Astelet yön laitoja [YM, HM]

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 30. Heinä 2011 18:21

[ Jaga ja Mystiqué~ ]

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, onko oikeastaan yö vai tavallista pimeämpi ilta. Vai olisiko sittenkin mahdollista, että oli jo aamu mutta tavallista pimeämpi sekin? Se tuntuisi ainakin täysin järkeenkäyvältä ja jotenkin tervetulleeltakin. Kesäyöstä olisi osattava nauttia, sen suopeasta viileydestä ottaa kaikki onni irti ennen talven pakkasia. Mutta koska minä en sitä tällä hetkellä tuntisi, olisi niin paljon parempi ettei kesäyötä olisikaan. Olisi talviyö ja tähtiä, koko taivas täynnä tähtiä ja ehkä jopa lepattavia, ihmeellisiä valoja joista olimme Merelin toisillemme tarinoineet kun kohtasimme ensi kerran.
Minä tuhlasin lämpimän kesäni tässä ajatellessani synkkiä ja väsyessäni jokaiseen valoisaan päivään, joten menköön se mieluummin nopeasti tiehensä.

Havumetsään päästyäni aloin uskoa, että kyseessä todellakin oli yö sillä se tuntui kuhisevan pieniä ääniä. Tämä suuri saari oli niin vaihteleva ilmastoltaan, etteivät useimmat linnut joutuneet kauaksi talvehtimaan mutta havumetsä heräili kunnolla nimenomaan kesällä. Tiesin näissä metsissä kulkevan monenlaisia öisin saalistavia petoeläimiä, olinhan eräänä hämärän kevättalven iltana suurikokoisen kissankin nähnyt pitkän matkan päästä ennen sen katoamista metsän siimekseen. Niitä kutsuttiin ilveksiksi täällä päin, enkä minä niille muuta nimeä tiennytkään sillä sellaisia ei elänyt Englannissa sikäli kuin minä siellä elävistä luonnonvaraisista eläimistä mitään tiesin. En kuitenkaan ollut niistä huolissani täälläkään, enkä edes laumana saalistavista susista. Olen melkoisen isokokoinen hevonen ja sitä paitsi en oikein osannut ajatellakaan tällaisia vaihtoehtoja. En juuri nyt, en ehkä aikoihin.

Miksihän minä en ollut nukkumassa? Se ei ollut käynyt hämärän laskeutuessa edes mielessäni, vaikka minua varmaan pitäisikin jo väsyttää käveltyäni koko päivän pitkin yhteismaata. Ylänköhevosten maita minä en kestänyt tällä hetkellä nähdä, vaikka tunsinkin itseni näin petturiksi. Dakotah Honaw olisi saattanut kaipailla apuani näinä kamalina aikoina ja minähän olin auttavani häntä milloin vain tarpeen oli.
Mutta en minä vain halunnut, enkä pystynyt viipymään ylängöillä ja joen varressa ainakaan tänään, tuskin huomennakaan. Minähän odotin häntä vieläkin, häntä ja hänen lapsiaan. Miksi tämä oli minulle typerykselle niin vaikeaa uskoa? Tarvitsiko minun nähdä heidän silvotut ruumiinsa omin silmin ennen kuin...

Pysähdyin ja henkäisin raskaasti antaen pääni laskeutua uupuneesti alaspäin. Enhän minä tuollaista halunnut ajatella enkä halunnut olla näin vihainen ja katkera kaiken tämän murheen, kaipuun ja pelon lisäksi. Ehkä minun olisi todellakin parempi vain olla nukkumassa, ehkäpä todellakin. Aamulla aurinko kuitenkin herättäisi minut heti pian noustessaan ja olin muutenkin väsynyt. Ehkä minun olisi myös pitänyt etsiä alue, jolla syödä sillä olin myös laihtunut jonkun silmissä ehkä tavattoman paljon lyhyessä ajassa. Kävelin liikaa, nukuin huonosti ja söin liian vähän. Voinko silloin syyttää huonosta ja hatarasta olostani ketään muuta kuin itseäni?

Tuskastani ja minulle tärkeän henkilön kuolemasta pystyin sen sijaan syyttelemään. Saatoin syyttää valkonaamaista, tummaa hevosta jonka kasvoille hymykin levisi valheena ja nauru kalskahti kuolemilta. Saatoin syyttää itseäni, enkö vain? Jokeria tietysti, mutta myös itseäni. Minä olin luvannut Merelille ja silti myös hänen pienet varsansa olivat kuolleet...
Enkelikello
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 30. Heinä 2011 19:14

Mystiqué

Yö oli hiipinyt hiljaa saarelle ja havumetsään, jonne olin päämäärättömän vaellukseni seurauksena päätynyt. Olin ollut kuluneiden viikkojen aikana niin turta ja muissa maailmoissa, etten tiedostanut elämää ympärilläni lainkaan. Oli vain yksin minä ja murheeni, joissa velloin pääsemättä niistä irti. Välillä tunsin hukkuvani niihin, hukkuvani suruun. Olin menettänyt niin paljon minulle tärkeää ja rakasta, etten uskonut kestäväni menetysten aiheuttamaa tuskaa. Asioita pahensi entisestään se, että tiesin olevani syyllinen kaikkeen tapahtuneeseen. Oli minun syytäni, että Meryl oli päässyt katoamaan ja jäi Jokerin kynsiin, hänen pelinappulakseen. Oli minun syytäni, että Merel oli joutunut kärsimään Jokerin käskettyä minua valehtelemaan hänelle ja huijattuani hänet Hoerolle. Huuliltani lipui ilmoille voipunut, ikävää ja murhetta täynnä oleva huokaus.
Kunpa vain voisin palata ajassa taaksepäin ja muuttaa asiat paremmaksi, tehdyn tekemättömäksi.
Mutta sehän ei ollut mahdollista. Minun oli vain koetettava purra hammasta ja kestää, miettiä mitä tekisin korjatakseni asiat.

Pääni retkotti painoksissa matalalla ja korvani olivat taipuneet kiinni niskaani kävellessäni pitkin havumetsän polkuja, joita männyt, kuuset, sammaleet ja pienet pensaat reunustivat. Olin niin uupunut ja välinpitämätön, että annoin vain jalkojeni kuljettaa minua oman tahtonsa mukaan. Ohittettuani uhkaavasti maata kohti kallistuneen männyn minä säikähdin pahanpäiväisesti, sydän pomppasi kurkkuuni ja valpastuin silmänräpäyksessä. Pääni ponnahti ylös, silmäni rävähtivät selälleen ja jähmetyin paikoilleni.

Edessäni seisoi suuri, ruskea ja valkojalkainen hevonen. Hänen kasvonsa olivat yhtälailla valkoiset ja olin näkevinäni niissä arpiakin.
Tunsin henkeni salpautuvan ja pelko hyysi veren suonissani.
Ei kai se vain ollut...

... Jokeri?
Jaksu
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 30. Heinä 2011 20:59

En ole ihan varma kauanko lopulta seisoinkaan aloillani havupuiden katveessa ja vain kuuntelin ympäristöäni, yön ääniä ja hienoista tuulta. Kaikki tällainen pieni ja merkityksetön oli tuntunut mielestäni viime aikoina tavallistakin rauhoittavammalta. Saarella oli ainakin kolmea erilaista metsikköä ja lehtimetsässäkin erilaisten puiden osuus vaihteli paikasta toiseen maan ravinteiden ja kosteuden mukaan, joten minulla oli lääniä millä seisahtua mietteisiini tai vastaavasti yrittää unohtaa ne näin halutessani. Mutta tietenkin unohtaminen oli hankalaa nykyään. Enkä minä koskaan ennen ollut joutunut sitä näin paljon yrittämäänkään, tai edes toivomaan joten oikeastaan minun oli pakko useimmin vain ajatella itsekseni ja yrittää ottaa samalla etäisyyttä niihin ajatuksiin.
Enhän minä halunnut enkä edes voinut romahtaa kasaan niiden alle.

Niin joka tapauksessa seisoin erään havupuun vierellä ja aloin jo hieman tarkastella asteen rennompana ympäristöäni, jonka kesäyö värjäsi miltei tummansiniseksi. Jossain lensi suurehko lintu ja pystyin näkemään tänne sen siluetin tavattoman terävänä. Yö oli sininen ja selkeä, ja jotenkin nyt hetken rauhoituttuani kykenin jo ajattelemaan sen olevan juuri sitä mitä tarvitsinkin. Jos kävelisin vielä hieman ja yrittäisin sitten laittaa nukkumaan, nukahtaisinko?

Samassa jokin ilmaantui sivulleni metsästä ja kääntäessäni katseen tulijan suuntaan ehdin nähdä vain tumman hahmon ja pimeässä suorastaan paistavat, valkeat kasvot. Hypähdin kauemmaksi ja korvani painuvat niskaa vasten, taitaapa suustani päästä jopa pieni älähdys kun kompuroin vielä pari askelta kauemmaksi tulijasta. Mitä ihmettä?
"Ku-kuka siinä...!?"
Enkelikello
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 30. Heinä 2011 22:46

Valkokasvoinen ori huomasi läsnäoloni ja säikähti minua yhtälailla kuin minä häntä. Kurkustani kuului pieni pelästynyt inahdus, peruutin orista kauemmas vielä muutaman pitkän harppauksen verran ja melkein törmäsin puuhun. Olin paniikissa, koska luulin hänen olevan Jokeri. Silmieni kuitenkin harhailtua tarkemmin pitkin oria tajusin, ettei tämä ollutkaan hän.
Minä katselin tuttuja kasvoja vuosien takaa.
Hänen nimensä leijui mielessäni, en aluksi ollut millään saada päähäni kuka hän oli. Mutta sitten sain ajatuksesta kiinni ja muistin.
"Belshet Stonehead, ylänköhevosista"
Jännitys lihaksistani katosi. Hän oli vanha tuttu, muistini mukaan vieläpä ystävällinen sellainen, joten minulla ei ollut aihetta pelkoon. Henkäisin syvään rauhoitellakseni itseäni ja ravistauduin irti sisälläni myllertävistä sekaisista ajatuksista ja tunteista.

Astuin epäröiden lähemmäksi suurta oria. Toinen korvani heilahti hörölle, siniset silmäni tutkailivat häntä tiiviisti. Hän ei vaikuttanut voivan hyvin. Minusta näytti kuin hän ei olisi syönyt tai nukkunut aikoihin ja että hän kantoi harteillaan painavaa taakkaa, aivan kuten minäkin.
"... Belshet Stonehead?", kuiskasin niin hiljaa, että ääneni oli peittyä tyynen tuulen huminan alle. Olin aivan hämilläni hänen kohtaamisestaan. Olin vasta nuori tyttö kun tapasin hänet ensi kerran emmekä me olleet silloin kaksin. Seurassamme oli ollut valkoisten merkkien kirjoma tumma ori. Muistin, etten oikein tiennyt miten suhtautua häneen. Tätä toista oria en ollut enää sen päivän jälkeen kohdannut, mutta nyt Stonehead seisoi siinä minun edessäni, kuihtuneena ja kovia koneneen näköisenä.
"Olen Mystiqué. Muistatko minut?"
Jaksu
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 31. Heinä 2011 01:08

Uskon kyllä, mikäli väitetään että olimme sillä nimenomaiselle hetkellä aivan yhtä pelästyneitä molemmat sillä jälkikäteen ajatellessa seisoimme molemmat aloillamme kireinä kuin viulun kielet kuin odottaen vain, kumpi hyökkäisi kimppuun ensin. Samalla tavoin saatoin myös kuvitella hänen harovan piirteitäni katseellaan etsiessään ehkä jotain tunnistettavaa, rauhoittavaa, uhkaavaa... Niin minä ainakin tein hetken aikaa sydän kurkussa takoen.
Ja hän näytti rentoutuvan ensin syystä jota en tiennyt. Vaikka eihän minua tarvinnut pelätä. Se vain oli niin äkkinäinen rauhoittuminen. Mitä nyt?

Hänen astuessaan lähemmäs jännityn entistä enemmän, mutta jokin kyllä vaivaa minuakin. Hän oli minulle etäisesti tuttu paitsi muistona, myös lukuisista kuvauksista. Olin palauttanut eräät kasvot muistiini parin ikävältä kuulostavan uutisen jälkeen, kun uskoin niistä mahdollisesti olevan apua Jokerin etsinnöissä ja...
Eihän tämä voinut olla. Miksi juuri minä olisin tavannut hänet, juuri tänään, juuri täällä? Toisaalta miksi en? Eikö se olisi aivan loogista, jos hän oli eksynyt niin pahoilla harhateille kuin sopi pelätä. Ehkä hän nimenomaan etsi minua eikä Jokerikaan ollut kaukana.
Ainakin hän tiesi nimeni ja kuiskasi sen hiljaa, hyvin hiljaa. Enkä minä vastannut mitään, en uskaltanut puhua ääneen vaikka olin tunnistanut hänet nyt yhtä varmasti, kuin hän minut. En tiennyt oliko hän yksin enkä voinut välttämättä uskoa hänen sanoihinsa vaikka hän vakuuttaisikin saapuneensa yksin ja hyvin aikein.

"Kyllä, minä muistan sinut. Ja mitä en muista, olen kuullut", tokaisin ja suorastaan hätkähdin ääneeni hiipinyttä kylmyyttä, josta kuulsi läpi pienoinen pelko. Ehkä en olisi ollut näin epäluuloinen heti kättelyssä paria viikkoa aiemmin, vaan kysellyt häneltä kuulumisia ja kuulemieni tietojen paikkaansa pitävyyttä, sekä sitä tietäisikö hän ehkä johtajattarestani mitään. Mutta ei minun tarvinnut enää tiedustella Merelistä eikä hänen kaksosvarsoistaan yhtään mitään, ja se taas saattoi olla osittain hänen ansiotaan jos sitä nyt saattoi ansioksi nimittää.
"Kyllä, muistan sinut yhä. Muistatko sinä Merelin, johtajattareni? Tiedätkö sinä mitä se hirviömäinen ystäväsi on tehnyt hänelle ja hänen lapsilleen?", kuiskasin ja tajusin jalkojeni vapisevan. Pidätellystä raivostako vai tuskasta? Molemmista?
Enkelikello
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 01. Elo 2011 00:49

Lähestymiseni vaikutti tekevän Stoneheadista entistä kireämmän ja jännittyneemmän, mihin en keksinyt syytä, mutta arvelin järkeväksi pysähtyä ja jättää orille omaa tilaa niin ettei hänen tarvitsisi hermoilla takiani. Jättäydyin hänestä reilun kahden metrin päähän. Stonehead ei tainnut tosiaankaan ilahtua tapaamisestani, hän ei hymyillyt tai vastannut minun kysymykseeni mitään. Hän vaikutti olevan jopa varuillaan suhteeni. En millään ymmärtänyt miksi hän käyttäytyi niin. En ollut ikinä tehnyt hänelle mitään pahaa minkä takia hänellä olisi aihetta pelätä minua.

Belshet Stonehead avasi pitkäksi venyneen hiljaisuuden päätteeksi suunsa. Hänen äänensä oli niin hyinen, että se sai minut värisemään. Orin sanat olivat kuitenkin se, mikä sai minut aivan hämilleni ja herätti mielessäni liudan kysymyksiä.
"Kyllä, minä muistan sinut. Ja mitä en muista, olen kuullut"
Mitä ihmettä Stonehead sillä tarkoitti? Mitä hän oli voinut minusta kuulla, jotakin pahaa? Niin sen oli oltava, sillä miksi muuten ori olisi puhunut minulle niin jäisesti. Mielessäni käväisi ajatus siitä, että jos hän olikin kuullut siitä mitä olin hänen laumansa johtajattarelle Merelille tehnyt. Muuta selitystä en valkokasvoinen orin käytökselle keksinyt.
"Muistatko sinä Merelin, johtajattareni? Tiedätkö sinä mitä se hirviömäinen ystäväsi on tehnyt hänelle ja hänen lapsilleen?"
... Hirviöimäinen ystäväni? Ihmettelin suu raollaan ja hämmentynyt ilme kasvoillani mitä Stonehead nyt ajoi takaa, mutta siinä samassa minä tajusin mitä hän oli tarkoittanut. Hirviömäinen ystäväni - Jokeri.
Menin aivan sanattomaksi. Orin kysyttyä, että tiesinkö minä mitä Merelille varsoineen oli tapahtunut, mieleeni tulvi monia eri vaihtoehtoja, joita en olisi halunnut edes ajatella. Tunsin syyllisyyden pistävän kivuliaasti rintaani ja henkäisin tukahtuneesti sen kuristaessa kurkkuani.
Tiesin, että olin saanut aikaan jotain hyvin pahaa.

Suuni aukeni ja sulkeutui vuoron perään miettiessäni mitä sanoa. Mieleni teki käydä puolustamaan itseäni ja sanoa, ettei Jokeri ollut minun ystäväni, mutten tehnyt sitä. Olin ansainnut tekojeni johdosta kaikki syytökset, joten minun oli vain koetettava kestää ne.
"E-en... En tiedä", änkytin orille lopulta. Pelko oli saanut kieleni kangistumaan. "En ole k-kuullut Jokerista t-tai Merelistä mitään e-enää sen jälkeen, k-kun kävin Hoerolla ja y-yritin saada tyttäreni häneltä takaisin"
Vajosin sen sanottuani velttona kostealle ja viileälle nurmelle, sillä jalkani olivat menneet turraksi ja polveni pettivät. Olin itkenyt viime viikkoina niin paljon, etten uskonut voivani itkeä enempää, mutta silti toiselle valkealle poskelleni piirtyi yksittäinen kiiltävä vana kyyneleen jäljillä.
"O-olen pahoillani siitä m-mitä sitten olenkaan saanut aikaan. E-en voinut sille mitään, m-minun oli pakko tehdä mitä h-hän sanoi!", parkaisin ja puhkesin hysteeriseen itkuun.
Olin vihannut itseäni joka hetki siitä päivästä lähtien kun olin kadottanut Merylini ja valehdellut Merelille, mutta viha itseäni kohtaan vain kasvoi kun kuvittelin mitä kaikkea pahaa sekä tyttärelleni että Merelille oli voinut tapahtua. Pelkäsin heidän molempien sekä Merelin varsojen kuolleen. Kaikista pahinta oli, että tiesin olevani osasyyllinen siihen kaikkeen. Käsissäni oli liikaa verta, aivan liikaa.
Jaksu
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 01. Elo 2011 01:38

Hän ei vastannut sanallakaan enkä minä ollut ollenkaan varma siitä, mitä minun olisi pitänyt ajatella siitä. Oliko hän yllättynyt siitä, että tiesin vai siitä että minä kehtasin sanoa tuon kaiken? Hän oli Mystiqué ja tuon nimen minä olin kuullut johtajattareltani ennen hänen kuolemaansa. Hän oli yhteydessä Jokeriin, ei minulla ollut syytä epäillä asiaa. Miksi hän siis epäröi vastata?
Pelkäsikö hän minua, siitäkö se johtui? Minä nimittäin pelkäsin häntä. En voinut tietää kaikkea tapahtuneesta, mutta juuri nyt minulla oli vain syitä epäillä että Jokeri oli lähellä.

Mutta kun musta tamma viimein vastasi, oli äänensävyssä jotain... pysäyttävää. Hän kangerteli puheissaan ja sanoi yllättäen kaikkea mitä en ollut osannut ollenkaan murhaajan apulaiselta odottaa, joten ehkä siksi en aivan heti ymmärtänyt aivan heti hänen sanojensa merkitystä. Mutta kuulin selvästi hänen pelkäävän ja seuraavaksi hän vajosi polvilleen maahan.
Vajosi maahan ja purskahti itkuun. Kuinka minun pitäisi reagoida sellaiseen? Enhän minä koskaan edes kuvitellut häntä näkeväni tällaisessa tilanteessa ainakaan yksinäni, mutta vielä vähemmän olin voinut kuvitella mitään tällaista. Olinko minä tuominnut hänet liian kiireesti? Ei, mutta hän oli käsittääkseni huijannut muitakin. Entäpä jos hän vain näytteli?
...mutta hän itki, itki todellakin.

Katson pitkän aikaa vain hämmentyneesti nyyhkyttävään tammaan jalkojeni juuressa ja lopulta astun pienen askeleen ensin hänen suuntaansa, sitten pois päin osaamatta päättää mitä tekisin tämän asian suhteen.
"Mutta... Hei, älä... älä itke. Nouse ylös, älä itke", kakistelin jotain sanoakseni, mutta en uskonut siitä olevan apua. Mitä hän oli selittänyt? Hän oli pyytänyt anteeksi, mutta mitä muuta? Oliko hän puhunut jotain... tyttärestään?
"Mitä sinä sanoit äsken? Tyttärestäsikö? La-lakkaa itkemästä, minä en saa sanaakaan selvää siitä mitä sanot!", jatkan kangerteluani ja koetan täräyttää viimeisen lauseeni mahdollisimman terävästi. Se vain taisi päätyä epämääräiseksi parahdukseksi.
Näinkö tämä nyt sitten menikin? Ei tämän pitänyt mennä näin, ei kaiken järjen mukaan.
Enkelikello
 

Re: Astelet yön laitoja [YM, HM]

ViestiKirjoittaja Jaksu » 20. Tammi 2013 22:56

Stonehead hätääntyi kun sorruin polvilleni maahan ja aloin itkeä vuolaasti. Vaikka kuinka yritin en pystynyt estämään kyyneleitä valumasta lumivalkoisille poskilleni. Sisälleni oli patoutunut niin suuri määrä tuskaa ja surua, että oli miltei mahdotonta hillitä tunteenpurkaustani.
"A-anteeksi, minä vain... Tunnen itseni ihan kamalaksi, tässä ei pitänyt käydä näin!", sain sanottua itkuni lomasta ja hautasin kyyneleiden kastelemat kasvoni otsaharjani varjoihin. Stonehead pyysi minua nousemaan ylös, mutten pystynyt siihen. Tunsin itseni täysin voimattomaksi, sillä häpesin omia tekojani suunnattomasti. Miksi olinkaan tarttunut Jokerin tarjoukseen kun oli ilmiselvää, että siitä seuraisi ainoastaan jotain kamalaa? Olin ollut aivan liian epätoivoinen ja typerä, minun olisi pitänyt tehdä mitä tahansa muuta paitsi lupautua auttamaan häntä! Olisin ehkä voinut välttää kaiken tämän kurjuuden.

"Jokerilla o-on minun tyttäreni", sanoin Stoneheadille. "Hän kaappasi Merylin ja kiristi minut huijaamaan ylänköhevosten johtajatarta, jos haluaisin tyttäreni elävänä takaisin. Minä en tarkoittanut mitään pahaa, e-en halunnut, että kenellekään sattuisi mitään! Olen ihan kamalan pahoillani!"
Voisin luultavasti pyydellä tekojani anteeksi loputtomiin, mutta tulisin tuskin koskaan saamaan niitä anteeksi. Minä en ansainnut sitä. En ansainnut edes elää, olin aiheuttanut niin paljon kaikkea pahaa toisille.
"T-tiedän, etten voi saada tekojani anteeksi sinulta tai keneltäkään muulta, mutta tein sen kaiken vain siksi, e-että yritin saada Merylin takaisin", sanoin, vaikka selittely taisi olla tässä tilanteessa täysin turhaa. Stonehead tuskin pystyisi luottamaan minuun ja uskomaan sanojani, olinhan toiminut Jokerin apulaisena ja huijannut Mereliä sekä muita hevosia hänen muassaan. Minut oli leimattu valehtelijaksi ja murhaajan apuriksi, ja siitä maineesta en pääsisi helposti eroon. Mutta en pystynyt tekemään muutakaan, minun oli vain yritettävä vakuuttaa, että tein sen kaiken vasten tahtoani ja että en ollut Jokerin ystävä, miksi Stoneheadkin oli minua väittänyt. Minua suretti, että minua pidettiin sen hirviön ystävänä, sillä sitä minä en todellakaan ollut.
Jaksu
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron