Sivu 1/1

Once i met a girl..

ViestiLähetetty: 17. Heinä 2013 18:58
Kirjoittaja Time
JAMAS - Sachiyo ja Loska seuraksi :>

Syvän tummanruskea, tuikkeensa säilyttänyt katseeni ui rauhaisasti pinnalla särelöivän veden, joka virtasi tasaisesti kohti itää mukaillen uomaa, joka sen suunnan määritti. Ilta-aurinko kurotteli vaaleanruskealle kesäkarvalleni lomitse tuulessa herisevien lehtipuiden, jotka kohosivat ylväästi varrella polun, jota vasten kovat kavioni tamppautuivat kävellessäni.
Siitä oli kauan, liian kauan kun olin viimeksi saanut hengittää Caralian ilmaa kaikkine tuttuine tuoksuineen. Pakkohan se oli myönnettävä, että se tappava jano ja lihaksiin käynyt uupumus pakottivat minut aavikkohevosten merenrannalta veteen, ja siitä pois Caraliasta, mutta vielä enemmän olin janonnut paluuta Caraliaan. Vihdoinkin tyyni mielenrauha oli laskeutunut ylleni ja saatoin rennoin askelin kävellä pitkin joen viereistä polkua tietäen olevani kotona. Toki mieleni teki palavasti tavata kaikki vanhat ystäväni, Loskan, Arabellan, Fannin, Snaken ja niin edelleen. Siihen minulla onneksi olisi aikaa riittävästi, enemmänkin. Mikään konsti tai kepponen ei saisi savunharmaita kavioitani enää astumaan Caralian ulkopuolelle. Huokaisin syvään. Vuosi, vai jo kaksikin siitä oli, kun meri oli minut vienyt mennessään. Silloin viimeksi olin tavannut sen islanninhevosvarsan, Oxin. Hänkin olisi varmaan jo kaksivuotias, tai jotain sinnepäin. Vuodet eivät vielä olleet muuttaneet minua näkyvästi, mutta pyöreät 10 vuotta olin toukokuussa täyttänyt. En halunnut kuitenkaan miettiä menetettyä aikaa, vaan sitä tulevaa, jonka viettäisin rinnalla ystävieni ja laumani.
Valkeisiin sukkiin merkityt jalkani pistivät vauhtia ja kookas, mutta sulavalinjainen kehoni liikahti lennokkaaseen raviin, joka vei samalla ajatukseni mennessään. Nautin vain tuulesta, joka silitti päätäni, valkeaa läsiäni, se nyki kullanruskeita harjaksiani hellästi. Suljin suuret, ilmeikkäät silmäni ja nautin. Olinhan viimein palannut kotiin.

Re: Once i met a girl..

ViestiLähetetty: 17. Heinä 2013 20:46
Kirjoittaja Siuri
[Peli tosiaan sijoittuu aikaan ennen laumakokouksia~]

Loskainen Syysaamu

En ollut päätynyt vielä kauaksi lumihevosten alueilta. Tiesinhän minä, että tätä samaa työtä oli tekemässä lumihevosten viestinviejät, sekä niiden lisäksi muutama laumalainen. Pitihän meidän kuitenkin saada lumihevoset kokoon ja äkkiä.
Kokoukseen ei ollut enää montaa päivää. En ollut kuitenkaan saavuttanut itse kuin muutaman hassun hevosen, jolle olin asiasta kertonut. Minun oli vain luotettava muihin - että edes he löytävät lumihevosia. Jos yhteismaa suljetaan, niin alueiden täytyy olla aivan evakuoidut. Sitähän tämä ei vielä ollut, pystyin haistamaan tuoreita tuoksuja, ja ei ollut edes vaikea arvata, että yhteismaalla liikkuu kaikista laumoista hevosia autuaan tietämättöminä vaaroista, jotka uhkasivat koko saarta ja sen asukkaita.

En pysty muistamaan, milloin elämäni meni tähän. Milloin minusta, metsäponista, tuli ensin lumihevonen ja sitten vielä johtaja. Aluksi kaikki tuntui siltä, että pystyisin elämään aivan normaalia elämää, ja sitä todella kesti pitkään! Ajan myötä on kuitenkin tullut huomattua, että minulla on vastuuta aivan jumalattomasti! Olen todella vastuussa meidän laumastamme ja minun täytyy pitää kaikkia silmällä - joka ikistä rajan ylittäjää, jokaista laumalaista, olla yhteydessä muihin laumoihin ja vielä mitä!
Ihme kyllä, olen enemmän kuin varma itsestäni ja jaksamisestani. Jos minulle olisi kaksi vuotta sitten sanottu, millaista elämäni tulisi olemaan, en olisi jaksanut uskoa sitä itsekään. En olisi edes suostunut ottamaan paikkaa johtajatarena, vaan olisin ollut yksi niistä, jotka vähät välittävät säännöistä ja rajoista.
Kohtalolla on tapana puuttua elämään mitä kummallisemmin tavoin..

Eteeni tuli joki. Se virtaa kimmeltäen ilta-auringossa. Hidastan vauhtini aivan pysähdyksiin saakka.
Joki ei ole syvä. Sen hiekkainen pohja erottuu hyvin, ja se näyttäisi virtaavan kohti metsäponien alueilla sijaitsevaa lampea.
Huokaisen syvään ja katselen ympärilleni. Näyttää autiolta. Ei ainuttakaan lumihevosta näkyvissä. Sen sijaan lehtipuita kohoaa joen molemmin puolin korkealle kohti pilviä.
Ilta on kieltämättä nätti. Melkein tekisi mieli unohtaa hetkeksi kaikki mielen päällä liikkuu ja pysähtyä vain tähän hetkeen, mutta velvollisuudet kutsuvat. Valitettavasti.
Nostan ripeätahtisen laukan ja lähden kulkemaan joen mukana sen virtaamaan suuntaan.
Hengästyä ei saa, on vain jatkettava. Minulla on tasan kolme päivää aikaa kiertää yhteismaalla ja palata takaisin lumihevosten alueille. Se ei ole paljoa.
Siitä huolimatta vauhtini hidastuu pysähdyksiin aivan hetkessä, kun huomaan joen toisella puolen hahmon. Se on ruskea hevonen, joka palauttaa esiin kaikki ajatukset, jotka kävivät mielessäni hetki sitten - ajatukset ajasta ennen johtajana oloa ja sen alusta.
Muistan hetkessä tavanneeni hevosen aivan pian sen jälkeen, kun olin päätynyt johtajatareksi. Se oli juurikin sitä aikaa, kun saarta ei uhannut täyskatastrofi.
Katson hevosta, joka kulkee minua kohti.
"Jamas?" nimi tulee muistista mieleeni.
Ja samassa katoaa kaikki ajatukset kiireestä, stressistä ja synkästä tulevaisuudesta.

Re: Once i met a girl..

ViestiLähetetty: 18. Heinä 2013 12:36
Kirjoittaja Time
Niinkuin ilta-aurinko vajoaa hiljalleen horisontin taakse antaen meille enää ne viimeisimmät kultaiset säteet, jotka nekin vähäiset hukkuvat suurimmilta osin lehtipuiden varjoihin, niin myös oma suuri, ruskea pääni laskeutuu lähemmäs maan rajaa ja tuikehtivat silmäni painautuvat puoliksi umpeen. Valppaat korvani kääntyilevät edelleen kuuliaisesti suunnasta toiseen, sillä vaikka koko sporttiseen muottiinsa syntynyt vartaloni on aivan rentona, tiedostan kyllä ettei Caralian maaperä täysin vaaraton ole, onhan täälläkin omat petonsa ja ympäristön oikkunsa. Siitä olin kiitollinen, ettei mikään pahainen, leviävä tauti, tai vielä pahempaa - ihmiset olleet päässeet käsiksi saareen.

Tuulen mukana sieraimiini kulkeva tuore tuoksu hevosesta saa pääni jälleen kohoamaan, korvani höristymään kohden menosuuntaani. Vieras, vai tuttu, siitä en saanut selvää tuulen pirstoessa tuoksun epäselväksi. Kevyelle kiharalle laineutunut häntäni heilahtaa ilmassa napakasti ja ryhtini kohoaa normaaliin mittaansa. Rintaani hieman pöyhistäen pysähdyn nyt. Lähenevät askeleet kuljettavat äänensä korviini ja viimein kaukaa piirtyvä hahmo rajautuu tarkkaavaiseen katseeseeni.
Hengitän ilmaa sieraimien hiljaa liikehtiessä hengitykseni mukaan. Tätä olin odottanut, tapaani jonkun, edes vaikka tyystin vieraan caralialaisen. Tuttu, tai ystävä saisi tietysti lämpimämmän tervehdyksen ja olisi toivotumpi, mutta tänään kävisi kuka tahansa, kunhan saisin taas avata suuni ja puhua jollekkin joka tajuaa jostain jotain.
Hahmon lähestyessä, värin ja merkkejen selkeentyessä henkilöstä ei voi enää erehtyä, - se oli Loska. Korvani hapuilevat vielä hörömpään ja silmäni syövät ahnaasti elävää hahmoa, joka viimein huomaa minut. Onnellinen, jälleennäkemisestä iloinen hymy kaartuu suupielilleni, kun Loska sanoo nimeni. Vaaleanruskea, läsillä merkitty pääni nyökähtää hillitysti, "Loska" sanat ujuttautuvat pehmeinä suustani ja katseeni siirtyy toisen epäsymmetristä, valkeaa läsiä pitkin aina turvasta tuon suklaanruskeisiin silmiin. Otan muutaman askeleen lähemmäs, enkä meinaa edes huomata virtaavaa jokea välissämme.
"Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi tapasimme." Lausahdan hymyillen.
"Liian kauan", lisään vielä ja vilkaisen sitten jokea arvioivasti, virta ei näyttänyt yhtään liian voimakkaalta ylittämiseen tässä kohdin. Ehkä kuitenkin ensin odottaisin tamman reaktiota, ennenkuin suinpäin ryntäisin joen toiselle puolelle saamaan tamman ihmettelemään innokkuuttani. Voi tietäisitpä mitä kaikkea olen joutunut kokemaan, mietin mielessäni virnistäen, samalla kun palautin katseeni palominoon.