Jokea on elämämme, virrankulku vaihtuva.

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Jokea on elämämme, virrankulku vaihtuva.

ViestiKirjoittaja Synoi » 04. Heinä 2014 17:06

[ Amethyst ja Nita~ ]

Haravoin metsää katseellani, jännittyneenä ja hieman jopa varuillani ikään kuin en olisikaan vuoden jälkeen kotiinsa palannut ylänköhevonen, vaan joku uusi tutkimusmatkailija vieraalla maalla. Kolumbus Amerikassa, vaikkapa.
Sellainen tutkimusmatkailijan mahdollisesti pelokas olo minulle olikin tullut, kun olin noin tunti sitten eronnut Zerawista ja jäänyt yksin tänne tummien, ikivihreiden puiden siimekseen ja askeltanut yksin eteenpäin tarkoituksenani löytää ylänköhevosten uusi johtajatar, Nita. Ihan niin kuin en todellakaan yhtäkkiä enää kuuluisikaan tänne. Ihan niin kuin puut itse kehottaisivat minua kääntymään ja karkaamaan takaisin meren syliin ja Brittein saarille, jossa olin viettänyt koko tämän pitkän ajan.
Tällainen ajatus ei suinkaan ollut pälkähtänyt päähäni aikaisemmin: rantautuminen, Kavarin kohtaaminen, matka ylängölle ja sieltä Zeraw seuranani havumetsään oli tuntunut kotoisalta ja oikealta, vaikka matkanvarrelta mukaani oli tarttunut huolestuttavaakin tietoa omasta oletetusta kohtalostani. Havumetsän nähdessäni olin ollut hyvin onnellinen ja jäädessäni yksin tänne olin vielä muutamien minuuttien ajan luullut, että pakahdun ilosta.

Ja nyt olin kuitenkin huolissani, kun kuljin syvemmälle metsään havainnoiden ympäristöä kaikilla aisteillani löytääkseni hänet jota etsin. En tietenkään minä tosissani uskonut, että minun kannattaisi painua takaisin merenrantaan ja uida tieheni, mutta huolestunut olin joka tapauksessa. Ja ristiriitaista kyllä, minä etsiskelin parhaillani huoleni lähdettä: ylänköhevosjohtajatar Nita oli alkanut huolestuttaa minua tunnin aikana aivan kamalasti.
Mitäpä jos hän ei olisi ollenkaan tyytyväinen, että näkisi minut täällä? Mitäpä jos hän toivottaisi minut takaisin sinne mistä olin tullut? Vastuu ylänköhevosista oli annettu hänen kontolleen, kun minä olin sanaakaan sanomatta hävinnyt ensin rajan tuntumaan ja sieltä jääsohjoa kannattelevan meren kantamana aina mantereelle asti. Ei se ollut vastuullisen johtajan tapa toimia, ei siitäkään huolimatta etten ollut poistunut saarelta omasta tahdostani!

Olin sairastuttuani vältellyt kontaktia laumalaisiini, sen sijaan että olisin esimerkiksi nimittänyt tilalleni uuden johtajan ja hakeutunut parantajan hoteisiin. Totta kai olin tehnyt tämän siinä uskossa, että tein vain oikein vältellessäni vielä terveitä hevosia ja totta kai olin ajatellut pitäväni näin sairauden loitolla muista, mutta...
Enhän minä ollut laskenut mukaan sitä mahdollisuutta että todellakin katoaisin vuodeksi saarelta. Ja jos olisin ollut ajattelevainen ja tarpeeksi älykäs yhtään mihinkään, olisin tajunnut ajatella tuotakin mahdollisuutta tai ottaa vaikkapa huomioon sen, että olisin saattanut kuolla pääntautiin. Niinhän minulle nyt oletettiin käyneenkin ja huoli ylänköhevosista oli siirtynyt eteenpäin. Mitäpä jos uusi johtajatar oli samaa mieltä kuin minä siitä, että olin tehnyt laumaani kohtaan niin ikävän rikoksen etten välttämättä enää ansaitsisikaan palata? Tai mitä jos hän kuvittelisi että olin vaikkapa palannut vain kyseenalaistamaan hänen asemansa? Niin asiat eivät olleet vaikka joku niin kuvittelisikin ja olin suoraan sanottuna jopa hieman helpottunut siitä, ettei kaikki se vastuu ollut enää minun harteillani kun en kerta osannut selvästikään sitä vastuuta asiallisesti kantaa.

Mutta entä jos Nita, jopa viileältä vaikuttaneen Zerawin niin lämpimään sävyyn ajattelema Nita katsoisikin minua kylmästi ja toivottaisi minulle hyvää matkaa hornantuuttiin?
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Jokea on elämämme, virrankulku vaihtuva.

ViestiKirjoittaja kujakettu » 12. Joulu 2014 01:24

[Anteeksi helvetin pitkästä myöhästymisestä mutta täältä me nyt vihdoin tulemme.]

NITA

Olin käyttänyt aikaani viime aikoina pitkälti ylänköhevosten alueiden kartoittamiseen. En tiedä oliko se hölmöä sinänsä, olinhan minä syntynyt ylänköhevosena ja asunut näillä alueilla koko ikäni. Olihan sitä tullut joskus hieman muuallakin seikkailtua, mutta silti. Ja kuitenkin, minusta tuntuu että nyt kun olen johtajatar, kaikki samat vanhat paikat näyttävät äkkiä jotenkin vierailta. Jotenkin erilaisilta. Sellaisilta että minun pitäisi tietää ja tunnistaa ne jotenkin eri tavalla. Jotenkin kummallinen tunne.. En tiedä miten sitä voi edes kuvailla tai selittää. Samalla kaikki tuntuu samalta ja tutulta, toisaalta taas täydellisen vieraalta.
Kuinka hankalaa.

Oloni onkin ollut jo jonkin aikaa hieman hermostunut. Tuntuu kuin minusta pitäisi kasvaa joku toinen hevonen, joku parempi, hillitympi, asiallisempi.. kaikin tavoin vain jotenkin mallikelpoisempi. Pelkään jatkuvasti että en olekaan tarpeeksi hyvä. Entä jos en ole tarpeeksi? Entä jos petän kaikki? Entä jos teen jonkun väärän askeleen ja teen sillä vahinkoa koko laumalle?
Ja samalla minä kuitenkin haluaisin olla vain se sama nuori tyttö joka riehuu ja riekkuu kuten ennenkin. Toisaalta taas vastuu tuntuu painavan minusta elämänilon nyt vähäiselle.
Tilanne varmaankin muuttuisi kunhan tottuisin tähän kaikkeen ja tajuaisin miten tämä menee ja miten tätä hallita. Mutta nyt oloni on vielä varsin neuvoton ja yksinäinen. Ihan kuin vanha elämäni olisi kokonaan viety minulta ja tilalle tuotu toisenlainen. Se viimekertainen kohtaaminen Zerawinkin kanssa jäi niin lyhyeksi ja apeaksi kun minun piti mennä auttamaan sitä hevosta etsimään varsaansa.. Näkisinkö minä ystäväänikään enää kunnolla? Ja ei kai siitäkin tulisi ikuisesti muodollista, apeaa ja vakavaa? En minä sitä halunnut.

Toinen asia mikä minua huolestuttaa on äiti. Minä niin haluaisin löytää hänet ja kertoa hänelle uutiset, niin, ja nähdä miten hän voi ja halata häntä ja... Mutta minä en tiedä missä hän on. Ja se onkin oikeastaan toinen syy miksi syynään ylänköläisten alueita nyt näin tarkkaan, se että minä toivon että jos etsin tarpeeksi pitkään ja huolellisesti niin löydän myös äitini joka niin huolella yrittää pysytellä kaukana kaikista.
Haluaisin vain nähdä hänen hymyilevän.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Jokea on elämämme, virrankulku vaihtuva.

ViestiKirjoittaja Synoi » 16. Huhti 2015 09:46

[ Ehkä ei tarvitse pyydellä anteeksi, kun tätä minun häviämistäni katsoo.. ^^'' ]

En tiedä kauanko olin kulkenut, mutta lopulta kuulin askelia. Sehän olisi tietysti saattanut olla kuka vain, mutta kun lähdin ääntä kohti ja näin lopulta kuinka puiden lomassa eteni ajatuuksinsa vaipuneen näköinen, ruunikko nuori tamma, minä jostain syystä olin melko varma siitä että olin löytänyt etsimäni. Se sai minut puolestaan pysähtymään paikoilleni ja odottamaan kärsivällisesti, että hän oli kävellyt tiehensä. Kyllä vain. Odottelin ja olin ihan hiljaa enkä liikkunut ja yritin kuvitella, että suuri kehoni ei ollut olemassa ja uskoin sitten jopa välttäneeni hänet. Ja sitten kun askelet olivat lakata kuulumasta, minä hätkähdin siihen miten tyhmää sellainen oli ja lähdin hänen peräänsä. Ja sitten, taas, pysähdyin. Miksipä minä niin tein, se olisi erittäin aiheellinen ja hyvä kysymys. Minun typerän suureen päähäni luulisi mahtuvan paljon järkeviä ajatuksia, mutta näin useinkaan ollut kuten tämäkin saattoi osoittaa. Minä seurasin aina pari askelta ja pysähdyin aloilleni kuunnellen huolestuneena kääntyisivätkö askeleet suuntaani.

Pelkäsinkö muka näin kovin uutta johtajaani? Minähän olin Merelin ja Dakotah Honawin katoamisesta asti toivonut jonkun ottavan vastuun käsistäni ennen kuin ehtisin tiputtamaan sen maahan ja hajottamaan luottamuksen sädehtivän pinnan, ja nyt kun joku oli niin tehnyt, minä jäin arpomaan metsän syvyyksiin pitäisikö minun edes kohdata häntä. Torjunnan pelko ja ristiriidan pelko kai minut sillä tavoin paikoilleni naulasivat, mutta olisihan minulta pitänyt löytyä sen verran selkärankaa, että kohtaisin Nitan.
Otin taas pari askelta eteenpäin, kun olin varma siitä että hän oli mennyt hieman kauemmaksi ja tuhahdin ahdistuneena. Sitten muistin kuitenkin, että seurasin tässä Aquilan tytärtä enkä vain uutta johtajatartani. Mitä Aquilakin sanoisi, jos tällainen vanha suuri pelkuriori seuraisi hänen nuorta tytärtään metsän siimeksessä?

Tämä ajatus sai minut sitten ottamaan aivan toisenlaisen ajatusmallin ja nyt suorastaan rynnistin kiireellistä käyntiä puiden väliin kadonneen Nitan perään. Kamalaa, kamalaa, kamalaa, mitä Aquilakin sanoisi kerta kaikkiaan? Tämähän näyttäisi vallankaappaukselta tai joltain karmealta, eikä valkopäisen Jokerinkaan ajoista ollut niin kauan etteikö metsässä piilotteleva suuri ruunikko saattaisi pelottaa jotakuta.
Lopulta näin kihartuvan hännän ja tervehdin häntä melkeinpä hätääntyneenä.
"Hei! Olettehan te Nita?"
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Jokea on elämämme, virrankulku vaihtuva.

ViestiKirjoittaja kujakettu » 02. Syys 2015 14:52

Ajatukset tuntuvat raskaalta viitalta vasten leveitä lapojani ja selkääni. Tuntuu kuin ne painaisivat minua alaspäin niin että kaviot painuvat sen takia syvälle havumetsän höttöiseen maahan. Sammaleisiin ja havunneulasiin. Sinne ne vajoavat, suuret, suuret kaviot niin nuorella kantajallaan. Ihmeellinen jättiläinen minäkin satuin olemaan. Ei ihme että välillä horjutti ja tuntui oudolta. Sitähän se kasvaminen kai olikin. Ja äkkiä olin taas jossain ihan uudessa asemassa ja todellisuudessa ja taas piti kasvaa. Henkisesti tosin ennemmin, fyysinen varteni onneksi ei tästä varmaan enää kasvaisi paitsi ehkä leveyssuuntaan.

Sinne minä katoan, suurien puiden varjoon, sammaleiden sekaan. Siellä minä seikkailen, katselen ympärilleni ja haistelen ilmaa. Koti. Sitä tämä oli, oli aina ollutkin, vaikka tänään ehkä tuntuikin vieraammalta. Samat puut ja neulaset täällä silti olivat, luojan kiitos.
Kyllä minä tähän tottuisin.
Henkäisen syvään ja kohotan hieman ryhtiäni etten näytä niin maahan lytätyltä kuin mitä päässäni pyörivät ajatukseni nyt ovat. Nostan hieman askeleitani ja kiristän tempoa. Voisin minä vähän yrittääkin enkä vain nuokkua miten sattuu.

Pian askelten ääni tavoittaa korvani, ja ensimmäisenä ajattelen sen olevan vain joku metsän eläin. Sitten näen takaani luokseni kiirehtivän hevosen, ja kun tajuan tämän värityksen ja ulkomuodon, hätkähdän. Pysähdyn niille sijoilleni ja luoja paratkoon, jos voisin valahtaa kalpeaksi niin sen minä tekisin.
Sen sijaan näytän lähinnä aaveen nähneeltä ja lievästi pahoinvoivalta kun käännän kummastuneena pääni kiharaisine kutreineen saapuvan hevosen suuntaan. iVarovasti käännyn kokonaan ympäri kohtaamaan saapujan.
Nielaisen.
"Nita? Olen minä", sanon vähän ääni väristen. Mitä tämä oikein oli olevinaan? Olisin voinut vannoa että hän oli... Mutta orihan löydettiin kuolleena. Ei kai. Mitä ihmettä?

Otan varovaisen askelen lähemmäs oria ja katson häntä tarkkaan, edelleen epäymmärrys kasvoillani.
"Te sen sijaan.. ette te voi olla. Belshet Stonehead?"
Kummastus kirii äänessäni pitkälle ja vaipuu sitten tuulen suhinaan ympärillämme.
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron