Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

Joen leveys, syvyys ja virtauksen voimakkuus vaihtelevat suuresti juoksun eri kohdissa. Tasaisella maalla paikoissa joki virtaa enimmäkseen matalana ja lempeänä, ja hiekkapohjaiset särkät soveltuvat mainiosti uimiseen. Paikoittain joen virtaus on kuitenkin vaarallisen voimakasta ja saattaa viedä varomattoman joenylittäjän mukanaan. Vuoristossa joki muodostaa rinteille lukuisia koskia ja pieniä vesiputouksia. Keväällä vuoristolumien sulettua joki tulvii ajoittain voimakkaasti ja aiheuttaa rinteille vaarallisia maanvyöryjä.

Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja taffel » 23. Marras 2011 20:23

[Ssussu & herrr johtaja tänne tack :)]

Morena
Metallinen, valkea karva oli painunut ihoa vasten. Se myötäili säntillisesti jokaisen lihaksen pientäkin värähdystä, ja jokainen liike aiheutti kiiltelyn aaltoilua auringon hohkaessa kuumuuttaan lähestulkoon pilvettömältä taivaalta. Sirot, arpiset jalat ottivat pitkiä ja matalia askeleita, vaaleat kaviot upposivat joka askeleella aavistuksen verran pehmoiseen hiekkaan. Vasemmalla puolella solisi hiljaa paikoitellen hyvinkin leveä joki, matalikoissa hyvin kirkkaana ja syvemmissä kohdissa lähes mustana.

Tamma piti sirot korvansa taaksepäin suuntautuneena. Ei vihaisena, ei surullisena, ei varovaisena, muttei liioin erityisen kyllästyneenäkään. Mutta pitihän korvat jotenkinpäin olla, eivät ne vain katoa vaikkei niille sillä hetkellä sen suurempaa virkaa olisikaan. Itseasiassa tämä laiha hevonen oli varsin tyytyväinen, sillä se ei ollut kohdannut ihmisiä, ainoastaan pari tylsää lajitoveria, ties kuinka pitkään aikaan. Mutta ei kuulunut tämän eläimen tapoihin esitellä tunteitaan koko yleisölle, joten se tyytyi vain myhäilemään omassa mielessään onnistunutta karkumatkaansa pois vankeudesta. Karva teki nopean, värähtävän aaltoliikkeen ja korvat painuivat hiukan lähemmäs niskaa ja tukevaa kangaspantaa. Morena ei pitänyt ollenkaan iholla vieläkin tuntuvasta metsän jättämästä viileydestä, sen takia se olikin hakeutunut aurinkoiselle alueelle. Sademetsän nihkeyden jälkeen havumetsä oli tuntunut entistä kylmemmältä, ja nyt hellelukemiin lämpöä nostava aurinko oli ainoastaan mieluinen asia.

Morena ei hidastanut vauhtiaan samalla kun se tarkasteli ympäristöään. Oikealle ei kannattaisi lähteä, siellä ei näkynyt mitään muuta kuin loputtomasti kohoilevia ja laskevia hiekkadyynejä. Sinne eksyisi auttamatta. Toisaalta myöskään joen toisella puolella kohoava vuoristo ei houkutellut kiipeilemään ja leikkimään uhkarohkeaa, joten Morena oli valinnut kultaisen keskitien, seuraten nyt jokea aavikon puolella. Kiire sillä ei ollut, eikä tamma kokenut itseään kovin uhatuksikaan valtavan kokoisella aukealla. Toisaalta taas edelleen orastava nälkä kehoitti etsimään jotain syömiskelpoista.

Ohut häntä heilahti laiskasti puolelta toiselle ja arpien kirjomat jalat jatkoivat väsymättämatkaansa, ilmeetön katse suoraa eteenpäin suunnattuna.

(edit. 14.12., tein pari ihan pikkiriikkistä muutosta että saan sovitettua tän aikajanassa ihan vähän myöhemmäks :))
taffel
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja Sussu » 27. Joulu 2011 20:55

[Huh, anteeksi tämä kesto! Ensin oli koulussa kokeita sun muuta, sitten kone pimahti, minkä jälkeen tuli jouluhälinää ja mitähän muuta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. D:]

Maustamaton Kermaviili

Joki virtasi hiljaa vierelläni astellessani pitkin aavikkoa rauhallisin, pitkin käyntiaskelin. Katseeni harhaili ympäristössä, kääntyi välillä veteen ja sitten suoraan eteenpäin. Lämpöä olisi saanut olla vähän vähemmäkin, jos minulta kysyttiin, mutten kuitenkaan valittanut. Miksi edes olisin, kun ei minulla ollut ketään seurassani jakamassa tätä kuumuuden aiheuttamaa tuskaa. Hyvä on, ehkä se oli vähän liioiteltua. Totuushan oli kuitenkin se, että minä kaipasin lunta. Olisi pitänyt ajatella uudestaan, ennen kuin ryhdyin johtamaan tätä laumaa. No ei nyt sentään - ainahan minä saatoin käydä pyörähtämässä myös yhteisillä alueilla, siellä luulisi olevan hankia vaikka muille jakaa.
Ja silti minulla oli vain tämä kuiva ja kuuma aavikkoni, vuoristo ja sademetsä, mutta en minä siitä huolimatta halunnut valittaa. Ainakaan hirveästi. Minulle oli käynyt ihan uskomattoman hyvä tuuri, kun olin tavannut Quillan silloin ja tehnyt vaikutuksen häneen. Vaikka olinkin joutunut jättämän alueet, joita olin oppinut rakastamaan, se oli vielä siedettävää. Ben ja Roll taas... En minä heitäkään ollut lopullisesti menettänyt. Yhteismaa oli keksitty, vaikka siltikin jo ajatus heistä sai minut huokaisemaan raskaasti.
Askellukseni hidastui ja katseeni jumittui pidemmäksi aikaa jokeen. Sitten minä pysähdyin, käännyin niin että ryntääni osoittivat suoraan sitä kohti, ja sitten venytin kaulaani voidakseni vilkaista kirkkaaseen veteen. Näin peilikuvani, en tosin kovin kummoisesti virtauksesta johtuen, ja senkin vain kun kallistin hiukan päätäni. Hymähdin hiukan, peruuttaen sitten joitain askelia.

En kuitenkaan lähtenyt vielä mihinkään, vaan nostin päätäni ja jatkoin ajattelua. Milloin viimeksi olin tavannut Rollin? Oli siitä jo aikaa. Silloin kun olin kertonut hänelle johtajuudestani, ja silloin kun hän itse oli kertonut minulle olevansa... odottavansa varsaa. Jonka isään hänellä ei ollut minkäänlaista suhdetta. Joka oli vain mennyt ja käyttänyt hyväkseen viatonta tammaa. Ajatus puistatti ja teki oloni niin pahaksi, etten voinut enää kelata sitä. Minun täytyisi vielä joskus etsiä hänet kavioihini. En voisi rikkoa rajoja, mutta minun olisi pakko etsiä häntä yhteismaalta. Vielä joskus. Entä Ben sitten? Toinen minulle rakkaista hevosista, minun ystäväni. Mitä hänelle nykyään kuului? Tiesikö hän edes, että minä olin nykyään johtajana aivan toisessa laumassa? Jos kukaan ei ollut hänelle kertonut, niin ei.
Äkkiä tunsin oloni aivan kamalaksi. En pystynyt enää ajattelemaan, vaan minun oli pakko kääntyä suuntaan, johon olin ollut jo jonkin aikaa menossa, ja nostaa ravi. Kun joitain sekunteja myöhemmin sain nostettua katseeni hiekasta, se nauliutuikin yllätyksekseni aivan vieraaseen hevoseen. Tai ainakin luulisin hänen olevan vieras, vaikka välimatkaa olikin reilusti enkä voinut nähdä selvästi. Päätin kuitenkin pysähtyä, jäädä tutkailemaan lähestyvää hahmoa.
Hänen piirteensä eivät näyttäneet tutulta, ei edes kaukaa katsottuna. En tiennyt, oliko toinen huomannut minua, joten sen varmistamiseksi päätin parantaa ryhtiäni näyttääkseni hieman isommalta, ja hirnahtaa kovaan ääneen. Se oli minun tervehdykseni, jonka hiljettyä nostin aikailematta ravin.

Kavioni upposivat hiekkaan sen pölistessä hiukan, mutten minä välittänyt. Olin itse asiassa sopeutunut jo aika hyvin näihin alueisiin, ja pystyin jo liikkumaan nopeampaankin tahtiin jopa aavikolla. Ja koska aina oli se mahdollisuus, että toinen oli rajarikkuri tai joku muu epäilyttävä hörhö, minä päätin olla nopea ettei hän vain ennättäisi karkuun. Kiristin tahtia, pidensin askeltani ja kohotin päätäni, liikkuen niin ripeästi kuin suinkin ravissa osasin. Lähes liitäessäni aavikon halki näin vieraan koko ajan selvemmin, varmistuen siitä, etten ollut nähnyt häntä aikaisemmin. Rajarikkuri, laumaton vai uusi saarella? Ainakin kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa minulla oli mahdollisuus saada uusi laumalainen, mutta katsoisi nyt, mihin tämä johtaisi. Ainakin hän näytti ihan kelvolliselta aavikkohevoseksi.
Hoikan oloinen, valkea hevonen, jota uskaltaisin väittää tammaksi. Mitä lähemmäs pääsin, sitä paremmin hänen piirteensä erotin. Ehkä joitain senttejä minua korkeampi, varsin normaalin oloinen lajitoveri. Silmiini syttyi lämmin, ystävällinen pilke, päättäessäni työntää kaikki huolet ja murheet päästäni joksikin aikaa jäähylle. Niitä voisin käsitellä sitten myöhemmin.
"Hei!" huudahdin hivenen hengästyneenä, kun matka välillämme oli lyhentynyt sen verran, että keskustelu olisi mahdollista. Huutamalla ainakin. Siispä päätin hidastaa vauhtini käyntiin etten pelästyttäisi toista, ja vasta sitten kulkea hitaammin niin lähelle, että keskustelu olisi mahdollista normaalillakin äänellä. Suupieleni kaartuivat hyvin pieneen, mutta silti ystävälliseen hymyyn, kun lopulta pysähdyin ja jäin tarkkailemaan tammaa katseellani. Sanokoot hän vuorostaan jotain. Jos halusi.

[..anteeksi hahmojeni tapa jäädä mietiskelemään turhia ja venyttämään roolia, mutta kunhan alkaa tapahtua vähän enemmän niin sitten varmaan jotain järkevämpää pelitystä luvassa 8'3]
Sussu
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja taffel » 04. Maalis 2012 12:42

[Heh hei, katoomistemppu suoritettu :DD Tää täytyis varmaan pelata loppuun kun kuitenkin liittymispeli, nee?]
taffel
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja Sussu » 04. Maalis 2012 14:31

[No juu, jos vaan millään jaksaisit vielä muutaman viestin verran tätä peliä niin hyvä olis. C:]
Sussu
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja taffel » 04. Maalis 2012 14:59

[ingen problemo!]

Morenaa lähes hävetti oma huolimattomuutensa ympäristöä kohtaan, sillä se havaitsi paikalle ilmestyneen hevosen vasta tämän hirnahtaessa kuuluvasti. Osasyyllinen moiseen varomattomuuteen voinee olla hiekan tehokas vaikutus askelten hiljenemiseen, mutta se ei ollut vielä riittävä syy keskittyä niin vakaasti joenuoman seuraamiseen että kaikki vieraasta eläimestä lähtevät äännähdykset jäävät huomaamatta. Mitäpä jos se ei olisikaan ollut hevonen vaan joku peto? Tai jos se olisikin ollut joku täysin järkensä menettänyt hevonen joka olisi täysin ilman varoitusta hyökännyt kurkkuun? Niimpäniin. Siinäpä sitten korisisit ja kärsisit omasta idioottimaisuudestasi kimo tuhahti ajatuksissaan syyttävään sävyyn.

Rautias, Morenan silmään varsin jykeväkin hevonen lähti hirnahduksen kajautettuaan ravaamaan kohti. Tamma itse pysähtyi, kohotti päänsä ja luimisti korviaan varautuneesti. Ilmeeltään tuo lähestyvä otus oli varsin ystävällinen ja mukava, mutta edes pieni ystävällinen hymynhäivähdys toisen kasvoilla ei riittänyt karistamaan luontaista varautuneisuutta Morenan eleistä. Tervehdykselle tekke vain nyökkäsi pienesti, käyden katseellaan edessä seisovan oriin läpi. Korkeudeltaan hevoset olivat samaa kokoluokkaa mutta paikalle ilmestynyt rautias oli sen verran paremmassa massassa, että tappelutilanteessa voittaisi Morenan mitä todennäköisimmin mennentullen. Ei sillä, toistaiseksi yksikään lämpimästi hymyilevä ja riittävälle etäisyydelle jutustelemaan pysähtynyt hevonen ei ole vielä riitaa haastellut, ei ainakaan oma-aloitteisesti. Mutta kerta se olisi ensimmäinenkin, eikä pieni varovaisuus tekisi mitään muuta kuin hyvää.

Hetken kasvokkain seisovien hevosten välillä vallitsi odottava hiljaisuus kummankin odottaessa toisen sanovan jotain. Aikansa liinakkoa tapitettuaan Morena päätti aloittaa tilanteen kartoittamisen toisen henkilöllisyyttä tiedustelemalla. "Mikä on nimesi?" Lyhyt, ytimekäs ja varsin turvallinen alloituskysymys sai oman pienen säväyksensä ennemminkin varautuneesta kuin lämpimän tuttavallisesta äänensävystä. Vastausta odotellessa Morena paransi hiukan ryhtiään ja korjasi korvien asentoa lähemmäs neutraalia.

Äskeisestä yllätyksestä opikseen ottaneena Morena katsasti ympäristön ripeästi läpi, palauttaen tarkkailevan katseen sitten takaisin vielä nimettömään rautiaaseen. Kovin suuresta takana lymyävästä vaarasta tamman tuskin tarvitsisi näillä paikoilla pelätä, sillä edessä seisova hevonen melko varmasti osoittaisi jos jotain ylimääräistä pääsisi hiippailemaan tämän taakse. Muista suunnista yllättäminen taasen olisi varsin haasteellista, sillä toisella puolella aukeava aavikko tarjosi varsin vähän piiloutumismahdollisuuksia, vuorilta tulevien täytyisi ylittää joki ja Morenalla oli ainoastaan tämä vieras ori eteenpäin avautuvan näköyhteyden peittona. Näistäkin huomioista huolimatta teräväkärkiset korvat rekisteröivät tarkasti ympäristön kaikki pienetkin äänet, alkaen joen hiljaisesta solinasta aina edessä avautuvan metsän siimeksistä satunnaisesti kuuluviin lintujen rääkäyksiin.

[ai mitä takkuilua x< vaatii vähän taas reeniä et saa jotain tekstiäkin aikaseks...]
taffel
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja Sussu » 07. Maalis 2012 01:05

Edessäni seisova tamma vaikutti ainakin jossain määrin varautuneelta. Annoin katseeni kierrellä hänessä, mittailla ja tutkia, mutta aina välillä vilkaisin sivuunkin, etten vaikuttaisi turhan tunkeilevalta. Tietenkin oli parempi myös pitää ympäristöä silmällä, jotta pedot tai muutkaan eivät pääsisi yllättämään. Minä itse en ollut tainnut aavikolla vielä koskaan yhteenkään suureen, vaaralliseen eläimeen törmätä, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Ja ilman muuta myös pienempiä, vaarallisia eläimiä olisi syytä varoa.
Liikahdin hiukan paikallani, kun tamma ei tuntunut sanovan välittömästi mitään. Ei tervehdystä tai muutakaan, mutta kun hän sitten lopulta rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään, leveni hymy taas suupielilläni. Se kuitenkin pysytteli hillittynä. Vaikka tamma itse ei vaikuttanut erityisen iloiselta tai siltä, että hänestä oli mukava tavata minut, minä kuitenkin pyrin pysyttelemään ystävällisenä. Pitäisi vain varoa yliystävällisyyttä, toiset kun tuntuivat hermostuvan siitäkin.. kuten myös liian pitkistä tauoista keskustelussa, joten paransin nopeasti ryhtiäni ja rykäisin kerran, otsaharjaani sivuun heilauttaen.
"Olen Maustamaton Kermaviili, mutta Maustikseksikin voi sanoa", minä esittäydyin, yhä kohteliaasti hymyillen. Itse asiassa edessäni seisova hevonen ei vaikuttanut sellaiselta, joka suosisi vieraiden nimittelyä lempinimillä, mutta olihan oikea nimeni kuitenkin aika pitkä ja eihän sitä ikinä tietäisi..

"Aavikkohevostenkin johtajana tunnetaan", tajusin lisätä vasta paria hengenvetoa myöhemmin. En missään nimessä siksi, että odottaisin tamman kumartavan edessäni tai jotain, mutta kai sekin olisi ihan hyvä lisätä esittelyn yhteydessä. Siis jos tämä toistaiseksi nimetön tapaus olisi halukas liittymään laumaan.
"Kuka itse olet?" päätin kuitenkin kysyä ennen kaikkea muuta, mikä mielessäni pyöri. Kallistin vain aavistuksen verran päätäni vasempaan, siristin hivenen silmiäni nähdäkseni paremmin ja jatkoin hänen tarkkiluaan. Kimo, kovin hoikka ja rakenteeltaankin hento sellainen, pitkät jalat ja niin edelleen.. Varsin hienopiirteinen ja vähäharjainen tapaus. Minun vastakohtani siis, noin ulkonäöllisestikin. Ja huomasin, että minua todella kiinnosti tietää, millainen hän oli sisältäpäin.
Erityisesti hänen kaulassaan oleva panta sai minut kiinnostumaan tamman menneisyydestä. Tietenkään en haluaisi udella, ja jos tuollainen kireys jatkuisi, ei hän luultavasti vapaaehtoisesti minulle kertoisikaan. Ei tällä ensimmäisellä tapaamisella ainakaan. Liikahdin hiukan lähemmäs, ottamatta kuitenkaan edes yhtä askelta. En halunnut millään tapaa pelästyttää tammaa, josta voisin saada ehkä uuden laumalaisen - ellei hän sitten jo kuulunut johonkin laumaan. Totta tosiaan, sekin pitäisi selvittää pian.
Astuin taas vähän lähemmäs, nyt selvemmin. Selvensin hiukan kurkkuani, kohotin päätäni taivasta kohden ja tavoittelin katsekontaktia. Ilmeessäni ei kuitenkaan näkynyt häivähdystäkään sellaisesta ajatuksesta, että yrittäisin alistaa toista. Pikemminkin katseessani oli hiukan pahoittelevuutta.

"Ja kuten varmaan ymmärrätte, minun on udeltava sen verran, että mahdatteko jo kuulua johonkin laumaan?" esitin hänelle kysymyksen, varsin ystävälliseen mutten turhan lempeään sävyyn.
"Jos näin on, minun on ikävä kyllä pyydettävä teitä poistumaan." En kuitenkaan kehdannut muotoilla lausetta niin, että jos kuulut jo johonkin laumaan tai olet laumaton, niin lähde. Enhän minä voisi pakottaa ketään heti tekemään päätöstä siitä, halusiko hän juuri tänne vai jonnekin muualle. Tietysti oli aina myös se mahdollisuus, että tamma päättäisi jäädä laumattomaksi, mutta itse en olisi edes harkinnut kyseistä vaihtoehtoa.
Vaan se oli hänen elämänsä, hänen päätöksensä. En minä ketään yrittäisi aivopestä laumaani tai laumattomaksi tai mihinkään muuallekaan. Tarkoituksella ainakaan, vaikka tykkäsinkin ilmaista mielipiteeni sellaisissa asioissa ja asioissa yleensäkin. Jäisi nähtäväksi, mitä tamma oli päättänyt tai päättäisi tehdä.

[En sano minäkään mitään tästä tekstin laadusta, oikolukiessa bongasin joitain kymmeniä virheitä ja niin edelleen.. Kelloakin syytän. ^^']
Sussu
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja taffel » 07. Maalis 2012 20:13

Morenan esittämän kysymyksen aiheuttama reaktio antoi tammalle mielikuvan hevosesta, joka on vähintäänkin äärettömän ylpeä omasta nimestään ja nauttii jokaisesta kerrasta päästessään kajauttamaan sen ilmoille. Saatuaan itsensä kohennettua herra nimetön ilmoittikin nimensä ja antoi vielä samaan hengenvetoon sinutteluluvankin. Kuuluviin päästetty nimi aiheutti kuitenkin tammassa pientä huvittuneisuutta - sisäisesti, tottakai - sillä se oli tottunut kuulemaan lähinnä jotain mahdollisimman vaikeiksi ja hienoiksi väännettyjä hirviöitä jotka saivat laukkakilpailujen kuuluttajien kielet kymmeneen solmuun. Sisäisesti päästetty, hillitty ja hienostunut tyrskähdys lienee siis ihan hyväksyttävää niissä tapauksissa kun vastaan kävelee asiallinen hevonen jonka nimi kuulostaa hyvin epäilyttävästi joltain ihmisten ruokaa muistuttavalta asialta.

Viiliherran esitellessä itsensä lyhyen tauon jälkeen aavikkohevosten johtajaksi malttoi Morenakin jättää sisäiset naureskelunsa sivuun ja hiukan terästäytyä. Eikö se Vientokin ollut puhunut laumoista? Taisipa puhuakin, ei hölmön oriin tapaamisesta vielä niin pitkää aikaa ollut ettäkö tekke omaa muistiaan kehtaisi epäillä. Johtaja ei kuitenkaan kirvoittanut Morenasta mitään kovin suurta nuoleskelurefleksiä, vaan se tyytyi ottamaan hiukan vielä neutraalimman asennon ja kuuntelemaan tarkemmin mitä Kermaviiliksi itsensä esitelleellä [lol mikä sana] orilla olisi sanottavana. Morena ei perustanut hölmöistä lempinimistä, ja Maustiksenkin se oli jo hylännyt heti moisen lyhenteen kuultuaan.

Mitään perehdyttävää palopuhetta ei kuitenkaan rautiaan suusta purkautunut, ainoastaan nimentiedustelu. Toisaalta, kaikki muutkin haluavat aina kaikkien nimet tietää, joten miksei tuokin. Onhan se sentään johtaja ja kaikkea, kai sitä itse kukin haluaisi tietää ketä kaikkia pällejä omilla mailla liikkui. "Morena", lyhyt ja ytimekäs esittely. Ei lempinimiä eikä historiaa, ei nimen alkuperää tai mitään muutakaan triviaa. Eiköhän viilihepo pärjäisi ilmankin ainakin vielä näin tutustumisvaiheessa.

Vaikka Morena itse harrastaa jatkuvaa toisten tarkkailua, ottaa se muiden katsevertailut aina haasteena. Niimpä kimo tuijotti nytkin varsin haastavalla 'katsella saa, koskea ei'-ilmeellä kylmäveristä sen tarkastellessa tekkeä pää kallellaan. Lähestyvä ele korkeintaan vain kasvatti haastavaa katsetta ja uhmaa, vaikka eihän hymyilevä ja hölmöllä nimellä varustettu liinakko näyttänyt lainkaan vihamieliseltä. Varominen oli kuitenkin jo kasvanut sen verran tiiviisti selkäytimeen, että terästäytyminen ja tarkkailevan katseen haastaminen tulivat kuin itsestään. Morena ei rentoutunut keskustelun jatkuessa, vaan vastasi kysymykseen olemus edelleen aavistuksen verran liian kireänä.
"Ei, en kuulu mihinkään. Kuulin laumoista vasta pieni hetki sitten, ja ajatuksena olikin löytää jonkun lauman johtaja kertomaan rajoista ja laumajärjestelyistä hiukan tarkemmin." Vastattuaan orin kysymykseen malttoi Morenakin höllätä aavistuksen verran ulkoista olemustaan. Ei se vieläkään kovin innokkaalta tai sosiaaliselta näyttänyt, mutta uhmaava ja haastava katse katosi ilmeettömyyden tieltä. Myös asentoaan tamma malttoi muuttaa sen verran ettei se seissyt enää korkeimmassa ryhdissä kaikki lihakset jännittyneinä, vaan pikemminkin luonnollisen ylväänä ja vailla merkkiäkään nöyristelystä tai varomattomuudesta. Pian kimo jatkoi asiaansa, jättämättä liian pitkää hengähdystaukoa tilanteensa selvitykseen: "Ja nyt kun te satuitte vastaan kävelemään, halunnet hiukan selventää rajoista ja miten nämä laumat käytännössä toimivat?" Varsinaista laumaanliittymisehdotusta Morena ei esittänyt, mutta saaren vallitsevista säännöistä tietämättömänä se oli myös mielipiteetön laumojen suhteen. Eiköhän nämä aavikkohevosetkin ajaisi asian, mikäli johonkin laumaan täytyi kuulua.

Vaikka Morena lämmöstä kovasti nauttikin, alkaa paahtavassa auringossa pällistely jossain vaiheessa käydä tukalaksi vaaleammallakin turkilla varustetulle hevoselle. Olihan tamma toki kuivuuteen tottunut ja paljon mieluummin se seisoi aavikon reunalla kuin nihkeässä metsässä, mutta silti kirkkaan solinan muodossa jutustelevan joen vesi alkoi tuntua aina vain houkuttelevammalta. Keskittyminen suomenhevoseen ja sen sanomiseen ei kuitenkaan saisi herpaantua, joten Morena työnsi tylysti orastavan janonsa etäämmäs ja kiinnitti täyden huomionsa takaisin rautiaaseen.
taffel
 

Re: Silmänräpäyksessä elämät muuttuvat pysyvästi

ViestiKirjoittaja Sussu » 18. Maalis 2012 14:15

[Viilihepo :''D <3]

Morenaksi itsensä esitellyt tamma ei vaikuttanut lainkaan niin innokkaalta käymään keskustelua, kuin minä. En kuitenkaan antanut sen lannistaa, kovin paljoa ainakaan. Ehkä hän oli vain epävarma vieraampien seurassa ja alkaisi pian käyttäytyä astetta mukavammin, tai sitten ei. Tamman olemuksessa näkyi tietynlaista uhmakkuutta, mistä en pitänyt, ellen vain kuvitellut koko asiaa. Joka tapauksessa pyrin tutkailemaan ympäristöä yhä tarkemmin huomattuani, että katsekontakti sai minutkin vain jännittymään.
Mutta ei Morena aggressiivisesti ainakaan toistaiseksi käyttäytynyt, vaikkei vaikuttanutkaan seisovan erityisen rennosti paikallaan tai nauttivan seurastani. Hän vastaili lyhyesti eikä ollut erityisen innokas keksimään puheenaiheita, mutta ei se minua oikeastaan haitannut. Halusin kuitenkin tietää, mihin laumaan kimo kuului ja oliko hän kenties tietoinen siitä, että liikkui parhaillaan alueilla, joilla ei olisi saanut. Vaikka muistini saattoikin pätkiä ajoittain, olin varma siitä etten ollut koskaan ennemmin tavannut Morenaa tai nähnyt häntä. En laumakokouksissa, en missään. Tuskin hän siis aavikkohevonen oli, edes Quillan laumaan hyväksymä sellainen.
Tai tietenkään en voinut olla varma, mutta ainakin oletin niin. Liikahdin hiukan paikallani, lähinnä painoa toiselle takajalalle siirtäen, jatkaen sitten ympäristön vilkuilua ja Morenan tarkkailua sivusilmällä.

Eikä minun tarvinnut edes pitkään odotella ja ihmetellä, mihin laumaan hän mahtoi kuulua vai kuuluiko mihinkään. Olin lähes hämmästynyt siitä, kuinka pitkästi tamma vastauksensa lausui, mutta ilman muuta ilahduin hänen sanoistaan. Ilmeisesti Morena oli siis uusi saarella. Hienoa, hienoa, hienoa. En antanut itseni kuitenkaan innostua liikaa, koska en uskonut kimon kysyvän heti seuraavaksi, pääsisikö hän minun laumaani. Ehkä siksi, että olin häneen verrattuna yliystävällinen, ehkä hänen silmissään ärsyttäväkin. En kuitenkaan menettänyt vielä toivoani - olihan minulla mahdollisuus saada hänet vielä vakuutettua.
"Siinä tapauksessa en pyydäkään teitä vielä poistumaan", sanoin rennosti, ehkä enemmänkin itselleni kuin tammalle. Ruskeat silmäni jäivät nyt tarkkailemaan pidemmäksi aikaa tamman kasvoja, hänen ilmettään, odotellessani oliko Morenalla vielä jotain sanottavaa. Eikä aikaakaan, kun kimo sitten esitti kysymyksensä, johon minä vastasin ehkä turhankin innokkaalla nyökkäyksellä.
"Ilman muuta, sitä vartenhan johtajat ovat", naurahdin, vaikka Morenalta luultavasti olisi turha odottaa edes pientä hymyä vastaukseksi. Katsahdin kerran jokeen, sitten taivaalle. Toivoin pystyväni hoitamaan tämän tilanteen kunnialla loppuun ilman juomataukoa, joten en jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelemaan hiljaisuutta vaan selvensin kurkkuani nopeasti rykäisemällä.

"Kuten ehkä jo tiedätkin, Caraliassa on kuusi laumaa ja jokaisella laumalla on ollut jo pitkään omat alueensa. Rajoja ei ole merkitty kovin selvästi, mutta kunhan suurinpiirtein tietää, missä kulkee, luulisi sen riittävän. Lisäksi rajoilla on rajavartioita, jotka pitävät huolen siitä, että laumalaiset pysyttelevät omilla alueillaan. Jos rajan pääsee kuitenkin ylittämään, se tietää todennäköisesti hankaluuksia - ainakin siinä tapauksessa, jos ei ole halukas palaamaan laumansa alueille." Morenaa katsellessani en ollut aivan varma siitä, kuinka uskollisen laumalaisen hänestä saisi. Luultavasti joko hyvin uskollisen, tai sitten sellaisen, joka liikkuisi missä halusi välittämättä säännöistä. Ainakin hän halusi minun kertovan rajoista, se oli hyvä merkki. Ilman muuta minä olisin hänet laumaani hyväksynyt, jos saisin tamman vain haluamaan..
"Ja mitä laumoihin tulee, niin elämä laumalaisena on kuitenkin aika vapaata. Johtajaa on tietysti toteltava jos jotain tulee ja rajojen sisäpuolella pysyteltävä. Tosin Caraliassa on myös yhteismaata, jossa kaikki hevoset saavat kulkea vapaasti", jatkoin, pitäen kuitenkin pienen tauon. Mitä minä hänelle kertoisin? En tosiaan tiennyt.
"Kysy vain jos jotain on mielessä", jatkoin sitten nopeasti, kun en muutakaan keksinyt. Hiljaa itselleni hymähtäen käänsin katseeni taas jokeen, mutta vain hetkeksi.
Sussu
 


Paluu Joki

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron