Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

Joen leveys, syvyys ja virtauksen voimakkuus vaihtelevat suuresti juoksun eri kohdissa. Joissakin paikoissa joki virtaa matalana ja lempeänä, ja hiekkapohjaiset särkät soveltuvat mainiosti uimiseen. Paikoittain joen virtaus on kuitenkin vaarallisen voimakasta ja saattaa viedä varomattoman joenylittäjän mukanaan. Keväällä lumien sulettua joki saattaa paikoitellen tulvia.

Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Tammi 2013 01:08

/ Wohweli ja Sonya! /

Evergreen's Woohoo

Havumetsä ei ole kaikista oivallisin paikka juoksemiselle, muttei minulla ole nyt varaa valita.
Jalkani kuljettavat minua hetki hetkeltä nopeampaa vauhtia eteenpäin, ja kaikki ajatukseni tuntuvat pysähtyneen - tai kenties jopa karanneen päästäni kokonaan.
Väistän puut ja yritän olla liukastumatta, vaikka lumi pöllyää jaloissa ja tuo oman haasteensa vauhdin kiihdyttämiseen. Puuskutus tuntuu kaikuvan korvissani, samaan aikaan kun ohut karvani muuttuu kosteammaksi viileässä talvisäässä. Auringon vasta laskiessa, viimeisten punaisten päivänsäteiden yhä valaistessa tietäni.

Ylänkö. Sinne minä olen matkalla. Mieleeni on pinttynyt jäädäkseen kuva loputtomasta ylängöstä, jolla ei olisi esteitä juoksemiselle. Siellä voisin vain hukuttaa kaikki vähätkin murheeni juoksemiseen, kunnes olisin liian uupunut.
En ole oikeastaan edes nälkäinen. Tietysti minä ikävöin ihmisiäni, ystäviäni, kotiani. Mutta minä haluan vain muistella heitä lämmöllä, ja nauttia nyt elämästäni täällä. Kunhan oppisin Caralian tavoille, minä varmasti viihtyisin täällä vapaudessa. Tapaisin uusia ystäviä ja tekisin tästä kotini.
Pieni, väsynyt hymy hiipii suupielilleni. Aivan niin. Ei tämä ole maailmanloppu, vaan uusi alku. Hidastan askeleeni raviin ja sitä kautta käyntiin, sillä suoraan turpani osoittamassa suunnassa näkyy virtaavaa vettä.

Pysähdyn joen äärelle. Vasta siinä vaiheessa mieleeni iskee karu totuus - pitääkö minun oikeasti lähteä kiertämään se? Mitä pidempään vettä silmäilen, sitä todennäköisemmältä se tuntuu. Ellen vain lähtisi suoraan ylittämään, edes yrittämättä löytää kiertotietä.
Se voisi olla kylmää kyytiä, enkä oikein osaa arvioida, kuinka kova virtaus on tai kuinka syvälle joutuisin. Entä jos en pääsisikään takaisin ylös? Ehkä jätän sen suosiolla huomisen murheeksi.
Venytän pitkää kaulaani ja nuuhkaisen vettä kokeeksi, ennen kuin uskallan juoda muutaman pidemmän kulauksen. Vesi tosiaan on kylmää, pintakin vain vähää vaille jäässä.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 06. Tammi 2013 02:33

SONYA

Lumen äänekäs narahtelu kavioideni alla vie keskittymiseni täysin. Kevyt höyry kohoaa hengitykseni tahdissa ja haihtuu lopulta ilmaan. Olin melko kylmissäni. En ollut kuivalla autiomaalla juuri tottunut talveen. Nevadassa talvi oli ollut aivan toisenlainen. Minä en vieläkään oikein suostunut myöntämään, että ikävöin kotiin. Olihan Caralia onnekseni osoittautunut lähinnä hyväksi paikaksi. Kaikki olivat olleet minua kohtaan sangen ystävällisiä, mitä ei voinut muuta, kuin arvostaa.
Lehtimetsän avarassa maastossa on helppo edetä, vaikka lunta on useampaa kymmentä senttiä ja hanki on paikoitellen hyvin upottavaakin. Välillä vaati suuriakin ponnistuksia jos tahtoi päästä lumivallin yli tai läpi. Kaiken kukkuraksi olin valinnut täysin koskemattoman reitin. En tiedä mitä tahdoin silläkin todistaa. Sitäkö, että pärjäsin hyvin ja osasin oikeasti itse valita suunnan? Tai sitten olin vain jääräpää, ehkä idiootti?

En ole edes varma missä oikein olin. Paikka oli umpi vieras niinkuin koko Caralia muutenkin. Epäilen kuitenkin hyvin vahvasti, etten ollut metsäponien alueilla. Ja minun tuurini mukaan missään ei näkynyt ainuttakaan hevosta jolta olisin voinut tiedustella missä olin. Nyt jos koska olisi apu ja opastus oikeasti kelvannutkin, paremmin, kuin koskaan. Huokaisen ja manaan mielessäni omaa typeryyttäni.

Laahustan matkaani eteenpäin, mutta annan itselleni kuitenkin sen verran periksi, että lasken itseni kulkemaan valmiiksi poljettua reittiä pitkin. En edes tajua heti miten koville olin oikeasti lihakseni pistänyt, mutta hetkeksi pysähtyessäni tunnen niiden vapisevan melko holtittomasti. Lepuuttelen hetken jalkojani kunnes päätän jatkaa matkaani eteenpäin. Lähden ravaamaan lennokkain askelin ja annan jalkojeni kauhoa puuterista lunta joka oli kevyesti päällystänyt polkua. Korpinmustat silkkisen ohuet jouheni hulmuavat vauhdissa ja häntänikin liehuu korkealla, kuin lippu konsanaan. Alkaessani puuskuttaa kevyesti hidastan matkantekoni takaisin vauhdille käynti ja annan itseni palautua hiljattain.

Kuulen joen solinaa ja siitä kiinnostuneena lähden etenemään äänen suuntaan. Löydän joen ja lähden sen vierttä kulkien etsimään sopivaa kohtaa ylitykselle. Saan matkata suunnilleen kilometrin verran eteenpäin kunnes erotan kauempana mustan hahmon. Höristän suipot korvani uteliaisuudesta ja käännyn hieman vilkaisemaan peilikuvaani joen pinnasta. Näytin asialliselta, se riitti nyt.
Kokosin ryhtini ja puin kasvoilleni tuttavallisen hymyn ennenkuin lähdin itsevarmana lähestymään vierasta. Ruskeilla silmilläni napitin toista uteliaana. Kyseessä oli minua reippaasti korkeampi musta ori jonka kasvoilla näytti olevan piirto. Tällä oli hyväkuntoinen kiiltävä karva. Vou, mahtoikohan herra olla Caralian vanhempia asukkaita, sillä ori vaikutti hyvin voivalta.
”Heipä hei,” tulen tervehtineeksi toista samalla, kun seisahdun paikoilleni muutaman metrin etäisyydelle orista.
”Ollaanpa sitä myöhään liikkeellä,” sanahdan lähinnä huomioiden samalla, kun kierrätän katseeni auringonlaskun suunnassa. Pimeys alkoi hiipiä maan ylle.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Tammi 2013 15:40

Veden viileys tuntuu helpottavalta kurkussa, ja parantavan myös mielialaani. Juoksemisen aiheuttama väsymys alkaa jo hiipiä salakavalasti minuun, mutten aio nukkua vielä vähään aikaan. Tuskin edes saisin unta. Hikipisarat kiiltelevät paikoin karvallani ja pakkanen käyttää tilaisuuden hyväkseen, porautuen ikävästi kehooni.
Olen minä ennenkin pakkasessa ollut, mutta lämpötila tuntuu vain laskevan. Tällaisena hetkenä olisin erittäin kiitollinen, jos saisin lämpimän loimen ylleni tai karvaani kasvaisi äkisti jokunen sentti lisäpituutta. Pärskähdän vähän närkästyneenä siitä, että esimerkiksi rannalla oli paljon lämpimämpää. Onkohan ylänkökin paksun lumivaipan peitossa? Siinä tapauksessa siellä ei hirveästi juostaisi.

Manaan parhaillani mielessäni kylmää säätä, kun erotan liikettä sivummalla. Pääni kohoaa ylhäälle ja korvani kääntyvät suoraan lähestyvän hevosen suuntaan. Häntäni heilahtaa rauhattomasti pärskähtäessäni. Tumma, piirtopäinen neito on ilmestynyt paikalle kuin tyhjästä, ja hän näyttää kaikessa kauneudessaan hyvin tutulta. Olen nähnyt hänenlaisiaan ennenkin. Onkohan toinen puhdas rotunsa edustaja? Ehkä tullut jostain meren toiselta puolen, kuten minäkin?
Tamma pysähtyy muutaman metrin päähän minusta. Lämpimän ruskeat silmäni tarkkailevat häntä edelleen valppaina, mutta ystävällisinä. Melko nuorelta vaikuttava hevonen avaa suunsa, ja saa minut väläyttämään hänelle vilpittömän hymyn.
"Hyvää iltaa, miss", tervehdin häntä kohteliaasti, kuten vastakkaisen sukupuolen edustajia kuuluu.

Alkaa tosiaan olla jo myöhä. On hämärää ja aina vain kylmempää. Sen muistaessani en voi olla värähtämättä hieman, mutta päätän unohtaa sen taas taka-alalle ja kääntyä neidin puoleen niin, että ryntääni osoittavat hänen suuntaansa. Lumi narahtaa jaloissani.
"Ei vuorokaudenajalla ole merkitystä, haluan vain löytää etsimäni. Eli ylängön", kerron toiselle, jos tammalla olisi vaikka antaa jotain vinkkiä siihen, miten minä pääsisin parhaiten veden ylitse ja niin myös jatkamaan matkaani.
"Tämä osoittautui pieneksi hidasteeksi", naurahdan kevyesti ja nyökkään päälläni joen suuntaan. Ei se sentään este ole, koska sellaisia ei ole olemassakaan. Mutta hidaste, jonka minä kyllä selättäisin ennemmin tai myöhemmin. Vaikka sitten kahlaisin joen ylitse pienestä jäätymisvaarasta huolimatta.

Tarkastelen pienempää edelleen katseellani.
"Minne sinä oikein olet matkalla?"
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 06. Tammi 2013 16:12

Hymyni sen, kun levenee, kun saan orilta osakseni kohteliaan tervehdyksen. Oli suorastaan riemukasta huomata, että kyllä Caralialaiset osasivat käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneestikin.
Ori toteaa nopeasti, ettei vuorokaudenajalla ollut merkitystä ja, että hän tavoitteli ylänköä. Jaahas.. En todellakaan tainnut olla metsäponien alueella, vaikka aiemmasta jo taakse jääneestä lehtimetsästä olisi voinut sellaista toivoa herätellä.
”Ylängölle.. Vai niin,” mutisen hiljaa itsekseni. Ainakin musta vaikutti hyvin tietoiselta siitä mihin suuntaan hänen kuuluisi jatkaa. Määränpäämme ei ollut sama, mutta ehkä ori osaisi opastaa minut oikealle suunnalle. Ori kuitenkin pian mainitsee joen oman matkansa hidasteeksi. En minäkään moista kyllä lähtisi ylittämään ja kiertäminenkin olisi todella hidasta ja vaivalloista.
”Mitä te ylängöltä haette? Kuulutteko kenties laumaan?” utelen sitten ystävällisesti teititellen lähinnä kohteliaisuuden varjossa. Ori oli kookas ja saattoi hyvinkin olla osanana ylänköhevosten laumaa, sinnehän nämä korkeat kaverit huolittiin mielellään.

Katseeni laskee kiiltävästä mustasta joen puoleen. Vesi näytti kovin hyytävältä ja virtauskin eteni hyvällä vauhdilla, se tuskin sentään hevosta mukanansa veisi, mutta kätki takuulla omat vaaransa.
Orin kysyessä minun määränpäästäni olin iloinen, että minulla oli sellainen. Olisi typerää vastata, että kuhan vaeltelen ristiinrastiin. Nostan katseeni joesta takaisin oriin.
”Suuntaan metsäponien alueelle,” kerron sitten ja päätän käyttää tilaisuutta hyväkseni. ”Tiedätkö missä suunnassa se on? Rantauduin vasta vähän aikaa sitten, enkä ole vielä oikein Caraliaan sen tuttavallisemmin perehtynyt ja olen ehkä vähän hukassa,” olisi ehkä kannattanut perehtyä. Näin jälkikäteen kuulostaa ihan hölmön hommalta lähteä vain hortoilemaan vieraille maille.
”Nimeni on muuten Sonya,” esittäydyn vielä lopuksi toivoen sen kannustavan myös mustan esittäytymään. Vielä toistaiseksi kukaan ei ollut kieltäytynyt esittäytymästä, mutta olin kyllä kotipuolessa tavannut niitäkin joille etunimi oli salaisuus eivätkä he kertoneet sitä juuri kellekään. Itse en moista juurikaan ymmärtänyt.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Tammi 2013 17:13

Katson korvat hörössä tammaan, kun hän mutisee ensin jotain hiljaa itekseen ja vasta sitten esittää minulle kysymyksensä. Tai kaksikin, joista jälkimmäiseen vastaan päätäni lyhyesti pudistamalla. Vielä en ole ennättänyt liittymään laumaan, mutta se on tarkoitukseni. Ylänköhevoset ovat käsittääkseni isompien hevosten lauma, ja koska ylänkö ei kuulostanut hullummalta paikalta, niin mikä ettei. Kyllä minä joka tapauksessa laumaan halusin, jos se toisi edes vähän turvaa täällä villissä luonnossa.
"En kuulu laumaan, mutta aion todennäköisesti pyrkiä ylänköhevoseksi. En siis pistäisi pahakseni, jos löytäisin johtajan", selitän tammalle, pitäen lyhyen tauon.
"Mutta ylängölle minä haluan päästä juoksemaan."

Olen kyllä kiinnittänyt huomiota tamman tapaan teititellä minua, ja vaikka en pidä sitä tarpeellisena, en aio myöskään kieltää häntä tekemästä sitä. Hetken aikaa jopa pohdin, pitäisikö minun tehdä samoin hänelle, mutta olisihan se nyt typerää ryhtyä kesken kaiken teitittelemään vain hänen puhetapansa takia.
Nyökkään tamman kertoessa, että hän on matkalla aivan toisen lauman alueelle. En kuitenkaan ennätä sanoa mitään, kun hän jatkaa uudella kysymyksellä ja kertoo rantautuneensa vain vähän aikaa sitten. Vaikkei se tietenkään minun vikani ole, etten osaa auttaa, minusta tuntuu silti vähän ikävältä joutuessani vastaamaan hänelle kieltävästi. Minä en tiedä alueista mitään muuta kuin sen, missä suunnassa ylänkö on.
"Ikävä kyllä minun täytyy sanoa, että olen yhtä pahasti hukassa. Itsekin saavuin vain pari päivää sitten", selitän pahoittelevaan sävyyn. Ei siitä tosiaan taida olla kuin pari päivää. En halunnut tuhlata liikaa aikaa lepäämiseen, ja siksi olen jo täällä asti.

Neiti esittelee itsensä Sonyaksi. Hymy kohoaa taas suupielilleni, minkä jälkeen nyökkään.
"Minua voit kutsua Waldoksi", esittäydyn vuorostani, olettaen että Sonyakin tahtoo vastalahjaksi esittäytymisestä tietää minun nimeni. Se taas on merkki siitä, että hän voisi ehkä jäädä juttelemaan kanssani pidemmäksikin aikaa. Ellei hänellä sitten ole kiire löytää joku, joka tutee Caralian minua paremmin.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 06. Tammi 2013 17:57

Ori reagoi kysymyksiini pudistelemalla päätään. Tarkoitti oletettavasti, ettei kuulunut vielä mihinkään laumaan. Oma arviointini petti tällä kertaa. Olin lähes tulkoon varma, että tämä herra olisi saaren vanha asukki. Mutta ihan ymmärrettävä erhe mielestäni, enkä siksi alkanut suotta soimaamaan itseäni.
Musta sitten vielä tarkentaa vastaustaan muutamalla sanalla. Aikoi siis ylänköhevoseksi. Eli kaipa se oli sitten sopiva lauma hevosen mitoissa olevalle orille. Nyökkään selvä eleisesti muutaman kerran orin vastaukselle. Tämä lisää vielä, että tahtoi ylängölle juoksemaan. Ori kyllä näytti hyvin atleettiselta ja tämä taisi olla rotua jolla nopea juoksu oli hyvin ominainen piirre. Ehkä hänkin edusti täysiveristä rotua?

Valitettavasti piirtokasvo ei myöskään osaa auttaa minua löytämään metsäponien maille ja kertoo rantautuneensa itsekin vasta pari päivää sitten.
”Eli melkolailla samassa veneessä ollaan,” totean sitten ehkä aavistus pettymystä äänessäni. Olisin todella tarvinnut sitä tietoa mistä pääsisin metsäponien alueelle.
”No, mutta olet siis menossa ylängön suunnalle,” sen on enemmänkin toteamus, kuin kysymys.
”Sopisiko, että liityn seuraasi sille matkalle?” kysyn sitten mahdollisiman kohteliaasti ja sen puoleisesti, että musta voisi yhtä hyvin kieltäytyä jos kokisi minun olevan vain tiellä tai jonkinlainen hidaste hänen matkallensa.
”Minä en ainekaan pidä yksinään matkustamisesta ja olisi kiva tutustuakin,” minun oli aivan pakko lisätä tutustuminenkin mukaan sillä en tahtonut vaikuttaa sellaiselta joka ei pärjännyt yksin ja ei sillä, ori oli kyllä komea ilmestys ja tämä vaikutti omaavan kohteliaan käytöksenkin, joten häneen tutustuisi enemmän, kuin mielellänsä.

Musta esittäytyy Waldoksi johon nyökäytän päätäni hymyillen. Minun olisi tehnyt mieli sanoa ääneen saakka, että nimi todella sopi orille, mutta tajutessani miten hölmöltä se saattaisi kuullostaa Waldosta, päätän vain nipistää huuleni yhteen ja hymyillä vielä vähän sanojenkin edestä.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Tammi 2013 18:24

Sonyakin kuulostaa hiukan pettyneeltä tokaistessaan, että olemme samassa veneessä. Mitäköhän varten hän haluaa metsäponien alueelle? En kehtaa ainakaan toistaiseksi kysellä, vaikka tuskin pystyn leikkimään kovin pitkään hevosta, joka ei pidä asioiden utelusta. Toivottavasti Sonya ei pistäisi pahakseen, vaikka olisinkin kiinnostunut kuulemaan vähän enemmän hänestä.
Sopisiko, että liityn seuraasi sille matkalle? Olenkin jo melkein unohtanut, ettei se ole itsestään selvää että Sonya haluaa viettää aikaa seurassani. Hänen sanansa saavat minut kuitenkin ilahtumaan silminnähden, ja nyökyttelemään sitten päätäni vain lähes liian innokkaasti.

"En tosiaan pistä pahakseni, jos haluat tulla matkaseuraksi", vahvistan vielä nyökyttelyn sanoilla. Tamma ei vaikuta hassummalta, vaikken häntä tunnekaan. Ainakin hän on ystävällisen oloinen. Ja sievä, mutta sehän nyt on vain plussaa. Lisäksi hän on vasta rantautunut, kuten minäkin, joten meillä on myös jotain yhteistä. Tumman karvapeitteen ja piirron lisäksi siis. Ja sen, että taidamme molemmat olla täysiverisiä.
Tähystän taas joen toiselle puolelle, ja sitten siirrän katseeni itse jokeen. Katseeni muuttuu hetkeksi mietteliääksi ja ilmeeni vakavammaksi.
"Pitäisi varmaan etsiä ihan ensiksi jokin kohta, mistä tuon voi ylittää ilman kovin suurta riskiä." Saattaa olla, ettei sellaista kohtaa ole olemassakaan, josta sen voisi kiertää. Tai sitten se on jossain lähellä. Virtaus tuskin on kova, mutta siinä voisi käydä hassusti, jos pohja olisikin kovin huono tai joki syvä. Ja kylmää vesi ainakin on. Nyt minun on ajateltava itseni lisäksi myös Sonyaa.

Käännän katseeni takaisin tammaan, ja väläytän pienen virnistyksen. Kuten jo mielessäni totesin, tämä ei ole mikään este minkä lävitse ei pääse. Vain haaste.
"Onko sinulla siis yhtään parempaa ideaa, vai joko lähdemme matkaan?"
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 24. Tammi 2013 13:56

Minusta oli suorastaan mukava huomata miten maltillinen ori oli. Vaikutti kaikin puolin kiirettömältä taholta, mutta silti tuntui tietävän tasan tarkkaan mitä tahtoi, eli ei ainekaan sellainen epämääräinen haahuilija joka ei edes tiennyt miten päin olla. Tasapainossa, siinä tämä mustanpuhuva herra taisi olla. Heilautin kevyesti korpinmustaa häntääni ja hymyilen pirteästi. Naurahdan pienesti, sillä en saa suitsittua suutani sillä hetkellä, kun näen Waldon nyökkäilevän hyväksyvästi matkaseura- ehdotukselleni. Naurahdus ei ole pilkallinen vaan lähinnä estottoman huvittunut. Oli mukava huomata, etten vaikuttanut epämiellyttävältä toisen silmiin sillä se saisi orin varmasti kieltäytymään seurastani.
”Kiva kuulla,” tuon sanani sen perään, kun ori vielä sanoin vahvistaa, ettei seurani olisi haitaksi.

Sitten siirrytään itse ongelmamme pariin. Ruskeiden silmieni katse laskeutuu siten jokeen. Waldo tahtoi jatkaa tämän ylitse, mutta miten kummassa me pääsisimme yli? Minä en tosiaan tiennyt. Ehdotus turvallisen kohdan löytämisestä kuulosti haasteelliselta, mutta emmeköhän me kaksi jostakin kohdasta ylitse pääsisi.
”Minusta tuntuu, että täytyy jatkaa tuohon suuntaan,” uskallan sitten sanoa ja osoitan päälläni vastakkaisen suunnan josta olin itse saapunut.
”Tulin tänne joen vierttä eikä siinä näkynyt mitään kovinkaan ohutta kohtaa,” jaan kortit jotka minulla oli ja tavallaan toivon, että se pienentäisi meidän tehtäväämme. Olisihan se melkoinen urakka aloittaa aivan joen alusta saakka sen loppuun.
”Eli näin ollen ainoat mahdollisuudet ovat tuossa suunnassa,” nyökäytän vielä päätäni suunnan puoleen ja käännyn hitaasti katsomaan Waldoon. Jos hän olisi samaa mieltä voisimme hyvinkin lähteä kulkemaan. En yhäkään ollut varma minkälainen kohta ylitykselle olisi turvallinen. Nevadassa, karjaa ajaessani ihmiset olivat määritelleet turvallisen ja ohjanneet minut sen mukaan. Olimme menneet monista sellaisista kohdista joita itse en olisi edes harkinnut. Luotin ihmisiin ehkä liikaa ja se olisi voinut kostautua helposti. Nyt oli kuitenkin luotettava vain itseensä ja tietysti Waldoon, joka tuskin yrittäisi johdattaa minua surman suuhun.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 25. Tammi 2013 22:10

Ilmeeni vakavoituu hetkeksi, tai lähinnä muuttuu mietteliääksi katsoessani Sonyaan. Hänelläkin näyttää olevan jonkinlainen ajatus siitä, mihin suuntaan jatkaminen olisi järkevintä. Enkä minä ole aikeissa ryhtyä väittelemään hänen kanssaan asiasta, vaan nyökkäilen huomaamattanikin tämän yhä puhuessa.
Katsahdan siihen suuntaan, johon Sonya nyökkää.
"Minustakin se on oikea suunta", tokaisen reippaasti, väläyttäen sitten vilpittömän hymyn. Ihan vain senkin merkiksi, etten tehnyt tätä mielistelläkseni tammaa. Olen aidosti samaa mieltä.

"Mennäänpä sitten", naurahdan keveästi, ja lähden astelemaan valitsemaamme suuntaan. Sonya varmaan tulee perästä tai kirii vierelleni, ellei tulekin toisiin ajatuksiin ja jää jumittamaan paikalleen.
Aurinko laskee, mutta minua ei ainakaan nukuta. Itse asiassa oloni käy vain virkeämmäksi, nyt kun matka taittuisi hyvässä seurassa. Tai ainakin kauniissa ja tähän saakka mukavalta vaikuttavassa. En jää vilkuilemaan taakseni, vaan jatkan määrätietoisesti ja korvat hörössä eteenpäin. Askeleeni pitenee hieman, mutten kiihdytä vauhtia raviin. Jos tämänhetkinen vauhti tuntuu Sonyasta liian hitaalta, neiti saa luvan kertoa siitä itse. Ei minulla mitään ajatusta vastaan ole, mutten halua yllyttää naisseuralaistani juoksemaan.
Ja hitaammassa tahdissa tutustuminen on varmasti helpompaa. Jos juttu ei ala luistaa, niin ehkä sitten voisimme nopeuttaa matkantekoa - tai sitten juttu pistetään luistamaan keinolla millä hyvänsä.

"Mitä sinä oikeastaan sieltä... metsäponien alueelta etsit, jos saan kysyä?" esitän kysymyksen aitoa uteliaisuutta äänessäni. En usko kysymyksen olevan vielä liian henkilökohtainen. Sen sijaan menneisyydestä utelu ei ehkä olisi paras mahdollinen tapa aloittaa keskustelua. Minä en voi tietää, millaista Sonyan elämä oli ennen Caraliaan rantautumista.
Omastani puhuisin kyllä enemmän kuin mielelläni. Vaikka en voisikaan koskaan sanoin kuvailla niitä tunteita, joita juoksukisat ja voitto minun sisälläni aiheuttivat. Enkä koskaan tulisi enää tuntemaan sitä mahtavaa, suorastaan räjähtävää onnen tunnetta.
Huokaisen puolivahingossa vähän raskaammin.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 30. Tammi 2013 17:17

Waldo ei lähde väittelemään minun kanssani suunnasta mikä on hieno juttu. Siinä olisikin voinut mennä hetki jos olisin yrittänyt alkaa vakuuttelemaan mustalle, että tuohon suuntaan on ihan turha jatkaa. Millä minä olisin edes saanut toisen vakuutetuksi? No, ei sen väliä. Oltiin nyt kuitenkin yhtä mieltä suunnasta ja voitaisiin lähteä kävelemään.
Piirtokasvon hyväksyvästä kehotuksesta minä lähden askeltamaan tämän perään parilla venytetyllä askeleella kirin helposti orin vierelle. Waldo lähtee raviin ja myös minä pistän siltä osin vipinää kinttuihini, ettei toisen tarvitsisi odotella. Minulla ei ollut mitään ravaamista vastaan. Oli ihan kiva idea nostattaa hieman vauhtia. Sovittelen parhaani mukaan askeleeni mustan vauhtiin ja tehtävän suoritettuani käännän katsettani jokeen päin. Nyt etsittiin siis sopivaa ylityskohtaa. En vieläkään ollut varma millä tavalla Waldo tahtoi yrittää joen ylitystä. Ehkä minun pitäisi varmistaa.
Mutta ennenkuin ehdin avata suutani tai edes kunnolla valmistella kysymystäni musta kysyy minulta määränpäästäni. Tai lähinnä siitä mitä minä hain sen suunnalta saarta. Käännän katseeni joesta vierelleni ravaamaan.
”Tarkoituksenani olisi etsiä Metsäponien johtajatar Gamette,” kerron sitten täsmällisen tarkoitukseni. ”Haluaisin katsos liittyä siihen laumaan,” lisään vielä ihan selvyyden vuoksi. Laumaan liittymisestä Waldohan oli itsekin puhunut joten hän tuskin ihmettelisi sen suuremmin, että miksi laumaan tahdoin. Vierastin kyllä hieman ajatusta laumasta. Viimeisimmät kokemukseni veljeni laumasta eivät minun muististani kovinkaan nopeasti huuhtoutuisi. Olin kuitenkin sitä mieltä, että lauma toisi enemmän tai vähemmän joukkoon kuuluvuuden tunnetta ja vieraassa paikassa en tahtonut elellä ihan yksinäni.

”Puhuit, että liittyisit ehkä ylänköhevosiin,” minun suustani se on ehkä enemminkin toteamus, kuin kysymys. ”Kuka sitä laumaa johtaa?” kysyn uteliaisuuden tiimoilta jos musta, vaikka johtajasta jotakin tietäisi. Olisihan se ihan hyödyllinen tieto minullekin niinkuin yleissivistävästi.
”Minä kuuluin ennenkin yhteen laumaan. Veljeni laumaan, mutta se ei ollut todellakaan kovin miellyttävä juttu. Onneksi olen kuullut Caralian laumoista pelkkää hyvää, muuten en varmaan laumaan uskaltaisi,” tiputtelen sitten sanoja ruskeilta huuliltani, vaikka en ole edes lainkaan varma kiinnostaisiko Waldoa minun avautumiseni insestiä harrastavasta veljestäni. Haaveilin siitä päivästä, että olisin joskus vielä henkisesti tarpeeksi vahva kohtaamaan veljeni ja sanomaan tuolle pari valittua sanaista, tuskin pari hieman rajumpaa potkua kalloonkaan olisi pahasta.
”Oletko sinä kuulunut aiemmin laumaan?” kysyin Waldolta, ori pystyisi kyllä perääntymään kysymyksestä. Eihän tämän tarvitsisi kertoa jos ei haluaisi. Minä nyt vain satuin olemaan hieman utelias ja kyselin paljon, välillä ehkä jopa liikaakin.
Minulla ei ollut kovin tietoisuutta laumassa käyttäytymisen suhteen, mutta ainakin mitä olin saanut tapaamiltani hevosilta kuulla olivat täällä rajat todella kova sana. En silti jostakin syystä osaa olla kovinkaan paniikissa sen suhteen, että pompiskelin varomattomasti ylänköhevosten alueilla. Olisin jopa kiitollinen jos joku rajauskollinen rientäisi paikalle ja neuvoisi minulle suunnan josta pääsisin metsäponien alueelle. Kunnolla piestyksi en tahtonut kuitenkaan tulla. Ylänköhevosethan olivat suurta porukkaa, saisin varmasti aikalailla turpiini.

Vilkaisen pienesti jokeen joka ei ainekaan vielä esitellyt itsestään kovinkaan turvallista ylityskohtaa. Nyt olisi varmaan hyvä hetki kysyä myös sitä miten ori ajatteli meidän joen ylittävän.
”Aiotaanko me uida sitten joen yli, vai?” minua ei uiminen kammottanut, vesi oli minulle kohtuu tuttu elementti eikä kevyt virtaisen joen ylitys varmastikaan juuri ongelmia tuottaisi.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 09. Helmi 2013 23:57

Minä en ilmeisesti ole ainoa, jolla on laumaanliittymissuunnitelmia. Sonya kertoo aikovansa etsiä Gameten, enkä minä osaa vastata oikein millään muotoa hänen sanoihinsa. Onhan hän tietysti minua paljon pienempi, eli paljon sopivampi metsäponiksi, mutta on vähän ikävää siitä huolimatta, ettemme tapaisi niin suurella todennäköisyydellä myöhemmin.
Yhteismaastakin Kotka oli minulle kertonut, mutta silti. Kuinka suuri se oikeastaan oli? Ja mistä sitä ikinä tiesi, milloin se oma kaveri liikkui laumansa alueella ja milloin yhteisillä mailla?
Taidan hätiköidä vähän. Tuskin tunnen Sonyaa, mutta kaipa ajattelen sitten jo puolitututkin hyvinä kavereinani, jotka oli ehdottomasti tavattava uudestaan. Ehkä minun pitäisi jatkossa olla vähän varovaisempi uusien tuttavien kanssa, kun ei näistä villihevosista ikinä tiedä.

Sonya esittää minulle vuorostaan kysymyksen, joka tulee vähän puun takaa. Joudun tosiaan kaivelemaan muistiani hetken, enkä siltikään ole ihan varma, onko minulla oikea nimi mielessäni.
"Stonehead", vastaan lopulta hienoista epävarmuutta äänessäni. Jotain siihen suuntaan joka tapauksessa. Eipä siitä tosin taida mitään kovin kamalaa seurata, vaikka erehtyisinkin tämän kerran ja antaisin tammalle väärää tietoa. Ja heti sen jälkeen mustanruunikko jatkaa kertomuksella, joka vetää minut hetkeksi hiljaiseksi. Vaikea ajatella, että siskolla oli huonot oltavat veljensä laumassa. Ei kai ori vain ollut käyttäytynyt hyökkäävästi Sonyaa kohtaan? En tiedä, enkä viitsi kysyä.
Sen sijaan huuliltani karkaa keveä naurahdus, kun tamma kysyy minun laumahistoriastani.
"Ei, en mitään sinne päinkään. Tai onhan kotitallissakin jonkinlainen nokkimisjärjestys, muttei se sama asia ole. Ei tietenkään. Kilpajuoksijalla ei juuri kokemusta laumassa elämisestä ole", huokaan lähes teatraalisesti, "mutta enköhän minä siihen totu. En itsekään ole kuullut pahaa sanaa Caralian laumoista."

Sonya avaa taas suunsa, esittääkseen kysymyksen joen ylitse uimiseen liittyen. Oma kehoni värähtää inhosta jo ajatellessani veden kylmyyttä. Syvyydestäkään ei ole mitään tietoa, eikä siitä, mitä se pitää sisällään. Kylmä turruttaisi lihakset aika nopeasti, ja saattaisimme olla pulassa alta aikayksikön.
Mutta kuka tietää, ehkä hermoilen turhaan. Sonya vaikuttaa varmalta, ja minä haluan luottaa hänen mielipiteeseensä. Siispä nyökkään vain, vähän epäröiden.
"Niin kai sitten. Osaan kyllä uida ja luotan siihen, että sinäkin", yritän lähinnä keventää omaa mieltäni heitolla, jonka perään naurahdan lyhyesti. Ja vaikken sitä ääneen myönnäkään, olen huolissani lähinnä pienestä Sonyasta. Tai minuun verrattuna pienestä.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Wohweli » 12. Helmi 2013 17:13

Oli oikeasti mieltä piristävää miten hyvin tulimme Waldon kanssa toimeen. Minulla ei ennestään ollut hevosista juurikaan ystäviä lähinnä vain ranchin puolelta työkavereita joiden kanssa oli pakko tulla toimeen. Itse en sitä nimittäisi kaveruutta suuremmaksi. Oli kuitenkin tavaton onni, että en ollut kadottanut kaikkia sosiaalisia taitoja. Jos niin olisi päässyt käymään olisin varmaan nytkin kasvillisuuden seassa piilottelemassa muita hevosia korvat luimulla ja naama pelosta väärinpäin vääntyneenä. Ujoutta minussa ei varmaan ilmennytkään sen vahvemmin, oli ranchilla tullut opittua reippautta sekä yhteistyö kykyä.
Waldo tiesi ylänköhevosten johtajan nimeltä ja nimi oli Stonehead. En voinut olla naurahtamatta, mutta huomatessani huuliltani karanneen äänen nipistän huuleni tiukasti yhteen, kuin pahoitellakseni. Enhän minä tahtonut oikeasti olla niin kakara, että hekottelisin jonkun ylempiarvoisen nimelle.
”Kivipää vai?” hetken jopa epäilin, että musta seuralaiseni oli käsittänyt jotain tiedonsiirron aikana väärin, mutta jos kyseinen nimi olisikin, vaikka ihmisiltä käsin ymmärtäisin paremmin kuin hyvin kyseisen nimen. Kyllä minunkin työkaverit oli nimetty ties miksi. Oli onni, että itse kannoin edes jotenkin kannettavaa nimeä, vaikka pituutta sillä oli vähän turhankin rutkasti. Kaipa ihmiset tahtoivat välillä vain hieman mässäillä ja korostaa hevosensa arvoa pitkällä nimellä.

Waldo raottaa sitten hieman taustojansa ja kertoo, että oli ollut ennen laukkahevonen! Minusta se oli ihailtavaa, ei siis se, että joutui juoksemaan ihmisen raikuvassa kannustuksessa vaan lähinnä se miten nopea oikeasti täytyi olla, että saattoi päästä ihmisen järjestämiin kilpailuihin juoksemaan radassa rinnatusten väkevien vastustajien kanssa.
”Siinä tapauksessa taidat oikeasti olla aika nopeakin,” totean ja haudon jo hiljaa mielessäni sitä, että tulisin kyllä kokeilemaan miten musta pysyisi minun laukassani mukana. Olihan Waldolla pitkät jalat ja kaikki, mutta kyllä minäkin olin oppinut juoksemaan lujaa. Ranchilla täytyi oikeasti antaa kaikkensa jos tahtoi selvitä puumilta ja pitää naudat ruodussa.
”Kyllä mä luulen, että kaikki aikanaan tottuu jos vaan niin haluaa,” heitän oman olettamukseni laumaan sopeutumisesta. Itse ainakin uskoin vahvasti, että sopisin joukkoon ja solmisin paljon uusia ystävyyssuhteita.

Waldolla ei tainnut olla kovin selvää päätöstä sille miten joen ylittäminen tapahtui. Tämä taisi kyllä pitää uimista selvänä mahdollisuutena, tuskin mistään kohdasta pääsisi ihan hyppäämäänkään. Tai ainekaan minusta ei olisi loikkaamaan pitkälle ihan noin vain. Musta mainitsee oman uimataitonsa ja uskoo sitä löytyvän minultakin.
”Kyllä minä uida osaan, odotahan vain kun löydämme sopivan ylityskohdan niin näytän,” ilmoitan itsevarmasti, vaikka en tällä kuitenkaan yrittänyt oria sen suuremmin alkaa haastamaan. Ei meidän minun mielestäni tarvitsisi kisailla tai yrittää näyttää kumpi oli parempi ja missä.
Kääntäessä katseeni joen puoleen, uskon löytäneeni etsivämme.
”Stop,” sanahdan ja hidastan vauhtini ja käännyn sitten viistosti joen suuntaan.
”Olisiko tässä hyvä kohta?” tahdon kuulla Waldon mielipiteen asiasta. Ei joen leveydessä suurta muutosta ollut tapahtunut, mutta ainakin tältä kohtaa vesi näytti olevan hieman matalemmalla.
Wohweli
 

Re: Mahdollisuudet leijuu ympärilläni

ViestiKirjoittaja Sussu » 14. Helmi 2013 20:26

Ilmeeni muuttuu hivenen kysyväksi Sonyan naurahtaessa, mutta ymmärrän pian, mitä hän tarkoittaa. Kivipää. Hetkinen, oliko johtajan nimi sittenkään Stonehead, vai olinko repäissyt sen vain.. jostain aivojeni uumenista sen tarkoituksen takia?
Hivenen epävarma naurahdus karkaa huuliltani. Niin, Stonehead. Ainakin siihen saakka, että tapaisin hänet ja minulle selviäisi tämän todellinen nimi. Mikäli se ei ole kivipää. Vaan kukapa minä olen toisten nimille nauramaan. Waldossa ei sinänsä ole mitään kummallista, mutta virallisen nimeni loppuosa tuntuu herättävän aina jonkinlaista hilpeyttä lajitovereiden keskuudessa. En minä siitä tietenkään mieltäni pahoita, ja kannan toki ylpeänä erikoisempaa nimeäni. Toivon kuitenkin syvästi toisten kutsuvan minua ennemmin Waldoksi kuin Woohooksi.

Sen sijaan virnistän jo leveämmin, kun Sonya toteaa minun olevan varmaan nopeakin. Enhän minä sitä voi kiistääkään, mutta olen siinä määrin nöyrä, etten ryhdy kehuskelemaan saavutuksillani - saatika sitten sillä, kuinka arvokkaana minua ihmisten keskuudessa pidettiin. Tai ainakin minulla oli aina ollut sellainen käsitys, että olin melkoisen arvokas. Tiedä sitten faktoista.
"Niin, ilman muuta. Minäkin olen joutunut sopeutumaan monenmoiseen asiaan elämäni aikana", totean mietiskelevään sävyyn mustanruunikon sanoihin. Ei elämässäni mitään hirveän mullistavaa ollut tapahtunut, mutta olihan kilpahevosella omat rasituksensa ja haasteensa. Joskus tärkeiksikin tulleet hevoset vietiin pois ihmisten toimesta, eikä siihen auttanut kuin sopeutua. Ja sitten oli kilpailut ja kaikki. Mutta aina minä olin sopeutunut, enkä koskaan valittanut liiaksi.

Tammalta löytyy itsevarmuutta tämän mainitsessa uimataitonsa. Hyvä niin, minusta tuskin on pelastamaan hukkuvaa hevosta. Tai siis, tietenkin tekisin kaikkeni ja enemmänkin siinä tilanteessa, mutta ajatuskin tahtoo vetää hiljaiseksi ja herättää pientä levottomuutta muutenkin herkässä mielessäni.
Pysähdyn Sonyan käskystä ja katsahdan tähän kysyvästi. Välittömästi katseeni kuitenkin liukuu jokeen. Tässä, hyvä kohta.. Minä en tosiaankaan tiedä. Vesi ei ehkä ole niin syvää, mutta minulla on silti omat epäilykseni. Se kuitenkin on hyvin paljon mahdollista, ettei parempaa ylityskohtaa tulisi ainakaan pitkään aikaan, jos ollenkaan. Valintoja, valintoja. Mietin sekunnin murto-osan.
"Kyllä tämä minulle käy", nyökkään ja siirryn lähemmäs vettä. Lasken päätäni maata kohden ja tarkastelen virtaavaa vettä hetken aikaa. Mielessäni käy hetken aikaa ajatus: naiset ensin vaikka heikoille jäille... Toisaalta taas voisin pitää häntä silmällä, jos tulisin itse perästä. Mikäli taas menisin ensin, voisin pitää huolen siitä, ettei Sonya aseta itseään vaaraan.
"Kumpi kastelee itsensä ensiksi?" kysäisen, katsekontaktia Sonyan silmiin tavoitellen.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu


Paluu Joki

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron