Tuntemattoman vaarat

[sarppa]

¤ Tänne Wohweli ja Squan! ¤

Lasken laiskan ravini käyntiin. Päivä on jo puolessa, mutta olen silti yhtä väsynyt, kuin rätti. Olin äsken taas niillä yhteisillä mailla. Missäs muuallakaan olisin? Enhän minä kuulu mihinkään laumaan, vielä. Yhteismaat olivat jo tuttua seutua minulle, mutta en enää kyllä ollut lainkaan varma suunnasta. Ilma oli ainakin muuttunut kylmemmäksi. Yleensä epäilin kaikkea; missä olen, saako täällä olla, ja kaikenlaista muuta sellaista. Miksi olisin nyt koko ajan varpaillani? Eihän minulle ole täällä mitään sattunut. Noh, yksikin vihanen olio, joka pitää tarkkaa silmää siitä, ketä täällä liikkuu, voi tehdä pelini siltä osin selväksi.
Pärskähdän. Hengitän rauhallisesti ja matelen hiljaista, melkein liikkumatonta tahtia eteenpäin. Kavioideni hitaat liikkeet ja niiden äänet vajoavat valkoisten kinosten sekaan, enkä niiden ansiosta päästä ääntäkään. Ainoa ääni, joidenkin harvojen talvilintujen vienoon viserrykseen liittyy osittain jopa raskas hengitykseni. Aurinko kellertävillä säteillään muuttaa lumen houkuttelevaksi. Katson ruskeilla silmilläni hohtaville, koskemattomille hangille, jotka puitten lomassa hohtaa. En jaksa rynnätä sinne leikkimään. Enpä kyllä enää kerkeisikään. Lumet alkavat hiljalleen vajota pienemmiksi nypyiksi. Takanani löytyy vielä tuota valkoista ainetta vaikka tuhlattavaksi asti.

Lintujen kauniisiin eri äänisiin viserryksiin yhtyy toinenkin ääni, veden lorina. Mikä luonto äänien sinfonia orkesteri! Hankien takaa pilkottaa jatkuvasti liikkeessä pysyvää vettä. Nostan päätäni. Tämähän on loistava paikka juoda! Pääsen auringosta hohtavan nesteen äärelle. Vesi on vielä pitänyt mahtavalla voimallaan itsensä liikkeessä, vaikka välistä ohi kelluu yksittäisiä jäälauttoja. Vesi on tässä aika syvää ja voimakkaasti virtaavaa. Joki on melkoisen leveä ja se voisi helposti viedä minutkin mennessään. Astelen varovaisin askelin lähemmäs. Katson tarkasti, mihin astun. Asettelen kavioni melko sujuvasti kivien ja kolojen väliin. Lasken turpani veteen. Hitaasti, mutta varmasti juon jääkylmää vettä. Neste inhottavasti vihloo kylmyydellään hampaita. Se kuitenkin tyydyttää mainiosti janoni.
Pakitan varovasti kauemmas virrasta. Katselen kaikkea kauneutta hetkisen. Auringon suoria, kauniita säteitä halkoo vain vieressä oleva koivu, joka on pudottanut aikoja sitten jokaisen lehtensä. Eipäs, on siellä yksi, kuivunut lehti. Se nököttää puun oksalla yksikseen. Päästän syvän haukotuksen virtaamaan ulos itsestäni. Haukous tuntui hyvältä, se antoi paljon lisävoimaa.

[Squan]

[Täältä tullaan :D]

Lieb Engel

Kirpeä pakkasilma sai minut puhaltamaan lämmintä ilmaa sieraimistani tiheää tahtiin. Päivä oli tänään hyvin sievä ja pakkaslumi kiilteli kauniisti valon osuessa sen valkeaa pintaan. Olimme Oxin kanssa yläreiden alueella, tiesin sen. Olin aika hyvin tietoinen missä menin ja kenen alueella, koska olin jaksanut panostaa ja laittaa muistiin paikkoja, ennen en tuommoisista rajasäännöistä juurikaan välittänyt, mutta kai minäkin viisastun? Olin kyllä päättänyt pysyä yläreiden alueella, koska olinhan nyt oikein laumassa enkä haluaisi lentää siintä ulos ihan heti. Pieni hiljainen hymähdys päästyi suustani. Sitä ei varmasti juurikaan kukaan muu huomannut, kun ainoastaan minä. Vilkaisin sitten Oxiin. Tuo näytti olevan kunnossa joka lämmitti sydäntäni. Minun pikkuinen.. En antaisi voikolle sattuvan mitään, kukaan ei häntä voi satuttaa ja siintä minä pidän huolen. Tuo ei kaipaa enempää vammoja pieneen kehoonsa ei edes henkisesti. Hän on pieni aarteeni, synkän todellisuuteni keskellä joka on niin pieni ja viaton johon julman maailman ei pitäisi koskea. Enkelini, pelastajani.. Oxille oli liian monta nimeä jotka kuvaisi häntä minulle, joten en ala luottelemaan niitä kaikkia. Elämän valon hän oli kuitenkin minulle ja tulee olemaan ja kukaan ei voi viedä häntä minulta.

Jatkoin rennossa käynnissä kääntäen korvani höröön kuullessani virtauksen. Joki kenties? Nielaisin raskaasti huomaten kurkkuani kuivaavan. Vesi oli tarpeen, mutta käänsin pääni vielä pikkuisen puolelle.
"Eihän siulla ole nälkä?" kysyin hunajaisella äänelläni tarkistaen tuon voinnin. Tottakai ensiksi huolehtisin Oxin tarpeet ennenkuin omani. Hoksasin myös pian, että olimme kävelleet suht pitkän matkan joten varsa voi olla väsynyt. Yö unetkin jäi aika vähäiseksi, ainekin minulla, koska en oikein tykännyt hangella nukkumisesta. Niin entäs sitten varsalla joka on huuhtoutunut juuri merestä maalle?
"Väsyttääkö sinua?", huolestuneesti kysyin ja otin askeleen lähemmäksi pienokaistani. Meidän varmasti pitäisi etsiä parempi nukkuma paikka täksi yöksi. Kasvava varsa tarvitsi paljon unta ja minun oli huolehdittava siintä, että hän saa myös sitä.
"Tästä on vielä pieni matka joelle niin jaksatko kävellä sinne asti?" kysähdin sitten ja heilautin päätäni joelle päin. Ehkä Oxiki haluaisi nauttia hieman vettä? En kyllä ollut varma syökö tai juoko hän maidon lisäksi mitään. Olin ihan liian kokematon näissä äiti puuhissa. Mutta siintä huolimatta omistin vahvat äidinvaistot.

[Wohweli]

OX
» Vähän kökköä, mutta täältä tullaan! ;D

Lunta oli kiitettävästi, mutta se ei pysäyttänyt Oxin etenemistä. Vasta vähän aikaa sitten saarelle ajautunut ori alkoi jo sopeutua tähän kaikkeen uuteen. Kaikki uusi ja tuntematon jaksoi kiinnostaa oria suuresti. Nuorikko hyppelehti lumessa eteenpäin noin kahden metrin päässä takana tulevasta äidistään. Ori naureskeli hiljaisesti ja hyppi lumessa hyvillä mielin. Väsymyksestä tai kyllästymisestä ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä.
"Ei oo nälkä," ori vastaa kiireesti syöksähtäen eteenpäin. Ox mietti olisikohan sillä hyvä mahdollisuus tavata ikätovereitaan? Niitä nuori pojan kolttiainen kaipasi enemmän, kuin mitään muuta.
"Ei väsytä," voikonkirjava sanahti. Taas äiti huolehti ihan suotta. Pitäisihän sen tietää, että ori osasi ilmaista tarpeitaan. Salaa mielessään Ox oli kyllä tyytyväinen äitiinsä. Tämä sai tuolta tarvitsemansa huomion ja seuran.
"Jaksan jaksan," Ox ilmoitti terhakkaasti valmiina jatkamaan vielä pitkälle.
"Äiti muuten... Missä kaikki muut varsat on?" ori kysähti ja pysähtyi hetkeksi paikoilleen kääntäen päänsä äitinsä suuntaan. Osaisikohan tuo vastata. Ainakin mielessään arpikasvoinen toivoi äitinsä kertovan, että varsoja olisi kyllä jossain täällä. Niin, missä täällä sitä taas edes oltiin?
"Ollaanko me vielä ylänköhevosten alueella?" voikonkirjava kysähti yhä äitiään napittaen.

Ox lähti suunnistamaan joen solinan varassa, liikkuen köykäisin askelin, kuin hiutale konsanaan. Ori vilkaisi aina välillä taakseen, kuin varmistaen äitinsä tulevan kannoillansa. Eihän se saisi jälkeen jättäytyä. Joki oli lähellä! Sen nuorukainen havaitsi voimistuneesta äänestä.
"Vauhtia äiti! Ollaan kohta perillä!" varsa huudahti kannustavasti ja lähti juoksemaan yhä tarmokkaammin eteenpäin pysähtyen kuitenkin välittömästi niille jalan sijoilleen nähdessään, jonkun olevan joen vierellä.
"Hei!" ori karjahtaa varsamaisella äänellään ja syöksyy sitten suurempaa ruunikkoa kohden korvat luimussa.
"Mee pois, akka! Tää on mun ja mun äidin joki!" varsa huusi toiselle välittämättä vallitsevasta koko erosta. Ox tekeytyi mahdollisimman hurjaksi.

[sarppa]

¤ Huomasin juuri, että laitoin otsikkoon vahingossa: "Tunteattoman vaarat", vaikka piti olla: " Tuntemattoman vaarat". Ja unohdin myös laittaa: Dangerous Ombra, viestin alkuun. 8D ¤

Kylmä vesi valui turpaani pitkin. Osa tippui heti suosiolla alas asti. Osa taas teki kiemurtelevia kuvioita kaulaani pitkin. Kavioon oli joen lähettyviltä jäänyt terävähkö, pieni kivi. Se jonkin verran painoi sädettä. En saisi sitä helposti pois. No, toivottavasti se tippuu, kun liikkeelle lähden. Valuva vesi tuntui jäätyvän niille sijoilleen. Kaulaa kylmäsi. Turpaani alkoi muodostua vedestä, lumesta, ja kylmän vaikutuksesta "parta". Lumikökkäreet painoivat pidempiä karvoja turvassani. Yritin närkästyneesti ravistella ne pois.
Virtauksen lähettyvillä lumikinokset olivat pienempiä. Vatsassani kurni. Täältä tuskin edes löytyisi ruokaa lumen alta. Päätin silti kokeilla onneani. Kävelin rennoin askelin eteenpäin. Oikealla puolellani oli vähemmän lunta. Laskin päätäni alas. Yritin työnnellä lunta syrjään. Turvassani kävi vain vilu. Eikä siinä edes ollut mitään! Pelkkiä kiviä ilmestyi näkyviin. Huokaisin. Kuopaisin vielä kohtaa. Ei edelleenkään mitään. Pitäisi myöhemmin yrittää vaikka havupuiden neulasia nyhtää. Tai sitten menen sademetsään! Sieltä takuulla löytäisin jotain sopivaa syötävää.
Missään ei näkynyt paikkaa, josta mahdollisesti olisi jotain löytänyt, muuta kuin lunta. Ruohot olivat tietenkin paksuimpien lumien alla. Tarkkailin vielä ruskeilla silmilläni maata. Hetki, kuulin jotain, muutakin, kuin joen liplatusta. Joidenkin puhetta, ja kavioiden kapsetta! Pääni suoraan sanottuna oikein pomppaa ylä ilmoihin. Otan yhden askeleen taaksepäin. Ruskeat korvani ovat jatkuvasti valppaina. Ne ovat enemmän eteenpäin asettuneet.
Metsästä ilmestyy... varsa? Eihän se sitten niin paha olekkaan! Luulin sieltä tulevan jonkun ison körilään! Toinen näyttää olevan vielä aika nuori. Kenenköhän kansa se matkaa? Ainakin toisenkin hevosen ääniä kuulin. Arvista päätellen nuorikko on kokenut aika kovia. Vielä en muita hevosia havaitse, tai voisin havaitakkin, mutta olen liian keskittynyt varsaan, ja sen liikkeisiin. Hän haisee vielä jonkin verran merivedelle, on kai vasta tullut. Voikohan hän tietää lauma-alue säännöistä?
"Ai, he-... Anteeksi kuinka?! Mitä sinä rääpäle menit sanomaan?! Minä en mikään akka ole, ettäs tiedät! Sinun on parasta olla uhittelematta minulle!" huudahdan varsalle vihoissani. Korvani painuvat niskaani vasten. Otan yhden taka-askeleen. Kavahdan siitä suoraan takajaloilleni. Tarkoitukseni ei ole vahingoittaa hypylläni varsaa millään muotoa. Tuollaiset varsat vain ottaa päähän.

[Squan]

[no eipä moinen pieni kirjotusvirhe paljoa haittaa x'3]

Hymähdys käväisi turvallani kuullessani varsalla olevan kaikki hyvin. Se kertoi sen, että olen osannut hoitaa voikkoa oikein ja itseasiassa olen ylpeä itsestäni sen tähden. Höristin ruskeita korviani. Joen kohiseva ääni koveni koko ajan mitä lähemmäksi me menimme sitä. Pian pääsisin juomaan. Lipaisin suupieliäni kielelläni ja kohotin päätäni. Ihmettelin suuresti missä muut hevoset mahtaavat olla. En ole nimittäin johtajan lisäksi tavannut ketään.. Paitsi tietenkin pienen mussukkani. Mutta en ole törmänny keheekään tuttuun vähään aikaa. Mieleeni tupsahti jostakin yhtäkkiä Seland. Siihen oriin en kyllä vahingossakaan haluaisi tömrmätä. Se kusipää saisi pysyä kaukana minusta ja Oxista. Mokamakin ääliö. Ihan selvästi sillä herralla ei ole mikään muu mielessä, kun astuminen. Miksi ihmeessä annoin itseni rakastua häneen?! Idiootti minäkin tässä olen.. Huokaisin raskaasti. Tehty mikä tehty.. Ei menneisyyttä pysty muokkaamaan jos ei osaa matkustaa ajassa taakseppäin. Yritin unhottaa Selandin täysin.. En edes ajattele sitä pahaista oria. Enkä edes sen nimeä. Nyt keskittyisin olennaiseen ja Oxiin. Varsani ei saisi kyllä koskaan tavata Selandia. Kenenkään ei pitäisi tutustua häneen.

Äsköinen muistelu unohtui pian, kun jäin seuaraamaan edessäni loikehtelevaa pientä ori varsaa. Tuo oli vain niin huvittava näky. Oxista oikein kumpusi iloisuutta ja energiaa. Vähän niin kuin minä ennen.. Mutta kai minunkin oli aika aikuistua. Kuulessani nuoren orin heleän äänen ja tuon kysymykset naurahdin huvittuneesti.
"Mmmh", aloitin mietteliäästi. Voikon silmistä huomasi tuon odottavan vastausta hirveästi ja en halunnut kertoa tuolle etten tiedä missä muut varsat olivat. En oikein itsekkään ollut varma missä varsoja oli, mutta varmasti niitä oli jossakin päin Caraliaa. En nimittäin voinut olla ainoa tamma täällä jolla olisi Oxin ikäinen varsuliini.
"Ympäri Caraliaa uskoisin", sanoin sitten hiukan vaivallisesti.
"Meidän pitää vain tömätä heihin", lisäsin sanomaani. Jatkoin lepposassa käynnissä eteenpäin. Kohotin päätäni ja katsoin ympärillemme. Kyllä, olimme vielä yläreiden alueella. Olinhan sen jo aikasemmin tokaissut pääni sisällä.
"Olemme kultasein", hellästi vastasin toiselle.

Lisäsin vauhtia käyntiini, että pysyisin Oxin mukana. Tuolle näytettävästi tuli hirveä kiire ja kuulin parit kannustus huudotkin. Niimpä nostin häntää heilauttamalla hitaan ravin. Kaarsin hiukan niskaani venytelläkseni sitä, koska se oli täysin jumissa. Metsä loppui pian ja aukea alue alkoi missä virtasi joki. Vauhtini hidastui ja lähennyin virtaavaa nestettä. Joki oli jostain kohtiin jäissä, mutta joistakin sula ja sulassa kohdassa pystyisin hyvin juomaan. Yhtäkkiä kuulin voikon varsani äänen ja käänsin pääni tuon puoleen. Hän ei puhunutkaan minulle, vaan jollekkin toiselle hevoselle, en kyllä kuullut mitä varsa sanoi, mutta näytettävästi vieras ei siintä niinkään pitänyt. Nuuhkaisin ilmaan ja hajun perusteella päättelin ruunikon tammaksi. Luimistin korviani kuullessani vieraan tamman sanat. Minunhan varsalle ei noin puhuta! Tamman hypätessä pystyy sydämmeni pompahti kurkkuuni. Pelkäsin, että Oxille sattuu jotakin taikka pahempaa. Enempää minun ei tarvinut miettiä, kun äidinvaistot iski peliin. En halunnut luopua enään kenestäkään! Laskin päätäni ja korvani oli täysin niskassani kiinni, kun nostin laukan Oxia ja tuon uutta tuttua kohti. Päästyessani voikon vierelle otin vielä askeleen eteenpäin kohti vierasta ja nousin itsekkin takajaloilleni. Ensinäkin ruunikko oli minua paljon pienempi sekä sirompi ja kaupan päälle vielä nuorempi joten ei vieraalle hyvin käy. Kauhoin etusillani voimakkaasti ilmaa toivoen, että ruunikko menettäisi tasapainonsa. Hirnuin äänekkäästi ja otin askeleen eteenpäin, vaikka seisoinkin takasillani. Yritin osua kauhovilla etusillani toiseen. Tuo ei pääsisi satuttamaan varsaani.. En antaisi.

[Wohweli]

Ox on innoissaan, kun se kuullee, että oltiin yhä ylänköhevosten alueella. Joki todella houkutteli nuorukaista puoleensa, lempeällä solinallaan. Enel oli ollut voikonkirjavalle oikea siunaus, parempaa äitiä ei osaisi nuori edes toivoa. Kun aika vielä vierisi jäisivät kaikki muistikuvat Oxin biologisesta äidistä unholaan samalla myös jäisivät varjoonsa se onneton meri reissu. Meidän pitää vain törmätä heihin. Niin, äiti sanoi. Ori ei malttaisi vain odottaa sattuman varassa, että törmättäisiin johonkin perheeseen jolla olisi varsa. Ox tahtoi saada leikkikavereita. Tietty se viihtyi äitinsä seurassa, mutta kyllä oman ikäluokan seura kelpaisi, ehkä paremmin, kuin hyvin.

Joen tuntumaan päästessä tilanne on jo alkanut äityä rumasti. Selvästi tuo toinen tamma ei pitänyt siitä mitä nuori issikka meni suustaan turhan kova äänisesti möläyttämään. Yhä uhmakkaan pennun lailla Ox seisoo paikallaan ja menee jopa törkeyden huipulle, näyttäen vieraalle kieltään ruman irvistyksen kera.
"Eikö vanha akka muka kuullut, mitä sanoin!?" varsa huudahtaa ja huomaa samassa toisen kavahtaneen takajaloilleen ja huitovan etusillaan hyvin uhmakkaasti. Ox hätkähtää ja yrittää rämpiä äkkiä alta pois, peläten, että saisi tällin tai toisen vieraan tamman kaviosta. Voikko on kuitenkin niin hätääntynyt, että jalat menevät solmuun ja tämä kompastuu ja kaatuaa maahan, nousten kuitenkin toisessa nopeassa hetkessä ylös.
"Äiti!" varsa kiljuu hieman pelokkaana ja huomaakin samassa ruunikon äitinsä puuttuvan peliin. Ox on lähes kauhun laumauttama ja tämä pakenee hieman kauemmas kyyristyen aavistuksen verran. Pelokkaana väilyvät silmät seuraavat tilannetta. Kirjavaa suorastaan kauhistuttaa miten kovaa äiti hirnuu ja miten raivokkaasti tuo näyttää yrittävän osua etusillaan toiseen. Ori ei halua, että äitille käy pahasti siksi jokin valoo tähän uutta rohkeutta ja tämä juoksee nopeasti kaksikon luokse ja yrittää päästä puremaan vierasta tätiä, joka oli tunkeutunut Oxin tapaan kutsumalle meidän joelle. Ehkä tuo tunkeilija pian luovuttaisi ja katoaisi paikalta. Tai mitäs jos tästä syttyisikin kauhea sota! Voikko ei halua menettää äitiään siksi tämä yrittää yhä tarmokkaammin purra vierasta ruunikkoa.

[sarppa]

Vieras tamma ilmestyi eteeni. Olikohan toisen äiti? Varsa ärsytti minua suunnattomasti, mutta toisaalta ehkä ymmärsin aikuista tammaa. Ei kukaan haluaisi jonkun vieraan omaa varsaansa satuttavan. Vihoissani en halunnut enempää ajatella. Haastoivat minut, joten laitan vastaan. Hirnahdin, enkä enää muistanut koko varsaa, joka kiljahti jotain. Yritin väistellä tamman etusia. Takajaloillaan seistessä se oli todella hankalaa. Ox tuli, puraisi minua. Käänsin vihaisen katseeni varsaan. Tasapainoni petti tamman osuessa minuun. Kaaduin taaksepäin. Sain kuitenkin käännettyä itseäni hieman sivulle kaatumisen aikana. Rysähdin maahan puoliksi selälleni ja puoliksi kyljelleni vihaisen hirnahduksen säestämänä. Kivet sattuivat. Löin pääni isompaan kiveen ja sain verta vuotavan ruhjeen oikeaan poskeeni. Yritin nousta mahdollisimman nopeasti ylös. 
Muistin vasta noustessani Oxin sanoneen minua taas akaksi. "Säälittävä ruipelo pidä turpas tukossa!" huusin vihaisesti varsalle. Käännyin ja yritin potkaista takajaloillani varsaa. Vertani lensi ja se sai karvani värin muuttumaan. Valkoiseen lumeen tippui verta, saaden sen punaiseksi. Käännyin ympäri ja jäin tuijottamaan kaksikkoa. Harjakseni valahti silmille, peittäen murhaavan katseeni. Selkään sattui. En luovuttaisi näin helpolla. Tuollaisille varsoille piti antaa opetus. Enkä häipyisi täältä senkään takia, että se voisi nauraa perääni sen takia, että luovutin näin helpolla. Ei todellakaan!

// Lyhyttä! >:( //

[Squan]

Raivo, suojelunhalu, pelko kaikki nämä hohti silmistäni läpi. En ymmärtänyt miksi rakkaimpiani pitää satuttaa taikka yrittää viedä pois luontani. En ole paha, en ole koskaan ollutkaa. Niin miksi minua pitää rankaista?
Ajatukset sinkoili päässäni ja sai aikaan melkoisen tunne melskan. Mutta pelko, se oli kaikista vahvin tunne tällä hetkellä. Pelkäsin, että minulta viedään tärkein asia maanpäältä pois, uudelleen. En kestä sellaista enään...

Oloni oli siintä huolimatta varma, vaikka pelkäsinkin suunnattomasti. Suojelisin Oxia viimeiseen pisaraan asti ja vielä sen jälkeenkin, jos niin pitkälle mennää. En antaisi tuon vieraan enää hengittää, jos varsalleni kävisi kalpaten. Se oli tosi asia, eikä sitä voisi välttää..
Tasapainoni piti hyvin, hurjasta kauhomisesta riippumatta. Mutta tiesin hyvin etten voisi jatkaa näin ikuisuuksiin, vaan minun täytyisi palata neljälle jalalle joskus. Perääntynyt Ox palasi vieraan luokse, joka ei ollut todellakaan hyvä asia. "Ox takasin", sain suustani ulos käskevän äänen. Mutta Ox ei tullutkaan pyörimään hätääntyneenä jalkoihimme, vaan hyökkäsin vieraan arabi tamman päälle purren tuota jalasta. Tiesin, että varsa yrittää auttaa minua, mutta nyt oli vain suurempi riski, että hän vahingoittuu. Minun oli pakko tehdä jotakin.. Enempää ajatellen otin takajaloilla askeleen eteepäin uhmakkaasti yrittäen huitaisa toista ihan olan takaa. Ja kuinka sattuikaan sihtini tällä kertaan osui ja tamman tasapaino petti.

Laskeuduin takajaloiltani maahan rysähtäen. Kylkeni kohoili voimakkaasti edestakaisin. Moinen pystyynhyppy esitys oli saanut minut hengästymään. Aivan refleksistä aloin viittomaan kirjavaa taakseni, mutta liian myöhään. Kaatunut tamma oli jo jalkeilla eikä näyttänyt siltä, että aikoisi lopettaa. Tuon sanat olivat tärkeitä jotka hän oli osoittanut pienoiselleni. Muljaisin ruunikkoa.
"Hiljaa!" sihahdin raivokkaasti ja heilautin ruskeaa häntääni. En kuitenkaan kerinnyt tehdä mitään, kun vieras potkaisi kohti Oxia. Sen jälkeen koin totaallisen raivon purkauksen sisälläni. Korvani pysytteli luimussa ja silmieni tilalle syntyi kaksi mustaa kekälettä, jotka paloivat raivokkaasti. Hyökkäsin salamana vierasta tammaa kohti. Yritin purra tuota voimakkaasti kaulasta ja toivoin, että tämä taistelu jää lyhkäiseksi.

[Wohweli]

Ox oli kokenut kovia sinä kauheana iltana, kun se oli lastattu laivaan joka oli myöhemmin ajautunut karille. Kaikki ne kauhun vallassa olevat hevoset olivat ajaneet nuoren varsankin täyteen paniikkiin. Viimeksi ei kirjava ollut voinut auttaa äitiään, mutta tällä kertaa pienoinen tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen äitinsä. Hampaat olivat kolahtaneet oikeaan osoitteeseen, mutta sen jälkeen läsikasvo yritti väistellä suurempien hevosten kavioita ja vetäytyä sitten hieman kauemmas, kun arabi mätkähti äidin osumasta maahan.
Toisesta lähti pelottava ääni ja korvat vahvasti luimulla Ox peruutti hieman ja tuijotti tammaa hieman pelokkaana. Ehkä se otti opikseen ja lähtisi paikalta.
Sen sijaan vieras ruunikko taisteli itsensä ylös ja karjui komentonsa vihan sävyttämällä äänellä Oxille ja latasi takasensa rajuun potkuun nuorukaisen suunnalle.

Kirjavalla ei ollut toivoakaan väistämisen suhteen niimpä arabin kovat kaviot löivät ikävästi varsaa sekä pään, että lavan tienoille mikä sai tuon kaatuamaan kauemmas. Kaviot olivat nirhanneet ihoon ikävät jäljet jotka puskivat verta esille värikkäälle karvalle.
Ox henkäili kauhuissaan ja kyyneleetkin kohosivat tämän ruskeiden silmien kulmille, lähtien lopulta valumaan poskia pitkin.
Arpien kirjoma varsa tuijotti pelokkaana mustaharjaa kohti joka kärsi selvästi pienestä kivusta, mutta tuskin Enelkään oli vammoitta säilynyt. Salaman lailla Oxin äiti kävi vieraan tamman kimppuun aikoen selvästi esitellä tuolle taivaan merkit.
Islanninhevosori nousi vapisten ylös. Tämän katse oli nidottu taistelemaan ruunikko kaksikkoon. Orin teki mieli huutaa ja pyytää äitiä lopettamaan. Tämä ei tahtonut, että tuolle käy mitään pahaa. Toinen ruunikko sitä vastoin saisi Oxin puolesta valua, vaikka kuiviin.

Miksei paha tamma mennyt pois?
Raastava kipu Oxin poskella oli epämiellyttävä ja pian verta oli onnistunut valumaan siihen tahtiin, että se maistui jo nuorukaisen suulla. Miten kitkerä ja epämiellyttävä makuelämys.
"Äiti... Mennään pois," varsa anoi hiljaisena kuiskauksena, jota tuskin taisteleva parivaljakko erottivat.
Kirjava otti muutaman askeleen sivulle, korviaan yhä luimien. Sen vahva itsevarmuus oli murentunut ja tilalle oli muurautunut vahva pelon kehä, jonka rikkominen saattaisi viedä tovin.

[sarppa]

En enää tiennyt, tai muistanut mitä olin tehnyt, miksi olin tehnyt. Viha oli sokaissut minut täydellisesti, tai ei se ehkä ollut edes vihaa, se oli tullut vain sen takia, että olin pikku asiasta tulistunut. Olin halunnut vain antaa opetuksen tuolle varsalle, mutta nyt... En vain osannut lopettaa alussa. Selkääni sattui, seisoin hievahtamatta paikallani. Korvani olivat luimussa. En vain tiennyt, mitä tehdä. Olin jo mennyt aivan liian pitkälle. Varsaan oli sattunut... En halunnut enää tätä.
Korvani olivat lukkiutuneet kaikilta ääniltä. Huomasin kuitenkin nopeasti vieraan tamman hyökkäävän minua kohti. Ymmärsin tuota, hän halusi vain puolustaa pikkuistaan. Silti sisälläni kupli vielä raivoa ja vihaa. Päästin kimakan huudon, tuntiessani toisen hampaat kaulallani. Hyppäsin pystyyn, päästäkseni vain kauemmaksi toisesta. Halusin vielä taistella vastaan, mutta joku sisälläni halusi minun tottelevan
Tuijotin vielä varsaa, välistä tammaa. Kipu oli sietämätöntä selässäni, mutta niin oli takuulla tuolla varsallakin. Tämän oli loputtava.
"Aneeksi..." sain hiljaa kuiskatuksi. Lähdin sitten kovaa laukkaa menemään vasemmalle jatkuvaa jokea pitkin. Lumi lensi takanani. Kyyneleet kohosivat silmiini. He tuskin hyväksyisivät anteeksipyyntöäni. Ainakin olin yrittänyt. Tunsin veren kaulassani leviävän pitemmälle. Mitenköhän saisin senkin loppumaan? Ajan kanssa. Siinä kai kestäisi vain pitempään.
Kaarsin syvemmälle metsään. Halusin pois paikalta, unohtaa kaiken. Parannella vain haavoja jossain kallion kolossa. Se olisi kuitenkin mahdotonta. Tulistuin niin helposti, että olin kai pian taas tappeluareenalla. Enää en nähnyt koko jokea, en edes muita hevosia. Hyvä. Hidastin käyntiin. Katsoin, kun punainen veri sai värjätä vitivalkean lumen punertavaksi. Ehkä tästä opin, että tappelu ei ole aina, ei läheskään aina se paras ratkaisu. Jatkoin vielä matkaa. En tiennyt minne, jonnekkin.

Dangerous Ombra poistuu

¤ Kiitokset hyvästä pelistä! ¤

[Squan]

Minun oli pakko suojella Oxia, se oli tehtäväni...
Olen hänen äitinsä... Minulla ei ole vaihtoehtoja.
Hampaani tarrautui vieraan kaulaan tiukasti ja tuntui kuin leukani olisi lukkoutunut siihen asentoon. Ruunikko pisti vastaan, mutta otteeni piti. Upotin hampaitani vieraan lämpöiseen kaulaan yhä lujemmin mitä enemmän tuo rimpuili otteestani. Kuitenkaan otteeni ei ollut veden pitävä, vaan tamman hypätessä pystyy tuo päästyi otteestani irti. Pysyin paikoillani ja vain tuijotin arabia murhan himoisesti korvat niskassa kiinni. Hänen olisi paras lähteä, mutta tajuisiko tuo sitä? Se nää nähtäväksi. Asentoni on tukeva ja laskin päätäni alemmas. Sieraimeni värähteli raskaasti. Olin hengästynyt, mutta jaksaisin vielä taistella jos siihen olisi tarvetta.
Hiljainen ääni kantautui korviini joka pyysi anteeksi. Korvani luimistui yhä enemmän, vaikka jo arvasinkin, että arabi poistuu pian paikalta niinkuin tekikin. Ruunikon poistuessa alueelta täydessä laukassa käännähdin ympäri ja palasin Oxin luokse joka vuosi verta.

Höristin suippoja korviani ja yritin koskettaa pienoiseni päätä josta vuosi tummanpunaista nestettä. Oxille ei olisi pitänyt käydä mitään.. Ja nyt koin itseni epäonnistuneeksi. En pystynyt suojelemaan häntä noin heiveröiseltä tammalta niin miten sitten jos päällemme kävisi joku suurempi ori? En halunnut ajatella sen seurauksia, vaan otin askeleen eteepäin koittaen halata pientä kirjavaani.
"Sattuuko sinuun paljonkin?" kysyin sitten hellällä äänellä ja pidättelin kyyneleiden tuloa. Minun oli paha olla.. ja nyt omasta epäonnistumisestani Ox oli kärsinyt.
"Lähdetäänkö pois täältä? Pystytkö kävelemään kulta?"

[Haluatko Wohweli autohitata sitten Enelinkin pois tuolta alueelta? :)]

[Wohweli]

Minusta tuntuu, ettei tappelu päätä ikinä. Tammat käyvät toisiinsa käsiksi, kuin raivopäiset ja voin myöntää, että minua oikeasti pelotti. Luimistan korviani ja peräännyn muutaman askeleen verran. Yllättäin ruunikko arabi kuitenkin perääntyy ja jään tuijottamaan sen perään vallan hämmästyneenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että oli ehkä vain parempi näin. Kipitän äitini luokse joka oli saanut pieniä ruhjeita, mutta vaikutti muuten olevan kunnossa. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä syyllisyyden tunnot ovat päätä huimaavat. Tämä oli ihan oikeasti minun vikani. Saisin kyllä varmaan pian kuulla kunniani tästä kaikesta, mutta sen olisin kyllä ansainnut. Äiti oli minun näkökulmastani pärjännyt hyvin. Eihän minuun ollut paljoon sattunut, vaikka vuotava veri kielikin muusta. Tämä ei ollut mitään siihen kohtalokkaaseen laivareissuun verrattuna. Nielaisen pienesti, kun äitini kysyy sattuiko minuun.
"Ei sattunut," kuiskaan käheästi varsin pelokkaastikin nostaen katseeni äitin silmiin. Tämä näytti itkevän! Miksi? Painaudun hädissäni äitiäni vasten sillä pelkäsin kovin, että tämä olisi loukannut itsensä. Pian äiti kuitenkin ehdottaa lähtemistä ja nyökkään hieman jäykähköksi. Olisi varmaan vaan parempi lähteä ja unohtaa kaikki mitä täällä tapahtui. Se ruunikko, tappelu, ihan kaikki.
"Mennään ja kyllä pystyn," inisen hieman voimattomalla äänellä ja lähden sitten kipittämään äitini perässä pois joen ääreltä. Vilkaisen vielä taakseni joen suuntaan nähden taistelun yhä varsin elävästi silmissäni. Puristan ruskeat silmäni hetkeksi umpeen kunnes sännähdän nopeasti äitini kiinni ja lähden kulkemaan rauhallisesti tämän vierellä. Nyt kaikki oli hyvin.

ENEL JA OX POISTUU.
» Kiitos pelistä molemmille. :3