Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

Joen leveys, syvyys ja virtauksen voimakkuus vaihtelevat suuresti juoksun eri kohdissa. Joissakin paikoissa joki virtaa matalana ja lempeänä, ja hiekkapohjaiset särkät soveltuvat mainiosti uimiseen. Paikoittain joen virtaus on kuitenkin vaarallisen voimakasta ja saattaa viedä varomattoman joenylittäjän mukanaan. Keväällä lumien sulettua joki saattaa paikoitellen tulvia.

Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Rosadum » 17. Syys 2014 12:50

[Vertaveli M & Aave mukaan! Saadaan tämäkin alkuun :)]

AUBE DORÉE

Joen uoma kulki kohti aavikkoa. Ympärilläni kohosivat omituiset, piikikkäät puut, jotka veivät auringolta sen ihanan porotuksen ja jättivät minut varjoihin. Se kuitenkin sopi minulle, sillä olin mielelläni tämän pienen hetken yksin. Linnut lauloivat, mutten välittänyt niistä, kuten en tuulen lempeästä kuiskeesta tai veden solinastakaan.

En enää edes muistanut, kuinka kauan oli aikaa siitä, kun jouduimme pakenemaan Yhteismaalle. En enää muistanut, miltä auringon porotus oikeasti tuntui kylkeä vasten. En enää muistanut, miltä hiekanjyviä kuljettava tuuli tuoksui. En osannut enää erotella mielessäni kaikkia niitä hiekan punaisia sävyjä, jotka se sai auringon noustessa.
Minusta tuntui, että juureni oli revitty irti maasta, johon kuuluin. Nyt, kun takaisinpaluun aika lähestyi, minua jopa pelotti hieman. Mitä jos en löytäisi enää juuriani sieltä, missä luulin niiden olevan? Mitä jos en enää kotiutuisi mihinkään?
Minua pelotti. Siksi yksinolo teki nyt hyvää.

Kuljeskelin jokseenkin päämäärättömästi pitkin joen uomaa, odottaen hetkeä, joka tuntuisi sopivalta. Sen hetken koittaessa ottaisin tulta kavioiden alle ja juoksisin aavikolle, niin kauas kuin ikinä jaksaisin. Se hetki ei kuitenkaan tuntunut olevan tuloillaan aivan heti, joten annoin ajatusteni jatkaa omituisia polkujaan, ja pysähdyin samalla juomaan.
Puhtaalta maistuva vesi toi pienen ilon pilkahduksen henkilökohtaiseen synkkyyden hetkeeni.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Vertaveli M » 22. Syys 2014 19:04

Kaaoslukin Aaveluoto

Olin jälleen joen äärellä. Muistelin hiljaista taivaltani, jolloin viimeksi olin antanut veden pinnan rikkoutua kavioitteni kosketuskesta. Kirkas, rauhallisesti virtaava ja viileä vesi tuntui hyvältä. Seisoin paikoillani, jättäen häntäni hyvästelemään alajuoksulle etenevän veden. Minulla oli mukava olo. Sain olla rauhassa itsekseni, katsella ympärilleni ja vain nauttia joesta. Vesi oli makeaa maistaessani sitä. Huokaisin syvään. Rauha, kiireettömyys. Edellinen hevonen, johon kuuluvat muistoni tekivät jo lähtöään. Kuinka kauan olin saarella ollut? En tiedä, en ollut laskenut. Olin tavallaan menettänyt ajantajuni, mutta se ei haitannut. Jos vain löytäisin mahdollisuuden olla rauhassa tällä miellyttävällä saarella, vuorokauden vaihtuminen toiseen ei haitannut.

Ainakaan teoriassa. Olin kuulevinani jotakin, jolloin avasin silmäni. En tiennyt, missä välissä olin ne sulkenut. Katsoin ympärilleni hitaasti. Silloin huomasin, että vähän matkan päässä edessäni oli tamma. Samainen tamma oli juuri astellut siihen ja joi tyytyväisenä vettä joesta. En ollut varma, mutta minusta tuntui kuin tuo ei olisi vielä huomannut minua. En ollut mitenkään aikeissa mennä aloittamaan keskustelua. Ehkä hän jatkaisi matkaansa minua huomaamatta. Jos olisin oikeasti aave, voisinkin onnistua siinä. Ei tarvitsisi käydä samoja tyhjänpäiväisiä keskusteluja läpi uudelleen. Halusin vain nauttia luonnosta. Sallein kuitenkin silmilleni luvan katsoa tammaa. Sirorakenteinen, en ollut nähnyt vastaavia Suomessa montaa. Punertava turkin sävy oli kuitenkin sama kuin vanhoilla samaa rotua kanssani edustavilla. Olin varma, että tämä tamma oli jonkin paljon eksoottisemman rodun edustaja, mutta se ei herättänyt minussa mitään kummempaa mielenkiintoa. Painoin pääni takaisin veden ääreen ja otin pari hiljaista kulausta vettä.
Vertaveli M
 

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Rosadum » 28. Syys 2014 17:24

Puhdas vesi hukutti kulaus kulaukselta alleen pahimmat huoleni ja murheeni. Muutenkin tunsin, kuinka voima ja sitkeys sisälläni alkoivat hiljalleen herätä horroksestaan ja virrata aiemmin niin raskaisiin jäseniini ja sumuiseen mieleeni. Rauha ja hiljaisuus ympärillä auttoivat asiaa, siitä olin varma.
Olin juuri kulauttamassa uutta suullista kurkkuuni, kun havaitsin silmäkulmassani laskeutuvaa liikettä. Reagoin vaistonvaraisesti, suurieleisesti ja nopeasti, ja olikin suoranainen ihme, etten saman tien rynnännyt metsään, jättäen jälkeeni vain tomupilven ja muutaman syvemmän kavionjäljen. Pään ehdin jo nostaa ylös ja vetää keuhkot täyteen ilmaa, mutta kun suurten pupillieni katse tavoitti liikkujan, pysähtyi liikkeeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kas, eihän se ollutkaan peto. Toinen hevonen vain.

Vaalea, mutta erikoisesti mustaharjainen ori ei näyttänyt kiinnittävän minuun paljoakaan huomiota. Kun mietin asiaa tarkemmin, olin myös varma, ettei tämä toinen hevonen ollut lainkaan tervehtinyt minua. Tutkailin hieman epäluuloisena kimoa vielä hetken, mutta annoin sitten lihasteni pikkuhiljaa lopettaa jännittämisen, ja jätin enää hieman uteliaan, vihreän katseeni orin suuntaan. En muistaakseni ollut nähnyt häntä laumakokouksissa enkä muuallakaan, joten ehkä kyseessä ei ollut aavikkohevonen. Pienen epävarmuuden saattelemana painoin taas pääni ja join purosta sen kulauksen, jonka orin näkeminen oli aiemmin keskeyttänyt.

Valkoinen hevonen ei näyttänyt haluavan seuraa erityisen hanakasti, ja minäkin olin ajatellut pysytellä omissa oloissani pienen hetken. Tästä huolimatta minusta tuntui, että olisi parasta puhkaista hiljainen hetki, ennen kuin korvani alkaisivat soida liiasta äänettömyydestä meidän kahden hevosen välillä. Pidin pään alhaalla, sillä minulla ei ollut mitään tarvetta näyttää kimon orin silmissä suuremmalta tai erityisemmältä kuin mitä olin. Ori olisi sitä paitsi voittanut koossa minut mennen tullen, jos olisi tullut lähemmäs, joten olisin asettanut itseni lähinnä naurunalaiseksi ryhdikkäillä kevätliikkeillä. Utelias katseeni kääntyi vähän väliä joen pinnasta orin suuntaan. Ääneni oli kuitenkin hyvin hiljainen ja lempeä, kun tervehdin tulijaa.
"Hei", totesin lyhyesti mutta selkeästi, "- me emme ole varmaan ennen tavanneet?"
Pidin pitkän tauon, katsoen koko ajan smaragdinvihreillä silmilläni tulijaa.
"Tulitte siihen joen penkalle niin hiljaa, että minä melkein säikähdin." Hymyilin kokeillen, miten toinen siihen reagoisi. "Olen... Adorée." Jouduin oikein miettimään, millä nimellä esittelisin itseni tälle orille, ja lopulta yksi vaihtoehdoista vain livahti suustani. Kelvatkoon se sitten.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Vertaveli M » 29. Syys 2014 20:59

Taisin kuitenkin lopulta onnistua pelästyttämään toisen. Näin kuinka tamman kaulalihakset jännittyivät hetkellisesti. Rauhallinen oleskelu taitaisi loppua nyt tähän. Käänsin katseeni pois ja pyrein leikkimään, etten ollut huomannut toista. Ehdinkin ottaa pari kulausta vettä ennen kuin havaitsin liikettä. Nostin pääni ylös ja käänsin katseeni siroon tammaan. Hän oli minua pienempi, eikä pyrkinyt peittelemään sitä kulkemalla pää korkealla. Ehkä tamma ei olisi kovin ylimielinen. Tai ehkä tuo valmistui ajamaan minut tieheni. Odotin paikoillani. Takajalkani olivat kyllä ehkä valmiina lähtemään, sen myönnän.

Hän aloitti keskustelun lempeästi. Tervehti. Halusi välttämättä keskustelua. Miksi piti aina olla niin kovin puhelias? Eikö voinut vain olla hiljaa? Ei ilmeisesti.
"Hei", minä vastasin neutraaliin sävyyn. Katsoin tamman vihreisiin silmiin odottavasti. Mitäköhän tällä kertaa olisi luvassa? Tamma totesi, ettemme olleet tainneet ennen tavata. Olin asiasta melko varma, sillä hän ei näyttänyt tutulta.
"Emme niin", minä vahvisin hetken hiljaisuuden jälkeen. Sitten hän alkaakin yllättäen teititellä minua. Mistäköhän syystä? Olinko minä hänen mielestään niin vanhan näköinen vai oliko se vain syvälle juurtunut tapa? Tamma esittäytyi Adoréeksi. Aikaisemmin hän oli ihmetellyt hiljaista paikalle tuloani. Sanoi melkein säikähtäneensä. Hän pyrki olemaan kiva ja kiltti. Melkein säälein häntä. Jos tamma olisi keskustellut jollekin täydemmälle hevoselle, niin tuo olisi varmasti ollut pidetty.
"Olen Aave", minä sitten vastasin. En osannut jatkaa tällaisia keskusteluja. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan olisin kuitenkin halunnut osata.
"Minä olen mitätön, ei kannata teititellä", minä vielä totesin karusti. Asia oli niin, mitä sitä turhaan kiertelemään.
Vertaveli M
 

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Rosadum » 20. Marras 2014 19:57

Ei, ei hymyn häivääkään, vaikka oikein tarkasti seurasin toisen hevosen suupielien liikettä. Johan oli örrimörri tapaus. Syystä tai toisesta en kuitenkaan jättänyt oria juomaan keskenään ja jatkanut äkkiä omaa matkaani, vaan jäin joenpenkalle seisoskelemaan. Katseeni siirtyi vuoroin Aaveesta joessa virtaavaan veteen.
Tämä erikoinen hevonen tuntui olevan kovin hiljainen, kun ei edes tervehtinyt minua aluksi. Se kuitenkin vain lisäsi haluani löytää jonkin aiheen, josta voisimme yhdessä puhua. Tällaisen tilaisuuden sattuessa kohdalle en mielelläni lähtenyt pois tutustumatta ensin hiukan juttukumppaniini.

Orin viimeisin toteamus mitättömyydestä sai minut hämmentymään. Siellä, mistä minä olin kotoisin, itsensä vähättely noin suoraan oli täysin tuntematon ajatus. Joku muu olisi ehkä säälinyt toista, mutta minua alkoi vain kiinnostaa entistä enemmän, mitä ihmettä tuon vaalean otsan ja tumman harjan välissä liikkui.
"Anteeksi, se on vain tapa. Voinhan minä lopettaakin, kyllä se sopii, Aave. Mutta kerrohan... tai voisitko selventää, mitä tarkoitat sillä, että olet mitätön? Sinähän olet niin paljon korkeampi kuin minä, että jos totta puhutaan, en ole vielä uskaltanut tulla tämän lähempää katsomaan. En taida ymmärtää."
Kallistin päätäni, ja samalla otsaharjani soljui sivulle, pois pääni piirron päältä.
Mieleni teki kysyä siitä, oliko Aave asunut Caraliassa aina, mutta jokin tässä niin sanotusti mitättömässä hevosessa vaati minua pysymään hiljaa ja kuuntelemaan ensin vastauksen ensimmäiseen kysymykseen.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Vertaveli M » 02. Joulu 2014 21:34

Tämä kaunis tamma ei ymmärtänyt jättää minua omaan rauhaani. Olisi ollut hänelle parempi mennä etsimään parempaa seuraa. Minä olin vain niin kertakaikkiaan tyhjä. En koe tehtäväkseni miellyttää häntä, niinkuin tehtävänäni ei ole miellyttää ketään toistakaan. Hän taas taisi olla tottunut kulkemaan kaltaistensa kanssa, puhumaan, iloitsemaan ja saamaan kehuja. Olimme eri maailmoista. Ei. Hän kuului tähän maailmaan, minä en.

Hän pahoittelee teitittelyä, kertoo sen olevan vanha tapa. Tamma lupaa lopettaa teitittelyni, aivan kuin sillä olisi jotakin suurtakin merkitystä. Loppuen lopuksi minulle on ihan sama, tulinpa vain maininneeksi asian. Sitten hän selittää eteenpäin ilman hengenvetoa, ettei ymmärrä minua. Hän ei ymmärrä, miksi sanoin itseäni mitättömäksi. Hän puhuu jotain korkeudestani, siitä kuinka ei ymmärrä eikä ole tullut lähempää katsomaan. Hän taisi haluta, että peruisin sanani, yhtyisin hymyyn ja vitsailisin takaisin. Niinkuin tavallinen hevonen. Minä en ole tavallinen hevonen, en voi täyttää hänen toivettaan.

"Ei sinun tarvitse minua pelätä, minä en satuta ketään", minä vastasin. Miksi minä satuttaisin toisia? Mitä minä siitä hyötyisin? Hän oli yhtä punaisen ruskea kuin kaikki vanhan tallini hevoset. En sanonut heitä enää tallitovereikseni, koska toveri ei satuta toista tahallaan.
"Tarkoitan mitä sanon, minulla ei ole mitään tarjottavaa", vastaan sitten rauhalliseen sävyyni. Kasvoillani tuskin kuvastui mitään tunnetilaa.
Vertaveli M
 

Re: Ennen kuin kaipaus nousee siivilleen

ViestiKirjoittaja Rosadum » 08. Tammi 2015 18:51

[Anteeksi kesto! Nyt on lomat lomailtu, ryhdyn taas aktiiviseksi caralialaiseksi, lupaan! :)]

Vaalea, suuri ori muuttui silmissäni koko ajan vähemmän pelottavaksi. Tämän erikoisuus ei kuitenkaan hälventynyt yhtään, päin vastoin. En ollut koskaan nähnyt hevosta, joka olisi ollut noin vakuuttunut omasta pinuudestaan ja mitättömyydestään. Jos olisin sallinut sen itselleni, olisi orissa varmasti ollut näkyvissä montakin heikkoa kohtaa. En kuitenkaan aikonut keskittyä niihin tänään.
Orissa oli nimittäin myös jotakin sellaista, joka kiinnosti minua juuri tänään loputtomasti: hiljaisuutta.

Hiljaisen hetken jälkeen olin päätökseni tehnyt. "Uskon sinua, Aave. Olet kuitenkin tullut minun maahani. Täällä ei ole ruokaa yhdellekään ylimääräiselle suulle, ei edes mitättömän pienelle. Et voi jäädä, ellet liity osaksi laumaani. Jokin minussa sanoo, ettei laumassa eläminen ole toivomasi kaltainen tulevaisuus."
Käänsin päätäni sulavalla liikkeellä ja pyörittelin korviani, tarkastaen ympäristöni turvallisuuden, mutta oikeastaan ajatukseni eivät irronneet hetkeksikään valkean orin erikoisesta olemuksesta.
"Jostakin syystä se surettaa minua."
Palautin katseeni jälleen oriin päin. Vaikka olinkin kaikin puolin rauhallinen, silmäni tuikkivat uteliaisuudesta. Ääneni puolestaan oli melko vakava, kun kerroin orille ajatuksestani.
"Saat kuitenkin juoda aavikon joesta ja kulkea maillani yhdellä ehdolla. Sinun täytyy ottaa minut seuraamaan matkaasi. Haluan tietää, minne olet matkalla - ja samalla toivon, että pohdit tarkkaan niitä etuja, jotka ovat ulottumattomissasi, jos jäät edelleen kulkemaan ilman laumaa."

En asettanut vieraalle kysymyksiä, vaan olin päättänyt seurata toisen askeleita aavikon rajalle asti. Niinpä etsin taas joenpenkalta mukavan asennon ja join kaikessa rauhassa. Oli ehkä hyvä tankata kunnolla, jos tuo valkea, outo olento harhailisi syvälle aavikon keskiosiin. "Sano vaan kun lähdetään. Minulla on monta päivää aikaa," mumisin veden pinnan tasolta.
Sisälläni olin innokas kuin kevätvarsa, sillä tästä saattoi vielä tulla uusi, hieno seikkailu. Toisaalta ori oli edelleen hieman outo ja pelottava, mikä helpotti tyynen ulkokuoren ylläpitämistä. Ehkä toinen alkaisi puhua minulle, kun kulkisi hetken kanssani. Kannattaisi ainakin yrittää.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01


Paluu Joki

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron