¤ Tänne Wohweli ja Squan! ¤
Lasken laiskan ravini käyntiin. Päivä on jo puolessa, mutta olen silti yhtä väsynyt, kuin rätti. Olin äsken taas niillä yhteisillä mailla. Missäs muuallakaan olisin? Enhän minä kuulu mihinkään laumaan, vielä. Yhteismaat olivat jo tuttua seutua minulle, mutta en enää kyllä ollut lainkaan varma suunnasta. Ilma oli ainakin muuttunut kylmemmäksi. Yleensä epäilin kaikkea; missä olen, saako täällä olla, ja kaikenlaista muuta sellaista. Miksi olisin nyt koko ajan varpaillani? Eihän minulle ole täällä mitään sattunut. Noh, yksikin vihanen olio, joka pitää tarkkaa silmää siitä, ketä täällä liikkuu, voi tehdä pelini siltä osin selväksi.
Pärskähdän. Hengitän rauhallisesti ja matelen hiljaista, melkein liikkumatonta tahtia eteenpäin. Kavioideni hitaat liikkeet ja niiden äänet vajoavat valkoisten kinosten sekaan, enkä niiden ansiosta päästä ääntäkään. Ainoa ääni, joidenkin harvojen talvilintujen vienoon viserrykseen liittyy osittain jopa raskas hengitykseni. Aurinko kellertävillä säteillään muuttaa lumen houkuttelevaksi. Katson ruskeilla silmilläni hohtaville, koskemattomille hangille, jotka puitten lomassa hohtaa. En jaksa rynnätä sinne leikkimään. Enpä kyllä enää kerkeisikään. Lumet alkavat hiljalleen vajota pienemmiksi nypyiksi. Takanani löytyy vielä tuota valkoista ainetta vaikka tuhlattavaksi asti.
Lintujen kauniisiin eri äänisiin viserryksiin yhtyy toinenkin ääni, veden lorina. Mikä luonto äänien sinfonia orkesteri! Hankien takaa pilkottaa jatkuvasti liikkeessä pysyvää vettä. Nostan päätäni. Tämähän on loistava paikka juoda! Pääsen auringosta hohtavan nesteen äärelle. Vesi on vielä pitänyt mahtavalla voimallaan itsensä liikkeessä, vaikka välistä ohi kelluu yksittäisiä jäälauttoja. Vesi on tässä aika syvää ja voimakkaasti virtaavaa. Joki on melkoisen leveä ja se voisi helposti viedä minutkin mennessään. Astelen varovaisin askelin lähemmäs. Katson tarkasti, mihin astun. Asettelen kavioni melko sujuvasti kivien ja kolojen väliin. Lasken turpani veteen. Hitaasti, mutta varmasti juon jääkylmää vettä. Neste inhottavasti vihloo kylmyydellään hampaita. Se kuitenkin tyydyttää mainiosti janoni.
Pakitan varovasti kauemmas virrasta. Katselen kaikkea kauneutta hetkisen. Auringon suoria, kauniita säteitä halkoo vain vieressä oleva koivu, joka on pudottanut aikoja sitten jokaisen lehtensä. Eipäs, on siellä yksi, kuivunut lehti. Se nököttää puun oksalla yksikseen. Päästän syvän haukotuksen virtaamaan ulos itsestäni. Haukous tuntui hyvältä, se antoi paljon lisävoimaa.