoistani mustaa. Ja se näyttää vähän minulta, paitsi ettei sitten näytäkään. Tai siis kyllä se näyttää enemmän minulta kuin vaikka valtavan valkoinen Kuura johon törmäsin, mutta silti. Se johtuu varmaan lähinnä siitä, että se on musta, niin kuin minä, ja että se on varsa. Mutta sillä ei ole ainakaan tähteä otsassa niin kuin minulla, ja se on ehkä iiiihan vähän nuorempi kuin minä. En oikein osaa sanoa. En ole hyvä tällaisissa jutuissa. No, vaaralliselta se ei ainakaan näytä, ja sillä perusteella uskallan ottaa muutamia kokeilevia askelia lähestyvää hahmoa kohti nuuhkien koko ajan ilmaa. Ravaakin jopa muutaman askeleen, ennen kuin tulen toisiin ajatuksiin ja pysähdyn. Nyt näen sen paremmin: sillä on jännästi kiharainen otsaharja. Tämä on aika jännää, kun en ole ennen nähnyt ketään... näin samanlaista. Tai siis näin kyllä Vonderin, mutta se oli vanhempi, liittyi laumaankin ihan itse. Tarkastelen ehkä-vähän-nuorempaa oria pää kallellani ennen kuin avaan viimein suuni.
"Hei", tervehdin. Pitää tervehtiä, koska se on kohteliasta, ja puhunkin niin kovaan ääneen että kyllä toinen varmaan kuulee. "Kuka sinä olet?"
Kysymys oli vähän niin kuin koko jutun pääpointti, mutta kyllä ensin pitää tervehtiä. En oikein tiedä pelottaako minua vähän, mutta hymyilen silti hiukan epävarmasti. Äkkiä en tiedäkään, mitä pitäisi tehdä. Toivottavasti tuo on kiva. Mitä sitten, jos ei olekaan? Kyllä sen on oltava. Ei se näytä ilkeältä. Mutta mitä nyt pitäisi tehdä? Äiti kyselee aina laumaa ja kaikkea tylsää. En minä sellaista ainakaan ekaksi halua tietää.
"Oletko sinä täällä ihan yksin?"
...no mitä tuo nyt oli olevinaan. Se vaan jotenkin pääsi suustani, koska se kuulosti paljon fiksummalta ajatuksissa. Ja kaikki aina kysyy minulta olenko minä yksin, tai missä äiti ja isä on. Käännän korviani vähän taaksepäin koska puhun tuollaisia hassuja... aikuisjuttuja. Hmm. Ehkä vain odotan hetken olisiko silläkin jotain sanottavaa. Minulla on nyt hiukan.. mikä se sana oli.. kiusaantunut olo. Olisikohan vain heti pitänyt kysyä haluaako se leikkiä?
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 01. Maalis 2012 22:40

[Senkin possu, minulla on vielä yks Finchin offi vastaamatta ja vastaat jo tämän... XD Nooh, kostoksi vastaan uudestaan. Ja siksi etten oo oikeesti roolannut liian moneen viikkoon juurikaan yhtään.]

Haju senkun voimistuu vaan, ja minä tepsuttelen korvat hörössä eteenpäin. Rusakko on jo unohtunut tyystin täysin, me voitaisiin setviä välit sen kanssa myöhemmin eli ottaa uusi pomppukilpailu jonka minä muuten tasan voittaisin. En ollut voittanut vielä yhtäkään, nyt olisi minun vuoro.
Haju kiehtoo nyt sen verran enemmän, varsinkin kun tajuan ettei se tosiaan voi olla mikään rusakko tai muu vaan se tuoksuu vähän enemmänkin samalle kuin joku isi tai äiti. Tai sisko, niin, mutta silti erilaiselle ja tiedän että se ei ole kukaan niistä. Se on joku uusi, ja minä haluan tietää mikä uusi.
Kohotan turpaani korkealle ja tepastelen kiireisesti hajun perässä häntääni heilutellen, kunnes tajuankin että se jokin mitä haistelen, taitaa näkyä puiden välissä.

Jäädyn hetkeksi paikalleni kun kiinnitän huomioni siihen. Se näyttää myös pieneltä ja mustalta niinkuin minä, ja hetken minä epäilen että onko se sittenkin sisko. Mutta miksi se sitten olisi yksin kun se tarkoittaisi että me oltaisiin molemmat yksin ja se ei ole hyvä. Tai siis en minä oikein tiedä miksi se ei ole hyvä mutta kun ei se ole.
Haju vaan on väärä ja sillä on joku hassu täplä otsassa.
Otan muutaman varovaisen askelen lähemmäs ja hörähdän kokeilevasti. Kuka ihme se on, minä en ole ennen tavannut vieraita. Tai siis.
Kallistan päätäni ja en oikein päätä uskallanko minä mennä lähemmäs vai en. Se oli jännä ja kiva kun hajua seuraili, ja on se vieläkin hirveän jännä, mutta minua vähän arveluttaa. Rusakot oli kivoja kun tiesin mitä ne on ja niiden kanssa oli kiva pomppia, mutta kun en tiennyt kuka tai mikä tuo tuolla edessä oli ja onko sen kanssa kiva pomppia.
Se ottaa muutaman nopeamman askeleen ja sitten pysähtyy myös ja minä katson sitä kamalan tarkkaan.
Se näyttää jotenkin samalta kuin minä mutta on silti eri. Ja se on vähän isompi. Ei paljon, mutta vähän. Ei isompi sillä tavalla kuin isi tai äiti, mutta ei ihan sellainen kuin sisko.
Se sanoo hei ja minä katson sitä edelleen vaan tarkkaan ja hieman epäilen. Jännittää ihan kamalasti ja minä en oikein tiedä miten päin olla tai pitäisikö sanoa jotain. Isi kyllä sanoo että pitää sanoa jotain kun toinen tervehtii. Mutta kun jännittää...
Olen muutaman hetken hiljaa hieman kainosti, sitten töksäytän sen.
"...öööömm... meöää... moi."
Sitten minua jännittää vielä enemmän ja vähän hävettää kun sanoin sen niin hassusti. Käännän korviani epävarmasti sivulle. Kukakohan se on? Olisi niin kamalan kiva tietää mutta kun ei uskalla kysyä kun menin jo töpeksimään noin pahasti sen tervehtimisen ja isi sanoo että se on tärkeää että vastaa kohteliaasti tervehdykseen ja kivasti että toinen saa hyvän kuvan. Vaikka isi sanoi että ei sekään ole aina vastannut kohteliaasti ja kivasti ja silti on mennyt hyvin. Ja aina sitten taas ei. Mutta minä en halua että tämä menee pieleen kun en ole ennen tavannut toisia. Isi sanoo että aina tapaa uusia toisia joiden kanssa on kiva mutta minä haluan että tämän kanssa on kiva.
Sitten se täpläotsatyyppi kysyy kuka minä olen, ihan niinkuin minun teki mieli kysyä siltä.
"Va-Valiente", sanon alkuun vähän epäröiden mutta yrittäen sitten katsoa toista kamalan tarmokkaasti, "entä ite?"
Sitten se vielä jatkaa että olenko minä yksin. No tietysti minä olin yksin! Jos en olisi yksin niin tässä olisi äiti tai isi tai sitten tässä olisi sisko ja kyllähän sitten näkisi että minä en olisi yksin vaan olisin kaksin tai kolmin tai... nelin? Neljin? En minä tiedä. Tosin onhan täällä rusakko. Tai siis oli, se meni jo.
"Olen kai?" sanon epävarmasti kun rupean liikaa miettimään että olenko minä nyt yksin vai en.
"Tai siis en. Kun sinä olet. Olet oikea vai mitä? Joten sittenhän me ollaan kaksin."
Olen kauhean ylpeä viisaasta päätelmästäni.
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 02. Maalis 2012 00:58

[..oh you gotta be kidding me. Mun pitäis olla jo kohta nukkumassa, mutta vastaanpas nyt sitten ihan kiusallani. Kerrankin näin. 8'D]

Se mukeltaa jotain epämääräistä, jonka tulkitsen tervehdykseksi. Hetken epäilen, että se näyttää isommalta kuin on, eikä osaakaan vielä puhua, mutta kyllä se nimensä osaa kertoa. Joko sillä on hassu nimi tai sitten se änkyttää. Ja jos se änkyttää, se on ehkä vähän hermostunut, mikä tekee minun olostani hieman paremman koska minäkin olen hiukan hermostunut eikä se sitten ole niin paha jos me molemmat ollaan. Heilautan korvani terhakasti pystyyn kun.. öö.. Valiente kysyy nimeäni.
"Orion", vastaan melko tasaisesti. En oikein tiedä, olenko enää hermostunut. Tai siis, jos Valiente on hermostunut, niin ei se sitten varmaan ole ilkeä. Itseasiassa ennemminkin se voi luulla, että minä olen ilkeä, mikä on ihan hassua. En kai minä näytä ilkeältä? Toivottavasti en. En minä ole. Nyt taidan olla ennemminkin vähän utelias. Otan melkein huomaamattani puolikkaan askeleen kiharaharjaa kohti ja kuuntelen tarkkaan, kun se vastaa.

Oli se ilkeä tai hermostunut tai ei, minä pidän sen ajattelutavasta. Varmaan lähinnä siksi, että minä ajattelen vähän samalla tavalla. Niinpä nyökkään reippaasti ja hymyilen. Valienten sanat saavat minut kuitenkin hetkeksi mietteliääksi.
"Ainakin minun mielestäni minä olen olemassa", tuumaan ihan hiukan huolestuneeseen sävyyn. "Mutta jos meitä kerran on kaksi, niin pakkohan minun on olla olemassa!"
Tämä on eittämätön johtopäätös, josta olen vähintään yhtä tyytyväinen kuin Valiente omasta oivalluksestaan.
"Se oli kyllä vähän höhlä kysymys. Se, että oletko yksin. Mutta kuin isot puhuu aina sillälailla, ja minä en ole vielä tavannut kuin yhden varsan. Niin että en minä tiedä, mitä sinulle pitäisi sanoa."
Ilmeeni on yhtä vakava kuin äänensävyni kertoessani toiselle tästä. Sitten alan miettimään, mitä minä haluaisin että hän sanoo minulle, ja se on aika monimutkainen ajatus. Minä haluaisin sanoa hänelle kauheasti kaikenlaista, kuten että leikitäänkö ja tunteeko hän muita varsoja ja mistä hän tulee, mutta en oikein tiedä, voinko kysyä sellaisia. Olen kuullut vain aikuisten juttelua. Hassua kyllä, niiltä on helpompi kysyä kaikkea. Ne tietää kaiken, mutta tuo kiharaharja ei välttämättä tiedä. Ei siltä voi kysyä sellaisia aikuisten juttuja.

Minä en nyt osaa tätä yhtään, mutta jotain tähän selvästi pitäisi sanoa.
"Haluatko etsiä minun kanssa aarteita?"
No, siinä se tuli. Aarteiden etsiminen on kivaa, kun lumen alta löytyy vaikka mitä. En kyllä tiedä, onko Valiente aarteenetsijätyyppiä. En kyllä tiedä, mitä muutakaan tyyppiä se on, paitsi mustaa kiharaharjaista orivarsaa.

[Orion ei oikein handlaa ikätovereiden tapaamista.]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 06. Maalis 2012 00:56

[Jee nyt meni jopa pari päivää XD]

Odotan ihan kamalan hermostuksissani että mitä se tuumaa minun nimestäni ja vastaako se minulle edes omaansa. Huiskin häntääni levottomasti ja koko olemus on vähän sellaisen jännittyneen odottavaisen ihmeellisen sekalainen. Näytän varmaan tosi ääliöltä, toivottavasti se ei häädä sitä pois. Minua vaan jännittää niin kamalastipaljonhirveästi.
Kun se toinen pieni ehkä isompi musta sanoo että se on Orion, höristän korviani ja katson sitä pirteästi silmiin.
"Orion? Niinkuin se tähtikuvio? Äiti sanoo että se on tähtikuvio", sanon vielä loppuun topakasti että kuulostan oikein vakavastiotettavalta faktatietoineni koska äiti on aina oikeassa ja jos äiti sanoo jotain niin se on niin.

Siihen mitä meidän puheeseen siitä että kuka on yksin tulee, Orion vastaa että hän on ainakin omasta mielestään olemassa. Nyöktyttelen ymmärtäväisesti päätäni. Niin, niin, olen minäkin minun mielestäni olemassa. Silloinhan meitä siis on kaksi. Vai mitä?
Ja sitten täpläotsainen Orion vielä jatkaa että jos meitä kerran on kaksi niin Orioninkin on pakko olla olemassa. Topakasti jatkan nyökyttelyä.
"Niin, niin, meitä on kaksi. On olemassa minä ja se tekee yksi ja sinä olet sinun mielestä olemassa ja olet kyllä minunkin mielestä aika olemassa joten eiköhän se ole aika varmaa että molemmat on olemassa. Se tekee siis kaksi, vai mitä? Tai no on rusakkokin, mutta se meni pois. Eli ollaan kaksin miinus yksin. Eikä kun siis kolmin miinus yksin. Kaksin siis. Näetkö?" koetan selittää kauhean ammattimaisella tarmolla ja vedän turvallani lumeen ensin kolme viivaa joista yksi on pienempi ja sillä on isot korvat, koska se on se rusakko. Sitten suttaan rusakon yli ja osoitan vielä merkitsevästi kuviotani.
"Eli ei olla yksin vaan kaksin", sanon vielä napakasti lopputulemaksi.
Orion puhuu jotain siitä miten oh höhlää kysyä sellaista kysymysta kuin että oletko yksin, ja kuuntelen kamalan tarkkaavaisesti.
"Niin, niin, isot puhuu niin", sanon vakavana, "minä en kyllä oikein tiedä että miksi."

Olemme hetken molemmat hiljaa, mutta sitten Orion kysyy haluanko etsiä aarteita. Höristän korviani ja innostun kamalasti. Se haluaa leikkiä minun kanssa!
"Jooo!" hihkaisen innoissani.
"Minä en ole kauheasti ennen etsinyt aarteita. Oletko sinä?" kysyn pirteästi ja olen jo ihan valmiina lähtemään etsimään aarteita Orionin kanssa. Jipii!
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 25. Maalis 2012 18:03

[Ooh, vielä tämän kuukauden puolella ollaan! \o/]

Nyökkään reippaasti Valientelle.
"Niin minunkin äiti sanoi, että se on tähtikuvio", vastaan ilahtuneesti. "Minä en kyllä tiedä tähtikuvioista paljon mitään, mutta jos kaksi äitiä kerran sanoo, että tähtikuviolla on sama nimi kuin minulla, niin sitten sen on oltava niin."
Koska äidit tuntuvat olevan saaren viisaimpia otuksia, vaikken sitä aina haluaisikaan myöntää. Kai isätkin ovat viisaita, mutta minun isäni on lähinnä kadoksissa, niin etten voi olla ihan varma siitä. Onkohan Valienten isä kadoksissa vai... löydyksissä? Sitä pitäisi ehkä kysyä myöhemmin, mutta katsotaan nyt ensin, voiko siltä edes kysyä sellaisia.

Se on kyllä hyvä, ettei Valientekaan oikein ota selvää isoista. Olisihan se vähän tyhmää olla ainoa, joka ei ymmärrä niitä. Äiti kyllä sanoi, että ymmärrän sitten, kun olen itse iso. Toivottavasti kasvan pian! Paitsi sitten kyllä alan puhumaan ihan hassuja. Mutta toisaalta, saisin tehtä iiiihan mitä haluaisin. Vaikka kyllä minä nytkin saan tehdä aika paljon. Mutta vielä enemmän! Ihan epistä, ettei varsatkin saa tehdä kaikkea. Kyllä minä osaisin. Mutta ei sellaista kannata miettiä nyt, kun minulla on täällä kaveri ja lunta on kinoksittain ja lumen alla on varmasti paaaljon kaikkea hienoa odottamassa löytämistä!

Hei, jes! Valiente on ihan innoissaan ja minäkin olen, koska vähän pelkäsin, ettei se ehkä haluaisi etsiä aarteita. Mutta se haluaa! Naamallani on varmaan kauhean leveä hymy, koska tämä on ihan oikeasti mielettömän kivaa!
"En minäkään kauheasti, mutta siksi pitääkin harjoitella paljon, että tulee hyväksi aarteenetsijäksi!" ilmoitan iloisesti toiselle.
"No niin. Tämä on nyt jooko ihan hurrrrja villimetsä, jossa voi liikkua vaikka mitä pelottavia otuksia niin kuin kolmipäisiä panttereita, mutta sinä ja minä ollaan silti tultu tänne rohkeasti etsimään aarteita", julistan ja napautan kaviotakin maahan sanojani painottaakseni.
"Täältä löytyy varmaan vaikka mitä, mutta huhutaan, että Suuri ja Pelottava Rosvokapteeni Orava piilotti tarunhohtoisen käpyaarteensa näihin metsiin", kerron ja yritän kuulostaa kauhean vakuuttavalta ja eläytyä rooliini, mutta se on vaikeaa, kun on niin kauhean innoissaan.
"Ja nyt meidän pitää sitten kaivaa aarre esiin, käykö? Ja varoa kavalia ansoja!" muistan lisätä perään. Olen ennenkin etsinyt Suuren ja Pelottavan Rosvokapteeni Oravan aarteita, ja ansoja pitää osata varoa.
"Kannattaa etsiä puiden alta", lisään vähän vähemmän mahtipontisella äänellä, koska Valientehan ei ole etsinyt paljoa aarteita.
"Aarteenetsintä alkaa än yy tee NYT!" hihkaisen, ja siinä samassa loikin lähimmän puun juurelle ja alan kuoputtaa lunta kavioillani.

[Aaa hitsiläinen kun en enää muista kunnolla, miten sitä pienenä oikein leikki ties mitä haltijoita ja tutkimusmatkailijoita. :''D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 10. Huhti 2012 00:12

"Niin, aivan varmasti sen on oltava niin", nyökyttelen innoissani kun Orionkin kertoo äitinsä sanoneen nimensä tarkoittavan tähtikuviota.
"Koska äiti on vaan ihan aina oikeassa. Ja jos kaksi äitiä on vielä samalla tavalla oikeassa niin silloin ne on varmasti ihan tosioikeassa ja ei voi mitenkään olla väärässä. Sinun nimi siis tarkoittaa ihan varmasti tähtikuviota. Aika siistiä! Minun nimi tarkoittaa rohkeaa", sanon vielä lopuksi ylpeästi rintaani röyhistäen. Se oli kyllä kiva nimi. Minä pidin nimestäni, vaikka en aina tiennyt olinko minä nyt ihan niin rohkea.
Mutta mikäköhän ihmeen mahti se oikein oli, että maailmassa ei ollut mitään yhtä viisasta kuin äidit? Tai no, isätkin oli tosi viisaita ja isi tiesi vaikka mitä jännää. Kai siis isit ja äidit oli molemmat maailman viisaimpia tasapuolisesti, vai oliko äidit vähän viisaampia? Hmh, totisesti vaikea pohdinnan aihe, sitä täytyisi vielä joskus miettiä oikein urakalla. Oliko äidit koko maailman viisaimpia otuksia?
Ja pitäisi joskus kysyä isiltä miksi minun nimi oli juuri Valiente.

Orion on kyllä ihan oikeassa siinä että hyväksi aarteenetsijäksi ei kehity kuin harjoittelemalla. Silti minun vatsanpohjassani vähän kipristelee ja kutittaa jännityksestä, kun mietin että osaankohan minä etsiä hyvin aarteita. Olisihan se aika noloa jos en.
Sitten kuuntelenkin melkein innosta tärisevänä kun Orion ilmoittaa oikein hienosti ja virallisesti että me ollaan hurjassa villiemetsässä jossa on kolmipäisiä panttereita, mutta me ollaan silti rohkeasti etsimässä aarteita. Sitten Orion kertoo Suuresta ja Pelottavasta Rosvokapteeni oravasta sekä tämän tarunhohtoisesta käpyaarteesta.
"Joo!" hihkun innoissani kun Orion kysyy että käykö.
"Ansoja, okei", sanon sitten topakasti toista katsoen, "pidän visusti silmällä." Sitten Orion antaa vielä hyvän vinkin mistä etsiä ja sitten FIUUUUUUUU on aika etsiä ja minä loikkaan kamalalla innolla eteenpäin, aika lähelle Orionin puuta mutta siinä on yksi pienempi välissä. Kuoputan kamalan innoissani lunta pois tieltä että löytäisin oikein hienon aarteen, voi kunpa löytäisin hienon aarteen - jännittääkin niin hirmuisesti - ja sitten, sitten...
"AARRE, AARRE! SE LÖYTYI, SE LÖYTYI!" hihkaisen suorastaan räjähdysmäisesti kiljuen ja pomppien, kun kavioni alta paljastuu iso, hieno käpy. Siirrän sitä juhlallisesti kaviollani aavistuksen ja nappaan sen sitten hampaisiini, kantaen sen siihen missä me äsken seisoimme ennen kun ruvettiin etsimään aarteita. Pyyhkäisen vielä kaviolla lunta vähän sivuun ja tiputan aarteen juhallisesti siihen.
"Tässä voi olla meidän aarrekätkö johon kerätään saalis, jooko?" kysyn täpinöissäni Orioniin vilkaisten. Sitten loikin entistä vilkkaampana seuraavan puun juurelle. Kivaa!
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 16. Huhti 2012 16:57

"Vautsi", ihastelen Valienten kertoessa, mitä hänen nimensä tarkoittaa. Onkohan hän sitten tosi rohkea? Ei, vaan me molemmat ollaan ihan tosi rohkeita! Minäkin tunnen oloni paljon reippaammaksi kuin jokin aika sitten, tai siis reippaammaksi kuin ennen kuin minä ja Valiente tutustuttiin toisiimme, tai siis eihän me olla toisiamme pitkään tunnettu, enkä tiedä tunnetaanko vieläkään, tai siis joo, mutta silleen, mutta kuitenkin ennen kuin tiedettiin toistemme nimet ja että äidit ovat oikeassa. Niin siis että nyt minua ei ujostuta enää melkein ollenkaan, ja se on kyllä hyvä juttu. Vaikka kuka sitä nyt ehtisi ujostella valtavassa aarniometsässä juonittelevien petojen keskellä, kun pitää aarrettakin etsiä. Eikä vain etsiä, vaan myös löytää!

Kaivan lunta kavioillani, jotka tuntuvat kovin pieniltä tällaiseen kaivuupuuhaan. Olisi paljon helpompaa, jos olisi sellaiset vaaaltavat kaviot kuin tapaamallani Kuuralla oli, mutta kyllä tämä näinkin hoituu. Lumi vain lentää ja puun juurelta paljastuu varpuja ja varpuja ja lisää varpuja, mutta ei näy yhtään aarretta, ja sitten äkkiä Valiente hihkuu riemusta ja minun pääni ponnahtaa vauhdilla ylös.
"Aarre, aarre!" huudan mukana pompahdellen ylös ja alas, ja nyökyttelen niin pontevasti että melkein ravistelen päätäni ylös ja alas, kun Valiente ehdottaa loistopaikkaa aarrekätkölle.
"Ja iso saalis siitä tuleekin!" uhoan naama leveässä hymyssä ja jatkan pontevasti kaivamista.
"Täälläkin on!" hihkaisen ja kiikutan kävyn nopeasti kätkölle. Sitten loikkaan varmaan ihan ikivanhan kuusen juurelle. Sieltä paljastuu muutamalla kavionraapaisulla ainakin yksi kaksi kolme... kuusi isoa hienoa kuusenkäpyä!
"Tule tänne, täällä on paljon! En millään saa niitä kaikkia kuljetettua yksin", hihkun Valientelle ja repäisen yhden maahan osittain jäätyneen kävyn irti hampaillani. Se ei maistu kovin herkulliselta, lähinnä puiselta, mutta ei aarteita kuulukaan syödä, toisin kuin erittäin juonikas rosvokapteenimme tekee.

Laukkaan juuri kovaa vauhtia takaisin kohti kuusta, kun huomaan jotain tooosi epäilyttävää liikettä silmäkulmassani. Koska arvaan heti, tai ainakin parin askeleen jälkeen, mikä se on, sukellan valtavalla hypyllä kuusen alle suojaan ja pöllytän hankea mennessäni.
"Varo! Siellä on vakooja!" kähisen Valientelle ja vilkaisen salakähmäisesti puunoksalle hypellyttä oravaa. Maastoudun hankeen kuusenoksien alle mahalleni ja olen ihan hiljaa, ettei meitä huomattaisi. Tai no hyvä on, en ole ihan hiljaa, vaan turvaltani karkaa hermostunut ja hiljainen, mutta silti iloinen hihitys tiiraillessani oravavakoilijaa kuusenoksien ja otsaharjani läpi. Kun kurre jatkaa matkaansa, loikkaan taas esiin kuusen alta ja virnistän Valientelle.
"Oltiin sitä ovelampia!" iloitsen. Oravaa ovelampi ei kyllä aina ole kauhean vaikeaa olla, mutta se on sivuseikka.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Huhti 2012 13:31

Olen hirveän ylpeä siitä kun Orion ihastelee minun nimeä. Minusta minulla oli kyllä tosi hieno nimi, vaikka en minä oikeasti mielestäni kyllä useimmiten hirveän rohkea ollut. Helposti vähän ujostutti ja kaikkea sellaista. Mutta minä olin silti päättänyt että vielä jonain päivänä minä olisin nimeni veroinen, ihan kamalan rohkea ja peloton! Ja sitten voisin olla tosi ylpeä itsestäni. Sitten kun olisin iso niin minä olisin rohkea, ja kun Orion olisi iso niin se olisi niin vahva että se jaksaisi laukata tähtiin asti katsomaan sitä kuviota. Niin, niin meille kävisi ja minä olin ihan varma siitä että meistä tulisi isoina jotain tosi hienoa.

Orionkin on kamalan innoissaan kun löydän hienon aarteen. Tämähän oli jännää! Ja sitten olen vielä entistä enemmän iloinen ja innoissani ja täpinöissäni kun Orion on samaa mieltä siitä meidän saaliinkeräyspaikasta.
"Siitä tulee kaikista isoin saalis! Isoin mitä kukaan on kuunaan nähnyt!" hihkun uudelle kaverilleni aivan täydellisen hurmiossa ennen kuin hyppelehdin uuden puun luokse. Orion löytää myös aarteen ja hihkun ihan innoissani, saaden ihan uutta tarmoa kaivamiseen.
"Me kyllä löydetään Rosvokapteeni Oravan koko aarre!" sanon vielä innoissani, jatkaen samalla raivokasta kuopimista. Kuovin ja kuovin niin että lumi vain pöllyää. Lopulta kuitenkin vain paljas ja märkä maa tuijottaa minua takaisin, ja huokaisen pettyneesti.
"Tuo puunmokoma on ihan aarteeton", sanon Orionille, sellaisella sävyllä kuin puhuisin puusta jotain pahaa, ja mulkaisenkin puuta vielä pahasti. Niin, koska minä olin sille vihainen! Mokoma oli varmaan ottanut aarteet ja syönyt ne! Tai Rosvokapteeni oli käynyt poimimassa ne talteen ennen kuin löytäisin ne. Kirotun ovela kapteeni!

Mutta en edes kerkeä mennä seuraavan puun juurelle, kuun Orion löytää ihan loistavan kätkön. Niitä on paljon! Minä heilautan häntääni innoissani ja höristän korviani ja ravaan suuna päänä sinne missä Orionin loistava aarrekätkö on.
"WOOOOOU NIITÄ ON IHAN KAMALASTI!" huudahdan vaikuttuneena kun pysähdyn kätkön luokse. Orion ottaa yhden hampaisiinsa ja minäkin nappaan äkkiä yhden ja lähden hänen perässään meidän aarteenkeruupaikallemme. Kerkeän juuri laskea kävyn maahan - Orion on jo kiiruhtamassa takaisin kuusen luo - kun Orion huutaa vakoojasta.
"Aaaaaaaaa äkkiä piiloon!" huudahdan hätäisesti ja hypähdän lähimmän kuusen oksien lomaan näkösuojaan. Ovelia nuo oravat! Orion hihittää enkä minäkään voi estää pientä hihitystä karkaamasta omilta huuliltani. Vähänkö tämä oli jännää!
Sitten se menee menojaan, ja me tullaan esiin meidän piiloista. Nyökyttelen Orionin sanoihin ponnekkaasti.
"Niin oltiin, niin oltiin! Loistavaa tarkkaavaisuutta, mä en meinannut edes huomata! Oltaisiin voitu joutua vaikka panttivangeiksi ilman sun erinomaista havaintoa, sähän oot oikea Haukansilmä!" kehun Orionia kamalan ylpeänä. Niin, minun täytyisi nyt kyllä itse ryhdistäytyä, etten joutuisi vielä kierojen oravien väijytyksen kohteeksi!
"Äkkiä, loput aarteet pitää viedä talteen, ties vaikka vakooja huomasi mitä teemme ja tulee kohta hakemaan ne pois!" sanon sitten äkisti, hipsien ottamaan jälleen yhden kävyn Orionin loistavasta löytöpaikasta ja lähden kiikuttamaan sitä apajallemme.
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 06. Touko 2012 16:04

"Niin löydetäänkin! Viimeiseen hippuun saakka!" säestän Valientea suorastaan tarmoa puhkuen. Pudistelen närkästyneesti päätäni, kun Valienten valitsema puu ei tahdo paljastaa ensimmäistäkään aarretta. Puu tarvitsisi selvästi opetuksen, mutta sen pitää odottaa, koska aarteellisuus on tärkeämpää kuin aarteettomuus, puhumattakaan vakoojista! Onneksi Valientekin ehtii hyppäämään suojaan, eikä meitä ihan varmasti huomaa yhtään kukaan. Pudistelen lumet turkistani ja virnistän leveästi Valienten kehuille.
"Mutta säkin tajusit tosi nopeasti! Jos mä olen Haukansilmä, niin sitten sä olet Salama!" julistan innoissani, mutta ehdottomasti uusi kaverini saa minut nyökkäämään vakavoituneena. Kipitän äkkiä Valienten perään, jotta saamme aarteet vikkelästi talteen.

~*~

Ainakin tuhat puuta myöhemmin meillä on koossa jo ihan vaaaaltava määrä aarteita! Minusta tuntuu, että minussa on joka puolella lunta ja että olen ihan märkäkin, mutta se ei haittaa yhtään.
"Nyt me ihan varmaan ollaan saatu koko aarre kasaan", tuumaan katsellen ylpeänä käpykasaa. Yksikään vakoojakaan ei ole saanut meitä kiinni, joten meidän aarteenetsintäretkemme on ollut suorastaan valtava menestys! Ravistelen itseäni tyytyväisenä hymyillen, mutta sitten vakavoidun hieman.
"Nyt meillä on paljon aarteita, mutta mitä me niillä teemme?" kysyn Valientelta pää kallellaan. Ei niitä nyt minnekään muualle enää voinut tuosta kuljettaa, mutta olisihan se sääli, jos ne menisivät vain ihan hukkaan. Sitten minulla välähtää, ja käännyn innoissani kohti Valientea.
"Mitäs jos jätetään ne tuohon, että Rosvokapteeni alamaisraukat saavat hakea itselleen viimein ruokaa?" ehdotan Valientelle. "Tähän asti Rosvokapteeni Orava on piilottanut kaiken itseään varten, ja kaikki hänen alamaisensa ovat saaneet kärsiä nälkää, mutta nyt kun me paljastimme kätköt, heidän ei tarvitse olla koko talvea syömättä mitään!"
On se nyt parempi vaihtoehto, kuin haudata aarteet uudelleen johonkin varmempaan kätköpaikkaan. Siinähän olisi ihan valtava homma!
"Ja jos sitten, kun kaikki alamaisoravat ovat saaneet syödäkseen ja ovat vieneet perheilleen ruokaa, jää vielä jotain, niin ehkä Rosvokapteenikin voi ottaa siitä. Koska varmaan silläkin on perhe, joka sen pitää ruokkia. Ja sitten kun se tajuaa miten me ollaankin kilttejä ja reiluja kun annetaan aarre pois niille jotka tarvitsee sitä enemmän, niin siitäkin on pakko tulla kiltti! Ja sitten oravatkin voi olla meidän kavereita, eikä niiden tarvitse enää vakoilla meitä. Eikö se olisi aika reilu loppu?"
Tietysti voidaan keksiä jotain muuta, jos Valientelle ei sovi, mutta minusta olisi kiva, jos kaikki voisivat olla iloisia lopussa. Minusta aarteiden etsiminen on paljon kivempaa, kuin niiden säilyttäminen.
"Ja sitten kun kaikki on iloisia, me voidaan tehdä jotain muuta kivaa", ehdotan korvat terhakasti pystyssä ja suu hymyssä.

[Orion on ehkä hitusen idealisti. 8'D Otin vapauden epämääräiseen aikahyppyyn, kun en muutakaan keksinyt. :'D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 14. Touko 2012 14:24

Me ollaan kyllä eteviä aarteenetsijöitä. Kun minä olen kehaissut Orionia Haukansilmäksi koska sitä hän todellakin on, niin Orion sanoo että minä olen sitten Salama. Ilmeeni muuttuu hirveän iloiseksi ja vähän ylpeäksikin, ihanko Salama?
"Wau ootko tosiaan sitä mieltä?" kysyn vielä hirveän hyvilläni ja heilautan häntääni iloisesti.
Sitten jatkammekin aarteen viemistä äkkiä ennen kuin Rosvokapteeni palaisi.

~*~

Pitkän aherruksen jälkeen meillä on ihan valtava aarrekasa koossa. Henkäisen vähän uupuneesti kun seison aarrekasamme edessä ja olen tipauttanut viimeisen löytämäni aarteen keon päällimmäiseksi. Aarteiden etsiminen oli tosi kovaa työtä! Karvakin on ihan lumesta ja hiestä märkä koska juokseminen on rankkaa kun sitä tekee pitkään. Kivaa, mutta rankkaa.
"Joo, mä en ainakaan löydä kyllä enää yhtäkään", sanon totisesti vilkaisten Orionia joka katselee myös meidän käpykasaa ylpeänä. Sitten katselen vielä vähän ympärillemme; Rosvokapteeni Oravaa ei näkynyt vieläkään missään. Ehkä se oli tajunnut miten hurjia aarteenetsijöitä me oltiin ja että meitä ei noin vain pysäytetty kun osattiin västellä vakojiiakin niin tehokkaasti. Hah!
Orion esittää kuitenkin kohta varsin aiheellisen kysymyksen - aarteita on vino pino, mutta mitä niillä pitäisi tehdä? Hankalaahan ja työlästä niitä olisi enää muualle raahata, mutta nehän jäisivät vähän heitteille kaikewn tämän vaivan jälkeen jos ne vain olisivat tuossa. Katson hämilläni Orionia ja sitten aarrekasaa.
"Öööö....", mutisen hämmentyneesti.
"Me ei selvästi ajateltu tätä ihan loppuun asti", tokaisen mietteliäästi valtavaa käpypinoa tuijotellessani, ja saamatta edelleenkään ainuttakaan älynväläystä mitä niille olisi viisasta tehdä.

Sitten Orion keksiikin aika hyvän idean, ja höristän iloisesti korviani kun tapitan häntä ja kuuntelen hänen hyvän ideansa.
"Joo! Vähän hyvä idea!" sanon innokkaasti.
"Mehän ollaan oikeita hyväntekijöitä, viedään aarteet pahalta Rosvokapteenilta jotta köyhät alamaiset saa ruokaa", sanon ylpeästi katsoen aarrekasaa aivan uudella tavalla innoissani.
Sitten Orion jatkaa vielä että jos aarteista jää vielä yli niin Rosvokapteenikin perheineen voisi ottaa, koska tosiaan, silläkin oli varmaan perhe. Ja sitten siitäkin tulisi kiltti, niin, ja sitten meillä olisi oravatkin kavereina ja se olisi hieno juttu.
Nyökyttelen tosi ponnekkaasti Orionille kun tämä selittää juttua.
"Joo, joo, kyllä Rosvokapteenikin ansaitsee osansa jos siitä sitten tulee kiltti ja meidän kaveri", sanon topakasti, "musta olisi tosi kiva jos oravatkin olis rusakon lisäksi mun kavereita. Niin ja sun tietysti, mun täytyy muuten esitellä sut rusakoille!" Tajuan ihan äkisti että tietysti Orioninkin pitäisi tuntea Herra Rusakko, niin, Herra Rusakko oli kiva ja sen kanssa oli kiva olla hippaa ja piilosta ja kilpajuoksua tai oikeastaan kilpaloikintaa. Elämä oli tosi kivaa kun tunsi Herra Rusakon.
Kun Orion sitten sanoo että voitaisiin tehdä muuta kivaa kun kaikki on iloisia, hymyilen tosi iloisesti ja nyökkään.
"Minä voisin tosissaan esitellä sut Herra Rusakolle ja perheelle, niin, niitä on tosi paljon!" sanon innokkaasti.
"En ole aina ihan varma mikä niistä on Herra Rusakko kun Rouva Rusakko näyttää oikeastaan ihan samalta ja niin, mutta eihän se ole tärkeää vaan se että niiden kanssa on kamalan kiva olla hippaa ja pomppukilpailua ja sellaista", selitän täpinöissäni.
"Minä olin just Herra Rusakon kanssa pomppukilpailua ennen kuin näin sinut, sitten se katosi. Voitaisiin mennä etsimään se?" kysyn pirtsakasti.
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 28. Kesä 2012 12:41

[Koska siis, mullahan ei ikinä mene puoltatoista kuukautta vastaamiseen.]

Valientekin on sitä mieltä, että mahdolliset aarteet on jo löydetty, mutta mitäs sitten? Kuten hän fiksusti toteaa, emme ajatelleet tätä loppuun saakka. Hmh. Pistän mieleen, että ensi kerralla pitäisi ajatella loppuun saakka. Tai ainakin vähän lopumpaan, hiukan voi jättää tilaa yllätyksille. Ja selvitäänhän tästäkin, kun Valiente ottaa ideani innostuneena vastaan, ja minäkin innostun kun ideani kelpaa. Joo, kaikki köyhät oravaparat saavat tulla täältä hakemaan ruokaa, ja sitten ne ovat iloisia.
"Kyllä siitä on pakko tulla kiltti, kun se näkee, ettei mekään aiota vain ryöstää tätä kaikkea pois", tuumaan iloisesti. Jos me näytetään tosi hyvää esimerkkiä, niin kyllä sekin tajuaa, että se on ollut ilkeä, ja pyytää varmaan anteeksi kaikilta oravilta. Ja oravat on joo meidän kavereita rusakon lisäksi, paitsi että minä en tiedä kuka tämä rusakko on, mutta onneksi Valiente tarjoutuu esittelemään minut.
"Joo! Tapaisin tosi mielelläni sinun rusakkokaverisi, jos se olisi sitten minunkin kaverini. Se on hyvä, että on monta kaveria, vaikka minulla ei olekaan kovin montaa heppakaveria, niin ainakin sitten oravat ja rusakot ovat kamuja", selitän iloisesti mitä mieleeni juolahtaa.

Ja sitten Valiente kertookin, ettei esittele minua pelkästä yhdelle rusakolle, vaan koko perheelle, ja naamalleni leviää entistä suurempi hymy.
"Niin, ei sillä varmaan tosiaan ole väliä onko se Herra vai Rouva Rusakko, vai onko se pikkurusakko niin kuin me ollaan pikkuhevosia, tai siis ainakin aikuisten mielestä ollaan pieniä, minusta me ollaan ihan normaalikokoisia, mutta jos niitten kanssa voi pitää hauskaa niin ei sillä ole väliä!" julistan reippaasti ja höristän kiinnostuneena korviani, kun Valiente kertoo pomppukilpailleensa Herra Rusakon kanssa.
"Vautsi, kuulostaa tosi kivalta! Mennään vaan", ilahdun ja otan pari topakkaa askelta eteenpäin. Sitten kuitenkin pysähdyn ja heilautan vähän korviani.
"Miten me hänet muuten löydetään?" tiedustelen huomattuani, etten minä oikein tiennyt, mistä Herra tai Rouva Rusakkoa pitäisi edes etsiä. Täällä on jotenkin niin vähän kaikkia otuksia, pikkulintuja vain puissa tirskuttamassa. Sademetsässä on aina kauhean paljon värikkäitä lintuja ja puissa elää vaikka mitä apinoita ja mitä. Mutta koska ne elävät puissa, enkä minä osaa kiivetä sinne ylös, niiden kanssa ei oikein voi leikkiä. Niin että Herra Rusakon tapaaminen kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, mutta ensin pitäisi varmaan tietää, miten me häntä etsimme.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Kesä 2012 17:13

"Joo, varmasti", nyökyttelen ponnekkaasti kun Orion selittää että Rosvokapteenista on pakko tulla kiltti kun se huomaa ettei me viedä käpyjä pois. Tai siis aarretta. Tietysti siitä tulisi, niin ja sitten kun tulisi niin meillä kaikilla olisi hurjan hauskaa. Oli meillä kyllä ollut nytkin aarretta kerätessä ihan hurrrrrjan hauskaa, mutta sitten voitaisiin leikkiä oravienkin kanssa jajajajaja...

Orionkin tuntuu tykkäävän ideasta että esittelisin sille rusakot, Herra ja Rouva Rusakon ja kaikki. Niillä oli mielettömän iso suku!
Nyökyttelen taas hirveästi Orionin sanoille ja samalla heiluttelen innoissani lyhyttä kiharaa häntääni.
"Joo, ei mullakaan paljon ole heppakavereita kun niitä ei tunnu ikinä oikein löytyvän.. Mutta onneksi rusakkoperhe on ihan valtava ja niiden kanssa on kivaa!" hihkun.
"Niin ja voin minä sinut joskus esitellä varmaan siskolle kansdsa jos satun vielä löytämään sen", jatkan sitten nyökäten päättäväisesti, "se on ihan kiva. Yleensä. Joskus se on kyllä ihan hirveän raivostuttava."

Orion selittää kanssa ettei se ole niin tarkkaa onko se Rouva vai Herra Rusakko, ja sitten selittää miten ollaan aikuisten mielestä pieniä vaikka ollaan ihan normaaleja.
"Joo, se on ihan hassua kun mehän ollaan ihan normaalikokoisia ja aikuiset on vaan ihan yli-isoja... Sellasia jättiläisiä", selitän vakavana.
Ja minusta on hirveän kiva kun Orionkin on niin innoissaan siitä että esittelisin sen Herra Rusakolle. Mutta sitten se esittääkin pulman; miten löytää Herra Rusakko. Mutta minä katson toista kamalan innoissani - eihän se nyt ongelma ollut.
"Mutta sehän on vaan seikkailu! Ja minä olen tosi usein nähnyt Herra Rusakon siellä joenhaaran lähellä, sieltä päin minä nytkin tulin kun seurasin sitä. Jos lähdetään seikkailemaan ja katsomaan jos se olisi siellä?" sanon iloisesti.
Olen niin täpinöissäni että melkein tärisen.
"Tule, Orion, mennään seikkailemaan!" hihkaisen sille nyökäten sitä tulemaan mukaan. Sitten lähden laukkamaan iloisesti nauraen sinne suuntaan missä se joki oli ihan varmasti vielä aamulla ollut. Herra Rusakkoa etsimään!

VALIENTE poistuu.

[Kiitos söpöstä pelistä <3 Aattelin et tälleen on kätevä lopettaa, tuntuu jo vähän hassulta pelata näin kesäkuun lopussa talvitunnelmissa XDDD]
kujakettu
 

Re: Stepping along

ViestiKirjoittaja Sasu » 04. Elo 2012 14:02

Ooh, onko Valientella sisko? Vai sanoiko se siitä jo aikaisemmin? En tiedä, eipä kai. Ehti jo unohtumaan tässä kaiken keskellä, mutta väliäkö tuolla.
"Olisi kiva tavata sinun siskokin. Mielellään silloin, kun se ei ole ihan kamalan ärsyttävä", totean ja virnistän ilkikurisesti. Olisikohan kiva, jos minullakin olisi sisko? Millaistahan se on? Ehkä pitää kysellä Valientelta, kun se on vähän niin kuin asiantuntija. Mutta se saa nyt odottaa, sillä Valienten innostunut ilme saa minut kiinnostumaan ihan muusta - sillä on selvästi joku idea tätä varten.

Kuullessani uuden ystäväni sanat turvalleni leviää valtava hymy, joka yltää varmaan korvasta korvaan. Sehän on vaan seikkailu. Joo, sitä se on. Joenhaara kuulostaa mainiolta paikalta seikkailla. Vaikka minun piti kyllä pysyä tässä jossain... mutta ei sillä ole väliä, kyllä äiti minut löytää, ja voihan olla että ehdin takaisinkin ennen sitä ja kaikkea. Kyllä se varmasti tajuaa, että jos tarjoutuu mahdollisuus tällaiseen hienoon seikkailuun niin ei siitä voi jäädä pois vaan koska pitäisi muka pysyä paikoillaan ettei eksy. Aina voi seurata jälkiään lumessa tai jotain, kyllä me pärjätään! Nostelen jalkojani paikoillani, eikä minua tarvitse kahdesti kehottaa Valienten mukaan.
"Seikkailemaan!" hihkaisen kaikuna ja loikkaan hänen peräänsä nauraen minäkin. Märkyys ja pakkanen ja kaikki ovat ihan unohtuneet juostessani toisen mustan perässä pitkin lumista metsää.

[Hehe, kiitos samoin. 8) <3]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron