She took me deeper into the dark than I could go.

Joen leveys, syvyys ja virtauksen voimakkuus vaihtelevat suuresti juoksun eri kohdissa. Joissakin paikoissa joki virtaa matalana ja lempeänä, ja hiekkapohjaiset särkät soveltuvat mainiosti uimiseen. Paikoittain joen virtaus on kuitenkin vaarallisen voimakasta ja saattaa viedä varomattoman joenylittäjän mukanaan. Keväällä lumien sulettua joki saattaa paikoitellen tulvia.

She took me deeper into the dark than I could go.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 15. Kesä 2011 13:56

RIJM

Katse suunnattuna eteenpäin askeleeni veivät minut kohti taas yhtä jokea. En tiedä miksi olin niin viehättynyt jokiin, mutta jotenkin minä aina tupsahtelin niille. Enkä edes voinut sille mitään. Joen rannassa tapasin minua pienemmän mustan tamman, joka joi näennäisen tyynenä joesta. Huomasin kyllä heti tamman elekielestä että hän oli tavattoman varuillaan ja epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kun astuin näköpiiriin, tamma jatkoi edelleen rauhallisesti juomistaan vaikka huomasin kyllä mustien silmien katseen viivähtävän minussa. Silmät aiheuttivat pieniä kylmiä väreitä selkäpiihini, mutta yritin olla välittämättä.

Katseeni kiersi mustan kehoa ja vedin tukahtuneesti henkeä. Tammalla oli arpia vaikka muille jakaa. Minua puistatti katsoa niin nuorta kehoa, kyllä, tiesin että hän oli nuori, nuorempi kuin minä. Arvet vain vähän hämäsivät ja se kylmän kyllästynyt, hippusen varautunut ilme tamman kasvoilla. Aivan kuin hän olisi täysin välinpitämätön elämää kohtaan. Samassa tamma kääntyi kokonaan minua kohti ja sain taas vetää henkeä. Vasenta poskea koristi viisi viiltomaista arpea, mustaa kehoa sävytti joka puolelta hopeanhohtoiset arvet.
Katseeni vaelsi alaspäin ja huomasin tuoreen veren valuvan kahdesta haavasta. Nyt ei ollut aikaa ajatella vaikka musta ilmiselvästi viestitti kehollaan ettei tuntenut mitään kipua eikä tarvinnut mitään. Hän oli luotaansatyöntävä ilmestys enkä voinut mitään sille että kavahdin sisäisesti kun kohtasin hänen katseensa hetkeksi.

Vedin henkeä kevyesti väristen ja lähdin tulemaan kohti. Tamma ei liikahtanutkaan ja huomasin vasta nyt että hän lepuutti toista etujalkaansa kevyesti maanpinnan yläpuolella. Se ei huolestuttanut minua juurikaan, sai hän lepuuttaa vaikka päätään jos väsytti, joten kiiruhdin taas varovaisin, kuitenkin raskain askelin häntä kohden. Emme olleet sanoneet vielä sanaakaan toisillemme, mutta ollessani vain vajaa kahden metrin päässä tammasta kuulin käheän, syvänmatalan äänen sanovan minulle itsetietoisesti "Seis". Ja minä pysähdyin kuin seinään.

Katsoin tammaa silmiin ja päätin edetä hitaammin. Ilmeisesti tamma oli tietoinen kuitenkin kivuistaan, mutta näytti olevan sitä mieltä ettei tarvinnut minkäänlaista apua. Jos pysähtymiskäskystä oli mitään luettavissa.
"Olen Rijm."
Sanoin rauhallisesti, miellyttävänsävyisellä äänelläni. Se ei ollut mitenkään kovin feministinen, mutta ei kuitenkaan niin matala kuin haavoittuneella ystävälläni.
"Mitä sinä haluat?"
Hän kysyi hiljaisella sävyllä, katsellen minua päästä jalkoihin. Minulle tuli kumma olo, tamma ikäänkuin punnitsi minua, kuinka paljon minulla oli voimia, kuinka nopea olin. Mitä hän aikoi? Katseeni vaelsi takaisin ryntäissä yhä vuotaviin arpiin. Muut näyttivät vanhoille, aika hyvin arpeutuneille kyllä, ilmeisesti ilman mitään apua.

"Auttaa."
Hengähdin kun viimein sain kerättyä sen verran rippeitäni kasaan. En voinut uskoa että minua nuorempi, pienempi ja selvästikkin tuskissaan oleva tamma käsitteli minua kuin pientä lasta. Käskytti ja esitti kysymyksiä ja minä tein hänen tahtonsa mukaan. Ennenkuulumatonta.

Tamma katseli minua pitkään vaitonaisena, pää kallistuneena kevyesti vasemmalle. Hänen mustat silmänsä kulkivat uudestaan pitkin kehoani, pysähtyivät silmiin ja tarkkailivat. Viimein tamma nyökkäsi hitaasti.
Minä nyökkäsin takaisin ja riensin metsään. Etsin sammalta tai Maitohorsmaa. Mielummin jälkimmäistä, se oli nopeampi tukahduttamaan verenvuodon. Samassa löysinkin sitä ja otin mukaani nipullisen lehtiä.
Maitohorsmalla oli nimittäin tulehdusta estävä vaikutus ja se auttaisi verenvuotoon, eikä toisi myöskään mukanaan mitään pöpöjä. Palasin takaisin tamman luokse ja painelin hänen luokseen sen kummempia varomatta. Musta nosti päätään silmät pyörähtäen ja korvat painautuivat luimuun. En välittänyt, olihan se suklaanpalomino orikin ollut aika vaikea tapaus, mutta ei ollut oikeastaan mitään mistä en olisi selvinnyt.

Muutama lehti ja painoin ne hellävaroen kahdelle vuotavalle haavalle. Pakko oli kyllä sanoa että tamma ei edes säpsähtänyt, hän ei näyttänyt edes huomaavan että tein jotain hänen haavoilleen. Hän huomasi vain minut ja tuijotti minua, pitäen tarkkaan silmällä etten tekisi mitään äkkinäistä. Tämän tamman kanssa oli syytä olla varuillaan, vaikka hän oli pienempi ja loukkaantunut, en hetkeäkään uskonut etteikö hänen potkunsa tai hampaidensa puraisut sattuisi.
"Kertoisit edes nimesi", mumisin huomaamattani ääneen ja tamman korvat värähtivät.
"Myöhemmin."
Hän vastasi ja kuulin lievää huvittunaisuutta viileän sävyn alla. Nauroiko hän minulle? Tästä tulisi tosiaan paljon pidempi päivä kuin olin odottanutkaan.

"Pitele."
Sanoin mahdollisimman vaikutusvaltaisesti, vaikka ääneni kuulostikin aika heikolle tamman rinnalla. Musta kuitenkin teki niin kuin sanoin ja painoi alaleuallaan ryntäillään olevia lehtiä.
Minä peräännyin hetkeksi, vedin henkeä ja sorruin jopa pureskelemaan mietteissäni huultani. Mietin pitäisikö muillekin haavoille tehdä jotain. Olin varma että arpikasvoinen tamma ei varmasti kysyisi apua minulta vaikka kuinka häneen sattuisi, joten ainoa keino oli laittaa musta liikkeelle ja katsoa miten paljon liikkuessa sattui.
"Voisitko vähän liikkua, vaikkapa ravata edessäni niin katson mitä voin tehdä?"
Pyysin mielestäni täysin kohteliaasti ja ystävällisesti ja loin jopa pienen hymyn huulilleni. Kuitenkin tamma jäykistyi ja loi minuun varoittavan katseen.

Mitähän minä olin muka taas mennyt sanomaan? Rypistin otsaani kysyvästi. Viimein musta huokaisi ja päästi lehdet putoamaan. Hän nosti päätänsä ylemmäs, minun hieman laskettuni tasolle. Katsoi suoraan silmiin, mustat silmät hehkuen. "Minä en voi juosta." Hän sanoi täysin tyynesti, vailla katkeruutta tai vihaa.
Minä hätkähdin ja loin katseen hänen jalkoihinsa. Tamma lepuutti taas etustaan, sitä samaa etusta.
"Mitä on tapahtunut?" Tiukkasin terävällä sävyllä ja tamma vastasi pudistamalla päätään hiljaa. Hän lähti kävelemään ennenkuin kerkesin estää ja päädyin taas haukkomaan henkeäni epäuskoisesti. Tamma käveli irvistelemättä, ilmekään värähtämättä vaikka se taatusti koski. Hän asteli epätasaisesti, ontui pahasti, mutta liikkui kuitenkin. Hän kiersi lyhyen ympyrän ja palasi takaisin luokseni.

"Oletko nyt tyytyväinen?" Tamma sihisi hiljaa, painoi kasvonsa lähemmäs minua, korvat tiukassa luimussa. "Oletko tyytyväinen nähdessäsi tämän?" Hän kähisi ja minä en voinut mitään sille että pääni heilahti ylös, korvat liikkuivat epävarmasti ja peräännyin yhden askeleen. Tamman katseessa häivähti kipua kun hän astui jalalleen seuratakseen minua, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Minun oli pakko kaartaa kaulaa ja pitää mustaa silmällä, tuossa mielentilassa hän voisi hyökätä kurkkuun kiinni.

"Ei", sanoin hiljaa. Hän seisahtui paikalleen ja kohotti toista kulmaansa, muodostaen huulillaan sanan mitä.
"Ei", sanoin uudelleen, hieman kovemmalla sävyllä. "En ole todellakaan tyytyväinen. Mitä sinä olet tehnyt jalallesi?"
Tarkoitukseni ei ollut olla noin syyttävä, aivankuin kaikki olisi tamman syytä. Ja tavallaan olikin. "Minä en ole tehnyt sille mitään tarkoituksella. Luuletko että haluaisin kulkea loppuelämäni rampana?"
Tamma ärisi minulle. Hän oli agressiivinen. Hän oli vihainen. Ja minä pelkäsin häntä. Puristin silmäni hetkeksi kiinni ja astuin vielä yhden askeleen taaksepäin.
"Anteeksi."
Sanoin hiljaa suupielestäni. "Anteeksi että syytin."
En pitänyt siitä että musta tamma pakotti minut perääntymään, pakotti minut nöyrtymään hänen edessään, vetämään sanani takaisin ja pyytämään anteeksi.

Mutta sitten hän näytti leppyvän.
"Pelastin orivarsan puumalta ja se rikkoi etujalkani. Nyt myöhemmin, kettu hyökkäsi kimppuuni ja repi minulle viillot rintaan."
Musta selitti hiljaisella äänellä ja minä katselin epäluuloisesti. Aikamoinen riitapukari toinen oli, ei sitä käynyt kieltäminen. Minä rypistin otsaani ja katsahdin metsään. Tein nopean päätöksen.
"Mennään metsään ja tehdään haude jalkaasi. Lievittää kipuja."
Ihmeekseni tamma nyökkäsi ja lähti tulemaan perässäni. Matkalla keräilin erilaisia kasveja ja sammalia, siemeniä ja kukkia, samalla kun selitin käyttötarkoituksia. Musta imi kaiken kuin pesusieni ja näytti käsittävän täydellisesti, vaikka ilme oli kokoajan täysin tyhjä. Palatessamme joelle etsin suurinpiirtein laakean kiven jossa murskasin kaiken tarvittavan hampaissani, laittaen ne suureen lehteen. Tarvitsin vielä vähän vettä. Huomasin tamman katselevan minua kulmat kevyesti kohollaan ja olin kuulevinani hänen tuhahtavan poppaskonsteja. Virnistin yksinäni ja jatkoin seoksen tekemistä.

Viimein pyysin mustan luokseni ja hän haistoi epäileväisesti mietotuoksuista haudetta. En sanonut mitään vaan kehoitin hieromaan kevyesti kipeään jalkaan. Ja samalla myös muihin arpiin jos niitä kivisti, lievitti mukavasti kipua ja toi rauhallisemman tunteen lihaksiin. Autoin häntä varovasti selän kolmen viillon kanssa, ne olivat aika vaikealla kohdalla selkärangan luona. Suhtauduin edelleen hieman tavallista epäluuloisemmin tammaan mutta nyt hän näytti yksinomaan hieman rauhoittuneemmalta kun särky jalassa alkoi ilmeisesti vähitellen hellittää.

Kun olimme saaneet kaiken hoidettua palasimme metsään ja selitin hänelle vielä joitakin peruskäsitteitä kaikesta mitä uskoin hänen tulevan tarvitsemaan omien haavojensa hoitoon. Huomaamattani koulin hänestä parantajaa.. Ei ehkä mikään kovin hyvä asia, mutta ainakin tamma tiesi mitä tehdä jos saisi lisää haavoja.
Viimein kun sanoin että minun olisi aika lähteä, musta katseli minua uudenlainen arvostus silmissään.
"Kiitos", hän sanoi viimein epäröiden. Minä nyökkäsin ja olin jo sanomassa näkemiin ja häipymässä kun tamman ääni keskeytti lähtöyrityksen. "Olen Zoe."
Minä katsoin häntä silmiin hetken, yritin lukea ilmeettömiä kasvoja. Ei mitään. Nyökkäsin hitaasti ja lähdin paikalta.

Minua puistatti kun tunsin tamman katseen selässäni. En halunnut kiiruhtaa mutten jostain syystä uskaltanut jäädäkkään. Joten heti kuulomatkan ulkopuolelle päästyäni säntäsin laukkaan ja jätin Zoen taakseni. Hän kyllä pärjäisi, olin varma siitä.

PELI PÄÄTTYY.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Paluu Joki

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron