Ja se sirpale sielussa hankailee

Joen leveys, syvyys ja virtauksen voimakkuus vaihtelevat suuresti juoksun eri kohdissa. Tasaisella maalla paikoissa joki virtaa enimmäkseen matalana ja lempeänä, ja hiekkapohjaiset särkät soveltuvat mainiosti uimiseen. Paikoittain joen virtaus on kuitenkin vaarallisen voimakasta ja saattaa viedä varomattoman joenylittäjän mukanaan. Vuoristossa joki muodostaa rinteille lukuisia koskia ja pieniä vesiputouksia. Keväällä vuoristolumien sulettua joki tulvii ajoittain voimakkaasti ja aiheuttaa rinteille vaarallisia maanvyöryjä.

Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 07. Tammi 2011 17:57

[ Sever ja Goya minun ja Merimielen hilpeään seuraan~ Otsikko Johanna Kurkelan kappaleen sanoituksista. ]

Poljen lunta alleni miten kipeältä kyljeltäni pystyn ja manailen mielessäni liikkuvia ajatuksia tiheään tahtiin samaan aikaan sekä varmana ja turhautuneena että hämillänikin. Joki soljui vieressäni sameampana, kuin nykyisen yhteismaan havumetsissä, sillä tällä osalla saarta talvi ei tullut samalla tavalla lumisena ja kirpeänä, kuin siellä. Lähdin saaren kokouksesta ensin joen viertä ja sitten juuri nimitetyn yhteismaan lävitse ennen kuin saavuin taas yhteismaata pohjoisessa rajoittavan ja sitten metsä- ja vuoristoponien alueelle kiertävän joen varrelle. Ja tähän suuntaan mennessä tiedän ylittäväni pian rajan, joista oli juuri vastikään meille saarnattu. Itseasiassa voi olla, että olen jo ylittänyt rajan ja kävelin taas luvattomasti vuoristoponien mailla miettien muuatta vuoristolaista, jonka olin nähnyt kauempaa viimeksi äskeisessä kokouksessa. Llea ryntäämässä sirkuttaen voikon, inhottavan tutun näköisen varsan luo. Mutta miksi? Noh, olihan hän saanut tavata minutkin kahdesti ja aina jäänyt. Miksei hän siis voisi tutustua toiseen naapurilaumalaiseen, joka varmaan oli helpompi persoona tutustua kuin minä.
Siitä oli jo aikaa, voikko oli kasvanut. Mutta silti se oli hän, jonka olin pahoinpidellyt pienempänä tasangolle ja jättänyt sinne lojumaan kuolleen ystävänsä kanssa. Varsa niin ikään tuo kuollutkin.

Pysähdyn ja nipistän silmäni kiinni kiroten painavasti. Jostain syystä en ollut nukkunut aikoihin kunnolla, en kuukausiin. Liian usein niissä esiintyi musta, kuollut tammavarsa kieli ulkona ja aika harvoin tuo näkemäni voikko. Enhän minä häntä tappanut ollut ja hänen silmänsä olivat olleet siivosti kiinni lähtiessäni, ainakin muistelen näin. Sen toisen olivat retkottaneet lasisina auki... Nyt tammavarsa - Stelmariako? - oli palannut minun elämääni Llean kautta ja pelkäsin hänen vaikutustaan tähän mitä oli. Pelkäsin siihen, mitä tapahtuisi yhtälössä hän ja Llea.
Tosin toinen vaihtoehto on kysyä miten tuo tumma, pieni tamma liittyy minun elämääni ja vastata, ettei mitenkään. Halutessani voin sanoa niinkin, mutta jostain syystä sekin ajatus pelottaa, ahdistaa ja... raivostuttaa minua niin helvetisti. Minä halusin vielä tavata hänet ja en voi tehdä niin, jos suljen hänet pois kuten tähän mennessä kaikki muutkin.
Pääsemme taas ajatukseen: Llea kuuluu elämääni nyt, mutta viekö hakkaamani varsa hänet pois?
Viekö Stelmaria minun majakkani pois?

Majakka. Päivänsäde, joka oli sadistisesti sokaissut minun silmäni ja mieleni tältä mitä olin pelännyt. Menetyksen mahdollisuus oli tullut takaisin, koska olin tajuamattani päästänyt hiirakon tajuamattani niin lähelle!
Urahdan hampaideni välistä ja polveni ovat hieman notkahtaa. Syvä hengenvetoni yhteen puristettujen hampaiden välistä oli nykäissyt kylkeäni. Toinen merkittävä huomio oli paikalla ollut papurikko, joka oli aiheuttanut pitkäaikaisen ongelmani tämän pahuksen kyljen kanssa. Mutta en ikävä kyllä voi keskittyä ajattelemaan häntä vaan vellomaan oksettavassa vitutuksessani, pelossani ja siinä tunteessa mitä olin haluton myöntämään. Ikävässä, kaipuussa?

[ Anteeksi epäselkeä aloitus, yritän tässä samalla rakentaa jotain järkeä Mervin ajatuksiin. ]
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Sever » 08. Tammi 2011 13:48

[Ja täältä tulemme o/]

GOYATHLAY

Se ei ollut enää täällä. Se oli ollut vain pelkkää unta. Pelkkää kammottavaa unta. Silti, tuntui kuin jokin seuraisi. Kuin sen katse tavoittelisi jokaista liikettä, pientä ihonkin värähdystä, hengityksen kiihtymistä.. kaikkea. Se oli täällä. Sen pystyi aistimaan. Se oli seurannut häntä kokouksesta asti, mutta nyt muuttanut muotoaan. Se ei ollut enää vihreä, limainen, suomukas ja keltasilmäinen hirviö. Nyt se oli haamu. Pimeä ja usvainen. Se saattoi putkahtaa mistä vain. Se pystyi muuttamaan olomuotoaan ja se kutsui nimellä jokaista kenet se halusi saada pauloihinsa. Sitä ei pitänyt kuunnella. Se tunsi jokaisen haluamansa nimen.
"Goyathlay.... Goyathlayyyy...."
Sieraimet laajenivat ja silmät koittivat hahmottaa jokaista ympärillä liikkuvaa asiaa. Korvatkin kääntyilivät epäluuloisesti edestakaisin. Sukkajalat eivät tienneet minne päin niiden olisi pitänyt rynnätä. Missä se oli?

Goyathlay. Niin. Se tiesi hänen nimensä. Tiesi täysin kuka hän oli.
"Ä-älä k-kutsu minua. Mene p-pois!" ori huusi ei-millekään. Sen mieli teki sille taas tepposia, mutta ei nokipalomino sitä kyennyt ymmärtämään, sillä sille kaikki tuo oli täysin todellista ja aitoa. Se uskoi jonkun todella kutsuvan itseään ja se näki sen harmaan savun, jota haamuksikin kutsui. Ei se tajunnut, kyennyt ymmärtämään, että kaikki tuo oli vain sen mielen tuottamaa harhaista kuvitelmaa. Jalat hieman täristen se jatkoi matkaansa, tietäen että kulki aivan joen viertä. Vesi liplatti talvisena ja jollekin se saattoi olla rauhoittavaa, mutta Goyaa se vain pelotti entisestään. Vesi oli kaiken pahan alku ja juuri. Se pystyi tappamaan hitaasti ja kivuliaasti. Nokipalomino muisti liiankin selvästi, kuinka vesi tunkeutui nopeasti sen sieraimiin ja esti hengittämisen. Sen takia se oli ajautunut tänne, Caralia-nimiselle saarelle. Ei sillä, Goya oli ihan iloinen että oli saanut jatkaa elämäänsä, mutta siltikin, uteliaisuudesta huolimatta kaikki oli epävarmaa ja pelottavaa.

"Ä-älä luulekaan että astuisin yhdenkään harha-askeleen siihen suuntaan", ori totesi ääni väristen joelle. Ori tunsi kuinka joki tahtoi kauhoa sen mukaansa ja siksi perunpaso otti muutaman askeleen sivummalle katsahtaen vihdoin kunnolla eteensä. Oliko tuolla joku? Se siristi silmiään. Perhanan näkö kun alkoi heiketä. Tummat varjot liikkuivat siluetin suuntaan ja se sai Goyan olon jälleen epävarmemmaksi, mutta rohkeasti se yritti ottaa askelia eteenpäin.
"A-anteeksi... missä mahdan olla?" nokipalomino kysyi yllättävän arasti, mutta sen sekainen mieli oli jo tarpeeksi pelottanut sitä eikä vieressä kulkeva joki yhtään helpottanut asiaa. Ei se ollut ihan normaaleimmalla tuulella tuona kylmänä talvisena päivänä eikä Goyalla ollut hajuakaan missä se oli.


[Goya nyt on kyllä todella sekainen ja pelokas tapaus x')]
Sever
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 23. Tammi 2011 17:04

En tapani mukaan oikeastaan kaivannut seuraa peilaamaan tehokkaasti tuntemuksiani omalla pikku persoonallaan takaisin. Siitä ei seurannut koskaan mitään hyvää, ei mitään luvattua sielujen sympatiaa ja auringonpaistetta, kun jonkun tapasit. Ikävä kyllä pessimismi kuulemma kerää noita huonoja odotuksia luokseen tehokkaasti ja siksi minäkin kuulin hetken päästä askeleita jostain päin pusikkoa. Luimistan korviani hieman, mutta kuuntelen sitten mistä suunnasta ja mitä mahdollista vauhtia tämä tulija saapui. Jos hän olisikin vain laukkomassa ohitseni toteuttamaan elämänsä ratkiriemukasta tarkoitusta? Kuitenkin kääntyessäni vastahakoisesti lähestyvien askelten suuntaan, arvaan ettei näin käy ja tunnen inhoa tulijaa kohtaan jo valmiiksi. Ei sen väliä kuka sieltä ylipäänsä tuli, joku tuntematon tai hiirakko ponitamma itse. Mutta hetkinen, puhuiko hän jollekin? Sanoista en saanut selvää, mutta puhetta se taisi olla eikä vaikkapa joenpätkä. Ei kai hevosia vai ollut tulossa useampikin?

Katson kiinteästi joen viertä eteenpäin, kunnes näin itseäni jonkin verran pienemmän, vaaleakasvoisen orin. Ja hän puhui edelleen jotain. Sanoja joiden merkityksestä minulla ei ollut harmainta aavistusta eikä niiden minulle ollutkaan tarkoitus aueta, luulen. Mutta herääkin kysymys kenelle hän sitten puhui? Poni astui nähdäkseni hieman sivummas ja odotan, että metsästä astuisi joku hänen ohitseen tähän suuntaan, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Täytyikö sitten vain hyväksyä se vaihtoehto, että olin törmännyt jonkinlaiseen taulapäähän ja hän puhui itsekseen? Huokaisen syvään ja yritän olla miettimättä sitä, olenko mahdollisesti itse joskus puhunut omiani yksin ollessa. Se ei liittynyt asiaan, sillä hän oli se joka pälyili ympärilleen ja hiippaili kuin ballerina, sekä hölisi itsekseen.

Edelleen ori lähestyi hengitys huuruten ja minä en ole kääntänyt hänelle selkääni. En tiedä voiko hänen käytöksestään yksinkertaisesti edes vetää päätöksiä jonkinasteisesta hysteeriasta, eivät kaikki hiiretkään ole sekaisin. Mutta joka tapauksessa viimeksi tapaamani henkilö - irokeesiniskainen Rosmarie - oli myös kiskaissut minua tapaamisemme päätteeksi kylkeen ja lähtenyt lätkimään. Itsekseen puheleva typeryskin saattoi tehdä samoin, enkä erityisemmin halunnut turpaani tänään. Niinpä vain jään odottelemaan mieli melkoisen vastaanottavaisena mille tahansa äkilliselle hulluuden purkaukselle.
Nokipalomino ei hyökännyt tai lähtenyt kiljuen pakoon, vaan tuli aina vain lähemmäs ja arkipäiväisesti sitten tiedusteli takellellen missä mahtoi olla. Huokaisen välittömästi lauseen jälkeen ja luimistan korviani pienemmälle. Nyt kun mitään uutta ja säälittävää räpiköintiäkään ei ilmeisesti ollut luvassa, halusin hänet pois silmistä ja mielestä. En kuitenkaan vastaa hänen kysymykseensä heti, vaan jään mittailemaan tapausta päästä kavioihin. Miksi hän näytti tuollaiselta? Jokseenkin haituvaiselta ja varovaiselta, mutta silti inhottavan tuttavalliselta. Miten kävisi, jos puhaltaisin hänen suuntaansa, lennähtäisikö hän ujeltaen tiehensä ilmavirran mukana? Hyvin todennäköisesti.
Mikäli mahdollista, kohotan kulmiani ja vastaan sitten lyhyesti, epämääräisesti ja töksäyttävästi aiempaan kysymykseensä.
"Kuka tietää."

Tällä hetkellä tunsin yllättävää, aiemmasta poikkeavaa uteliaisuutta oria kohtaan. En ehkä sellaista viatonta tutustumisenhalua, vaan halua nähdä miksi hän vaikutti niin omituiselta. Kun se olisi selvinnyt, puhaltaisin hänet metsikön taakse.
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Sever » 28. Tammi 2011 18:59

GOYATHLAY

Ei. Joki pelotti. Se lähestyi koko ajan. Niin lähestyi tämä henkilökin, jolta valkokasvo sitten kysyikin kysymyksensä. Toisen perässä tuntui kulkevan varjoja ja se sai sitten Goyan hieman pelokkaaksi - siis vielä aiempaan foobisuuteen vielä lisäten. Eikä toisen ilkeän kuuloinen vastaus hänen kysymykseensäkään yhtään helpottanut ahdistavaa tunnetta, jonka kaikki ympärillä sai aikaiseksi. Herasilmä katseli toista epäluuloisesti, peruutti tietämättään muutaman askeleen kohti vettä. Se kallisti hivenen päätään, mittaili toisen olemusta.
"K-k-kuka edes olet? Sinun takanasi kulkee varjoja. Mistä edes tulet?" Goyan mieli teki taas tepposia. Eihän tämän luimistelevan oriin takana todellisuudessa kai mitään ollut, mutta Goyathlayn mieli vain tuotti sellaisia, eikä se tajunnut asian olevan täyttä mielikuvituksentuotetta. Korvat kääntyilivät edestakaisin, jääden kuitenkin hieman takakenoon. Silmissä paloi pelko. Jostain kuului taas kuiskauksia, mutta eihän se voinut olla tuo toinen? Vai oliko tuo mahdollisesti joku paholaishevonen, joka pystyi ajautumaan hänen mieleensä? Goyathlay pudisteli päätään, ajatukset saisivat mennä pois. Tuskin toinen mitenkään normaalia ihmeellisempi oli, vaikka usvaiseksi olennoiksi nyt muuttuneet varjot toisen takana pelottivatkin.
"O-olen Goyathlay, jos se nyt sinua kiinnostaa", ori sitten esitteli itsensä hyväkäytöksiseen tapaansa, liikkumatta kuitenkaan suuntaan tai toiseen. Se seisoi paikallaan kuin patsas, hännän heilahdellessa kylmän tuulen mukana.

Varjot pysähtyivät. Ne tarkkailivat ihan selvästi häntä. Halusivat tehdä pahaa. Ja eikö tämä toinen huomannut niitä? Pelokkaasti Goya katsoi toista kohti, tai oikeastaan juurikin toisen ohi, kohti niitä varjoja, jotka se aivan selvästi edessään näki.
"E-etkö sinä pelkää noita Varjoja?" nokipalomino kysyi arasti ja peruutti jälleen askeleen lähemmäs vettä. Ori ei tajunnut joen olevan niin lähellä, koska sen keskittyminen oli nyt ladattuna vain ja ainoastaan pelottaviin varjoihin rautiaanpäistärikön takana.
"Etkö kuule niiden kuiskailevan?" Goyan ääni painui alemmas, melkein kuiskaukseksi. Ori kuunteli, siksi korvatkin kääntyivät suoraan eteen. Ne kutsuivat häntä jälleen, koittivat saada luokseen.
"E-ei, en halua. Ette te saa minua", ori napsautti hampaitaan yhteen ja peruutti nyt niin rajusti taaksepäin että takajalat kastuivat melkein kintereitä myöten veteen. Goyathlayn silmät lähestulkoon pyörähtivät silmäkuopissa ja se potkaisi takajaloillaan vettä, pompaten äkisti kuivalle maalle - saamatta vielä toistaiseksi sen kummempaa kohtausta, vaikkakin sydämensä takoi tuhatta ja sataa ja hengitys nopeutui huomattavasti.
"Vesi on pahaa, vesi on pelottavaa", Goya mutisi itsekseen, tuijottaen jokea kuin olisi transsissa ja tanssahteli taas pelokkaasti paikallaan muutaman kerran, kunnes käänsi epäluuloisen katseensa jälleen toiseen oriiseen, huomaten varjot jälleen.
"Se äskeinen on noiden syytä!"
Voi voi, Goyan mieli oli juuri sillä hetkellä todella sekaisin ja oli harmi että sitä oli todistamassa joku. Harva oli nähnyt oriin näinkään sekaisin.
Sever
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 06. Maalis 2011 19:26

Aavekasvoinen tapaus vaikutti pelkäävän minua, ainakin hän peruutteli kohti joen piennarta minua välttäessään eikä ihan heti kiirehtinyt kyselemään enempää. Vaaleat silmät valkoisissa kasvoissa tekivät olemuksesta muutoinkin vauhkomman, kuin missään nimessä olisi tarpeen. Olen liikahtaa ahdistuneesti ja sulkea silmäni tältä näyltä, mutta vältän täpärästi näin voimakkaan tunneilmaisun ja kuuntelen sen sijaan orin änkyttävän puheenvuoron. Höristän korviani ja kasvoillani käy tahaton hämmästynyt ilme. Takanani kulki varjoja? Eikö koko metsä ollut täynnä varjoja vai katseliko hän omiaan? Hän siis oli oikeasti hullu.
Hymyilen tuskin huomattavasti ja nyökkään terävästi.
"Takanani on varjoja, totta..."
Ori esitteli itsensä vaikka pelko oli hiipinyt katseeseen. Goyathalay. Yhtä kummallinen ja aavemainen nimikin, kuin tämä hevonen. Ja aaveita tämä tapaus kaiketi pelkäsikin. Mielessäni hylkään äsken kuulemani nimen ja nimeän hänet mielessäni uudelleen Kummitukseksi.
Hmm. Kummitus ja Santoso, kuten Llea minua oli kutsunut ensikohtaamisestamme asti...

Tamman ajatuksen välähtäessä päässäni kasvoni arvatenkin vetäytyvät taas takaisin kiveen siitä hienoisesta virneestä, joka äsken oli levinnyt turvalleni. Voiko olla, että minun olisi tästedes aina yhdistettävä siihen myös voikko, Stelmaria niminen varsa jonka pahoinpitelin?
Inhottavan voimaton raivo kuohahti taas pitkin hermostoa ja saan äkkiä suurenmoisen mielihalun käydä tämänkin surkeudessaan varsaa vastaavan olennon kimppuun. Olisin sen mahdollisesti pian tehnytkin, ellei kylkeni olisi kipuillut jo lihasten jännityksestä. Olin juossut suuren osan matkaa kokouksesta tähän suuntaan ja kylki oli aiempaa jälleen kipeämpi.
Havaitsen palominon tuijottavan minua kohti ja olen äyskäistä hänelle vastaukseksi jotain sangen ilkeää, mutta hän ehti kehitellä ihan omia hallusinaatioitaan ja mörköjään ilman minun puheitanikaan. Hän jatkoi yhä niistä varjoista ja jutut menivät aina vain inhottavammaksi. Jopa siinä määrin, että pakottivat minut vilkaisemaan taakseni, missä hän väitti noita Varjoja olevan. Pudistelen päätäni epäuskoisena ja katsoessani pää alhaalla seisovaan oriin haluan potkaista häntä naamaan.
Nyt tämä oli nähty, hän oli sekaisin. Uteliaisuuteni tyynnytetty, puhaltaisin hänet seuraavaksi menemään. Tosin saisinko Kummituksesta kotitekoisen - tai jokitekoisen - lääkityksen omaan pikku vitutukseeni, jonka osasyy hän alkoi nopeasti olla?

Samassa hätkähdän nokipalominon äkillistä reaktiota johonkin oletettavasti olemattomaan. Hampaat louskahtivat edessäni ja hän pomppi korvat takakenossa taaksepäin, suoraan joen vesirajaan ja sen yli. Ja heti takaisin takajalkojaan heittäen. Sätkintä oli täysin yllättävää ja sai minut hetkeksi ajattelemaan omaa turvallisuuttani. Mistäpä voit tietää mitä näille skitsahtaneille nelijalkaisille tulisi päähän toimittaa? Ja ajatuksen voimasta vaihdankin painoani levottomasti toiselle jalalle. En kaikesta huolimatta halunnut tästä sen suurempaa konfliktia, en tänään sietäisi sellaista alennetussa tilassani. Ori huudahti "noita" syytellen ja tuntui katsovan minuun samaan aikaan. Minä olen ollut jo kauan hiljaa ja nyt pärskähtäen koitan valita toimintatapaa ja äänenpainoa, jolla sanoa jotain halveksuntani ilmaisten.
Sitten annan taas uuden, aiempaa selkeämmän virnistyksen levähtää kasvoilleni.
"Miksi pelkäisin omia veljiäni?", lausahdan hitaasti ja vähintään kieroutunutta sävyä tavoitellen. Melodramaattista ja kornia, mutta uskoin sen uppoavan tähän täysin hektiseen otukseen hyvin.
"Näet väärin, Goyathalay. Ne eivät ole takanani, ne ovat minussa, minun ja minua."

En minä oikeastaan ole ilkeä. Mielenterveyspotilaisen fiktioon kannatti mennä mukaan, koska he eivät uskoneet järkipuheita kuitenkaan. Tosin samalla voisin epäillä omaa järkeäni. Entäpä jos palomino kävisi kimppuun juuri nyt, kun ruhjottu kylkeni kipuili yhtä pahasti kuin viikko sitten.

[ Olipas käpyinen yritys tämä.. Mutta Mervi tuntui nyt tällä hetkellä helpoimmalta pelata. ]
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Sever » 18. Maalis 2011 20:17

GOYATHLAY

Pelottavaa. Mikä toinen oikein oli? Päässä vilisi ajatuksia, ne ahdistivat. Ahdistivat paljon enemmän kuin aikaisemmin. Paholaishevonen ei auttanut asiaa. Se ja sen varjot. Varmasti kuuluivat sille. Goya kurtisti kulmiaan, silmät mulkoilivat toista epäluuloisesti ja takajalat steppasivat paikallaan. Pieni ynähdys kuului, kun Paholainen totesi takanaan olevan varjoja. Se siis tiedosti ne. Se tiesi niistä. Se pystyi varmasti käskemään niitä. Goya tanssahti muutaman sivuttaisliikkeen joen pientareella varoen koskettamatta kavion kärjelläänkään vettä. Nopeasti se vilkaisi jokea. Silmät pyörähtivät jälleen. Jokikin oli varmasti tuon Paholaisen hallinassa. Se pystyisi varmaan käskemään sitäkin, kuten varjojakin. Ne olivat Varjoja, vain Paholaiset pystyivät käskemään niitä. Tämä ruskea oli sellainen. Goya värisi, sen karva kiilteli hiestä, jonka sen hermostuneisuus oli saanut aikaan. Korvat käännähtelivät tiuhaan tahtiin ja sieraimet vetivät tiuhempaan happea sisäänsä. Se pälyili Paholaista, ei uskaltanut enää katsoa suoraan silmiin. Toisen ympärille alkoi koko ajan kerääntyä aina vain enemmän Varjoja, jotka alkoivat saamaan itselleen kasvoja. Valkoisia silmiä ja inhottavasti irvistelevän suun. Goyathlay henkäisi ääneen sulkien silmänsä ja pudistellen päätään.
"Menkää pois, pois, pois, pois!" Goya puhui hiljaa, pudisteli yhä päätään. Mutta se ei auttanut. Varjot eivät kaikonneet. Miksi ne vainosivat häntä? Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa.

Toinen oli inhottava. Paholaiset olivat. Goya haistoi veren, se lähti ihan varmasti tuon Paholaisen sielusta. Hallusinaatiot vain lisääntyivät, pahenivat entisestään, eikä Goya voinut sille mitään. Sen pää joko kestäisi, tai sitten ei - pois ne lähtisivät vasta ajallaan. Se ei kyennyt näkemään ruskeaa tavallisesti, sille se oli pelkkä Paholainen Varjoineen. Toisen sanatkin saivat Goyan karvan värähtelemään ja hengityksen tiivistymään. Hän tiesi. Ne olivat sen Varjoja. Veljiksi se niitä sanoi. Ja Varjot lähestyivät koko ajan, irvistelivät tullessaan.
"Sinä... Paholainen. Haisetkin ihan siltä. Mene pois, mene hitto vieköön pois. En oo tehnyt mitään. En tuu mukaanne", Goya puhui nopeasti, änkytti ja sekoili. Silmät olivat täynnä pelkoa. Se peruutti jälleen, tietämättä missä enää oli. Ilma oli muuttunut sen mielessä jotenkin tummaksi, Varjojen takia. Ne alkaisivat kohta syödä häntä, hitaasti mutta rauhallisesti.
"Vie ne pois! Vie! Mene pois! Olet kauhea!" herasilmäinen sopersi, sulki silmänsä ja näytti siltä, kuin se olisi yrittänyt vääntäytyä pieneksi kasaksi, jota kukaan ei huomaisi. Harhakuvitelmat olivat muuttuneet aina vain kauheammiksi. Goya pystyi tuntemaan jo kivun, vaikkei sitä oikeasti sattunut mihinkään. Se näytti säälittävältä otukselta.
"Mä en sentään ole tappanut ketään, en ole Paholainen kuten sä!" ori melkein huusi avaamatta silmiään ja vapisten kauttaaltaan. Se ei uskaltanut liikkua, mutta sen pitäisi. Se ei halunnut varjojen syövän sitä. Se ei halunnut niiden satuttavan, mutta se ei myöskään kyennyt astelemaan taaksepäin joen takia. Goya oli ahdistettu yhteen nurkkaan, se pelkäsi ja vapisi, se eli harhakuvitelmissa.
Sever
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 08. Huhti 2011 16:46

Ori tanssi edessäni sivulle, taakse ja hän vaikutti hikoilevan ahdistuneesti, sikäli kun metsän varjossa sen näin. Valkoisissa kasvoissa silmät muljahtelivat ja tuijottivat minuun kuin vähämielinen, ja sitä hän epäilemättä olikin kuten oli käynyt selväksi. Hämmentävän pian oikeastaan. Odotin aina, että kohdatessani hullun en surkeiden sattumustenkaan jälkeen ymmärtäisi sitä ennen kuin oli liian myöhäistä. Hänen mielenvajautensa oli selvästi näkyvillä ja ärsytti minua. Pelkäsikö hän jokeakin takanaan todella noin kovasti? Goyathalay, olit astunut kahden tulen väliin mikäli pelkäsit minua, väitettyjä varjoja takanani ja viimeistään nyt minussakin ja kaiken lisäksi myös jokea. Varmuudeksi jopa astun askeleen sivulle, sävähtäen kuumana hohkaavan kylkeni aiheuttamaa kipua. Hän ei pääsisi mihinkään astumatta lähemmäs minua, ei nyt ainakaan. Mutta miksi minä astuin hänen tielleen? Hänhän oli hullu ja arvaamaton ehkä vielä varmemmin kuin minä itse.
Tosin voiko minunkaan täysjärkisyydestäni sanoa mitään varmaa?

Nokipalomino alkoi papattaa sanojeni jälkeen nopeasti, kiihkeästi ja täysin päättömän oloisesti mikä oli kuin terävä, tahallinen kontrasti minun äsken lausumaani painokkaaseen lauseeseen. Näyttelikö hän kuitenkin edes osan alastomasta kauhustaan? En tiedä sitä, mutta ajatuksen mahdollisuuskin ärsytti minua suunnattomasti ja katseeni kylmeni aste asteelta hänen änkytystään kuunnellessani. Siniset silmät katosivat silmäluomien ja ripsien taa, aikuinen ori tuntui painuvan kasaan ja uikutuksen sekaisen huudon seasta erotin kyllä lauseitakin.
Tappanut?
Kuinka ori saattoi tietää?

'Musta varsa, kuolleena niityllä.'
Ajatus tuntui saavan äänen päässäni ja lihakseni jännittyvät lähes krampinomaisesti joka puolella kehoani. Kipu säteili kyljestäni ja laukaisi alkavan päänsäryn, jälleen. Ääni taas tuntui kuiskaavan kyljen tuohon kuntoon ruhjoneen papurikon ja tämän mielipuolen duettoa.
"Pää kiinni!", huudahdan terävästi ja astun lähemmäs tärisevää hopearuunikkoa.
Eihän hän enää edes puhunut mitään. Kuka tässä on hullu?
"Ole hiljaa!"
Tuo helvetin tärinä ja surkean säälittävä olemus riitti kyllä. Minä en ole hullu ja se niityllä sattunut oli vahinko!
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 08. Huhti 2011 16:48

Ori tanssi edessäni sivulle, taakse ja hän vaikutti hikoilevan ahdistuneesti, sikäli kun metsän varjossa sen näin. Valkoisissa kasvoissa silmät muljahtelivat ja tuijottivat minuun kuin vähämielinen, ja sitä hän epäilemättä olikin kuten oli käynyt selväksi. Hämmentävän pian oikeastaan. Odotin aina, että kohdatessani hullun en surkeiden sattumustenkaan jälkeen ymmärtäisi sitä ennen kuin oli liian myöhäistä. Hänen mielenvajautensa oli selvästi näkyvillä ja ärsytti minua. Pelkäsikö hän jokeakin takanaan todella noin kovasti? Goyathalay, olit astunut kahden tulen väliin mikäli pelkäsit minua, väitettyjä varjoja takanani ja viimeistään nyt minussakin ja kaiken lisäksi myös jokea. Varmuudeksi jopa astun askeleen sivulle, sävähtäen kuumana hohkaavan kylkeni aiheuttamaa kipua. Hän ei pääsisi mihinkään astumatta lähemmäs minua, ei nyt ainakaan. Mutta miksi minä astuin hänen tielleen? Hänhän oli hullu ja arvaamaton ehkä vielä varmemmin kuin minä itse.
Tosin voiko minunkaan täysjärkisyydestäni sanoa mitään varmaa?

Nokipalomino alkoi papattaa sanojeni jälkeen nopeasti, kiihkeästi ja täysin päättömän oloisesti mikä oli kuin terävä, tahallinen kontrasti minun äsken lausumaani painokkaaseen lauseeseen. Näyttelikö hän kuitenkin edes osan alastomasta kauhustaan? En tiedä sitä, mutta ajatuksen mahdollisuuskin ärsytti minua suunnattomasti ja katseeni kylmeni aste asteelta hänen änkytystään kuunnellessani. Siniset silmät katosivat silmäluomien ja ripsien taa, aikuinen ori tuntui painuvan kasaan ja uikutuksen sekaisen huudon seasta erotin kyllä lauseitakin.
Tappanut?
Kuinka ori saattoi tietää?

'Musta varsa, kuolleena niityllä.'
Ajatus tuntui saavan äänen päässäni ja lihakseni jännittyvät lähes krampinomaisesti joka puolella kehoani. Kipu säteili kyljestäni ja laukaisi alkavan päänsäryn, jälleen. Ääni taas tuntui kuiskaavan kyljen tuohon kuntoon ruhjoneen papurikon ja tämän mielipuolen duettoa.
"Pää kiinni!", huudahdan terävästi ja astun lähemmäs tärisevää hopearuunikkoa.
Eihän hän enää edes puhunut mitään. Kuka tässä on hullu?
"Ole hiljaa!"
Tuo helvetin tärinä ja surkean säälittävä olemus riitti kyllä. Minä en ole hullu ja se niityllä sattunut oli vahinko!
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Sever » 20. Huhti 2011 11:16

GOYATHLAY

Paholainen astui hänen eteensä. Goya oli ahdistettuna joen ja tämän Paholaisen väliin, jonka kätyreiksi Varjotkin olivat muuttuneet. Valkopään ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Sen silmät olivat pelokkaat, karva lievästi hiestä kiiltävä, korvat haahuilivat sinne sun tänne ja sieraimet laajenivat epätasaiseen tahtiin kiihtyneen hengityksen (jota kai voisi välistä puuskutukseksikin sanoa) takia. Lihakset oltiin jännitetty ja koko olemus tärisi. Herasilmät tuijottivat välillä Paholaista, ennen kuin ne sulkeutuivat jälleen. Päätä yritettiin pudistella jotta kaikki lähtisi vain pois - mutta turhaan, sillä kun hän avasi silmänsä uudestaan niin Paholainen Varjoineen oli yhä siinä ja joki pelottavasti hänen takanaan. Pakotietä ei vain ollut, mikä sai Goyan vain enemmän tolaltaan. Pelotti, pelotti ihan liikaa.

Goyathlay näytti pieneltä, tärisevältä ja säälittävältä otukselta. Se ei itsekään oikein tiennyt mitä sanoi, sillä harhkuvitelmat saivat sen vaan sanomaan noin. Goya eli juuri nyt täydellisessä tiedottomuudessa, oikean elämän ja harhojen rajamailla - se sanoi ihan mitä vaan päästäkseen tilanteesta pois. Silmät avattiin nopeasti kun toinen huudahti ja Goya oli kompuroida omiin jalkoihinsa. Se avasi suutaan kerran, sen verran se tiedosti ettei hän itse ollut sanonut enää mitään pitkään aikaan.
"Sinä.... sinä tapat varmaan kaikki jotka vaan astuu etees. Viattomatkin. Ihan kaikki. Veri", ori ynisi hiljaa, ei uskaltanut katsoa toista vaan sulki jälleen silmänsä ja veti korvansa luimuun. Näytti kuin Goyan jalat olisi vedetty pieneen suppuun sen vatsan alle ja koko olemus tärisi vieläkin. Sillä ei ollut pakotietä, mutta jotenkin tästä oli pakko päästä pois.
"Mä oon paljon ylempänä kuin sä. Mun ei tarvii tehdä pahoja asioita, kuten sun ja sun Varjojen", inistiin yhä pienellä ja nopealla äänellä, tiedostamatta mitä oikein sanottiin. Mielessä Paholainen oli jo satuttanut Goyaa moneen otteeseen vaikkei todellisuudessa hänelle oltu tehty yhtään mitään. Hampaita naksautettiin yhteen. Goya yritti, todellakin yritti, miettiä miten tästä tilanteesta pääsisi kaikista parhaiten pois.
Sever
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 05. Touko 2011 20:26

Minä en ole hullu, minä en ole hullu. Kuka muu noin muka ajattelee kuin järkensä menettänyt psykopaatti? Yritin kyllä saada ajatukseni takaisin jonkinlaiseen loogiseen kasaan, vaikka tämä valkopäinen oli saanut ne kiehumaan häiritsevän nopeasti yli äyräidensä ja jatkoi yhä jokeltaessaan sekavia, tuoden hataria muistikuvia mieleeni. Parhaan käsitykseni mukaan yritin tajuta taas, ettei hän voinut oikeasti tietää mitään ja ori oli vain mielipuoli, joka osui oikeaan täysin sattumalta.
Mutta mitä voi laskea sattumaksi? Ja miksi se edes oli totuus, jos hän oli ainoa vajaamielinen tässä tilanteessa?

Astuin jo uutta askelta lähemmäksi kylkeäni näkyvästi aristaen, mutta mielessäni ihan kaikki muu paitsi ruhjoutunut alue verta pumppaavan, jännittyneen kehoni sivussa. Kipu ei liittynyt minuun, tapettu varsa kyllä niinkin.
Stelmaria oli ollut kokouksessa, se henkiin jäänyt voikko. Ja nyt tämä valkopäinen poni oli tullut ja alkanut huudella sekavia ahdistaessani häntä ilmeisesti jo olemuksellani itseni ja virtaavan veden väliin. Huudella sekavia, joissa oli perää ihan liikaa. Näin paljon en ollut joutunut muistamaan tekemästäni vielä kertaakaan sen jälkeen.

Huuto karkasi suustani uudelleen hänen säälittävän uikutuksensa jälkeen ja hypähdin eteenpäin. Ole hiljaa, sulje se suusi! Hampaat napsahtivat kohti hänen vasenta kylkeään tarjoten hänelle samalla hiuksenhienon tilan paeta oikealle.
Ja sen jälkeen huudahdin uudestaan, jalkani pettävät kuumottavan ja voimakkaana, pistävänä kipuna itsestään muistuttelevan kylkeni puolelta ja vajosin maahan tietämättä mitä tilanteessa häpesin. Kunhan vain häpesin ja vihasin.
"Ala mennä tai revin pääsi irti!", karjaisin ääni loppua kohden särkyen lähes parkaisuksi. Se sattui, äänen päästäminen sattui ja äskeinen kontrolloimaton aggressiivisuuteni tuntui samalla tavalla. Sekin sattui niin helvetisti. Puolikas kehostani oli tulessa ja vieläkin hän oli tuossa mielettömien silmiensä kanssa tuijottamassa muistoani lapsen murhasta.

"Painu vittuun! Turpa kiinni!"
Pää kiinni. Ole hiljaa, älä vain enää sano mitään.
Ole niin kiltti äläkä enää sano mitään, älä muistuta. Ole kiltti.
Huomaamattani pääni on vajonnut maata vasten ja hänen jalkojensa juuresta minä lopulta huusin niin kuin joku itseasiassa repisi minun päätäni irti.

[ Anteeksi kesto. Tämän voisi saada kohta itseasiassa pakettiinkin, tömö kun alkaa käyttäytyä taas kovin arvaamattoman aggressiivisesti ja huutaa kamalasti 8'3 ]
Enkelikello
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Sever » 13. Touko 2011 10:07

GOYATHLAY

Goyan teki mieli vain vääntäytyä niin pieneksi kuin pystyi. Se ei suostunut katsomaan ruskeaan ja tämän johtamiin Varjoihin. Pelotti, pelotti ihan liikaa. Pikkuori oli ihan sekaisin, sen mieli keksi koko ajan uusia ja uusia asioita - taivas oli sen silmissä alkanut muuttua epätavallisen punaiseksi, Varjot lisääntyivät ja pian Merimielen hampaat naksahtivat lähellä hänen kylkeään. Goyathlay vinkaisi, pomppasi oikealle, mutta jäi jännityksestään tärisemään siihen hetkeksi. Se ravisteli päätään, koitti saada mieltään kasaan.

Ruskea hevonen vajosi maahan ja nokipalomino katsoi toista sydän pamppaillen. Se huohotti. Varjot tuntuivat huomanneen sen nyt kun toinen ori makasi maassa. Se varmaan pakotti ne puolestaan sukkajalkaisen kimppuun.
"Ei, ei, ei", Goya vikisi, se loi pelokkaan katsahduksen toiseen, huutavaan olentoon, joka tuntui särkyvän. Se oli paha, se oli Paholainen. Goya nielaisi kertaalleen, sillä oli nyt mahdollisuus karata. Se pääsisi pakoon. Se käänsi sumean katseensa horisonttiin ja se näki jotakin usvaista.

Usva!

Se odotti häntä! Ori otti muutaman kompuroivan ja pelokkaan askeleen eteenpäin. Sitten se tunsi kuinka Varjot syöksyivät sen kimppuun. Yrittivät peittää mustan alle. Nokipalomino juoksi, muutaman epätoivoisen kyyneleen tippuessa maankamaralle. Se ei katsonut enää taakseen. Se halusi päästä eroon tästä painajaisesta.
Se juoksi Usvan luokse, liittyi sen seuraan ja juoksi yhä edelleen - niin kauan kunnes sen jalat eivät enää jaksaneet kantaa.

Se oli päässyt pakoon Paholaista.

GOYATHLAY poistuu.


[[ Mie nyt pistin Goyan juoksemaan pakoon henkensä edestä (: Kiitän mainiosta pelistä! ]]
Sever
 

Re: Ja se sirpale sielussa hankailee

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 01. Kesä 2011 15:19

Olen yllättyä, kun huuto meni perille ja ajoi valkonaamaisen orin tiehensä. Olen todella yllättyä, kun jokin asia meni toivomallani tavalla näin uskomattoman helvetillisenä päivänä. Yleensähän se kerran alkanut kierre nimittäin jatkui lähtöhetkestään asti tasaisena sotkuna iltaan saaden toivomaan muovipussia päähänsä.
Kun ponin askeleet katoavat lopulta kuuluvista, suljen hetkeksi silmäni ja sihahdan manauksen hampaideni välistä. Tästä olisi päästävä joka tapauksessa ylös jossain vaiheessa, mutta juuri nimenomaisella hetkellä kylkeni oli taas tulessa. Se oli kaiketikin aloittanut paranemisensa jossain vaiheessa, mutta matkani siitä kokouksesta tänne oli taas lyönyt siihen kipinää ja nyt kiihdyttyäni olin varmaan loukannut sen vain pahemmin.

En hetkeen ollut lähdössä siis mihinkään. Ja väliäkö sillä olisikaan, saatoin aivan yhtä hyvin vittuuntua tässä.

MERIMIELI "POISTUU."

[ Kiitos pelistä 8) Tämä alkoikin olla sitten viimeinen tällä hahmolla. ]
Enkelikello
 


Paluu Joki

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron