Tuuliko se on kun huutaa

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja feiarth » 22. Huhti 2011 22:38

[Maikku kera Tooen. Otsikko Anna Järvisen ja Olavi Uusivirran Nuori ja kaunis -biisin lyriikoista.]

Cendre Noire

Aamupäivän matalalta paistava aurinko saa suon pinnalla leijuvan usvan hohtamaan kultaisena. Näkymä on petollisen kaunis, vain hullu jatkaisi tästä syvemmälle. Oma sijaintini on suon laitamilla, missä maa on märkää ja kastelee kavionkärjet, muttei seisahtuessanikaan yritä vetää minua vihreänmustaan kitaansa. En tiedä mikä minut oikeasti pitää paikallani, kun välillä tuntuu, ettei tällä hetkellä saarella ole minulle mitään. Merel on kadonnut, Gretel samoin, Arraia kuollut.. Olen mokaillut elämässäni enemmän kuin kaikki tuntemani yhteensä. Eikä omakaan elämäni ole vuosina mitattuna kestänyt kovinkaan kauaa. Mutta silti. Tahtoisinko oikeasti ottaa vallan itselleni ja päättää elämäni tässä ja nyt?

Annan hohtavan usvan tunkeutua mieleeni. Seison paikallani hiljaa. Jokin vesilintu pitää mekkalaa lähistöllä, en ole kuullut mitään vastaavaa ennen. Hillitsen uteliaisuuteni lähteä katsomaan. Tänään ei ole minun vuoroni kuolla. Ei, minulla on vastuu. Merel.. Hän antoi minulle tehtävän, nimitti johtajaksi, arvoisekseen. Ja laski taakan harteilleni. Tämä taakka minun on kannettava, olen sen velkaa hänelle. Ja mikäli kävisi niin hyvä tuuri, että jonain päivänä ystävättäreni kävelisi minua vastaan - vastoin parhainta oletusta ja kalvavaa epäilystä - voisin sanoa hoitaneeni tehtäväni kunnolla. Ja jos en kunnolla, niin hoitanut kuitenkin.

Suustani karkaa raskas huokaus. Räpäytän lasittuneita silmiäni ja pudistan hiljaa päätäni.
"Kunpa vain voisin saada varmuuden sinun kohtalostasi, Merel", kuiskaan lähes äänettömästi. Katson usvan läpi paistavaa aurinkoa ja annan sen valon häikäistä silmiäni, kunnes en enää kykene pitämään niitä auki. Olen hetken valon sokaisema, seison hiljaa suon tyynessä rauhassa, hengitän sen kostean maan moninaisia tuoksuja, kuuntelen heinän havinaa ja lintujen ääniä. Yhtäkkiä oloni on raukea, mieleni tyyni. Nautin hetkestä, sillä tiedän, ettei se kestäisi kauaa.
feiarth
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja Maikku » 26. Huhti 2011 21:45

VRIJE TOEKOMST
Suo. Mitä siitä voisikaan muuta sanoa? Olen kuullut puhuttavan niistä, mutta nyt olen lähinnä pettynyt. Tämä suo ei ollut läheskään sellainen kuin mistä minulle oli kerrottu. Suolla oli joskus jäänyt jumiin koipiaan myöten ja sinne sitten jäi kuin lentohiekkaan, ainiaiseen hautaan. Tämä kuulosti nyt kyllä vähän huijaukselta, sillä kavioni vain upposivat paikoitellen puoliksi mutaiseen maahan, mutta ei tämä kyllä ollut mitään niin pahaa kuin mitä oli väitetty. Edes keskellä lumien sulamis aikaa, kevättä, ei edes silloin täällä ollut sellaista. Olen kerta kaikkiaaan hämmentynyt, vaikka tunnen oloni samalla petetyksi.

En muista enää milloin viimeksi olisi tapahtunut jotakin merkittävää. Yhteiskokouksen jälkeen sellaista ei ilmeisesti ollut edes tapahtunut. Olin vain kierrellyt ympäri alueita, sisäistäen sitten milloin olin lauman alueella ja milloin väärillä alueilla. Lehtimetsässä jos meni liian pitkälle pohjoiseen, niin tuli vastaan ylänköhevosten joki. Sielläpäin majaili myös isoja ja tummia hevosia, jotka ajoivat hätäseen pois eksyneen lampaan. Jos meni luoteesen ja meni joen viertä havumetsään, päätyi yhteismaalle. Samaisen joen toisella puolella oli aavikkoa, joka ei sinänsä minua kiinnostanut. Tasanko oli kokonaan meidän ja tästä suosta sitten.. No siitä en ollut kovinkaan varma, olinhan vasta löytänyt sen.

Kuulen jotakin ääntä, ilmeisesti joku puhui jotakin lähistöllä. Nostan korvani pystyyn ja pysähdyn kuuntelemaan. Eikä enää kuulunut mitään. Asia kummastutti enemmän kuin vähäsen minua, joten otin pari reipasta askelta toiselle puolelle mielenkiintoisen näköistyä pusikkoa. Mutta ei, sielläkään ei ollut ketään.
"Onko taallä joku?" Kysyn sitten hämmentyneenä. Iloitsen kuitenkin sisäisesti huomatessani, että olin onnistunut ääntämään sen hienon kirjaimen, ään.

Kyllä minua alkaisi varmana nolottamaan, jos huomaisin olleeni väärässä, kuulleeni omiani ja olevani yksin täällä suolla. Siinä vaiheessa voisin poistua vähin äänin. Mutta toisaalta, jos täällä ei olisi ketään, niin miksi turhaan lähteä? Ihan sama, ollakko vai eikö olla. Kas siinä vasta pulma. Tänään oli ilmeisesti kovin syvällinen päivä, letkautuksiakin jakelin itselleni.
Maikku
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja feiarth » 02. Touko 2011 21:06

Askelet ovat päässeet lähelleni ilman että olen huomannut niitä lainkaan. Äkillinen kysymys saa minut hätkähtämään sivulle pari askelta, korvani tavoittelevat vaistomaisesti niskaa ja haravoin ympäristöä kiivaasti. Kun vaiston aiheuttama yllättynyt ja pelästynyt reaktio häipyy ja tilalle astuu rationaalisempi tyyneys saan korvani käännettyä eteenpäin. Olen tarkkaavainen. Kuulemani ääni ei kuulostanut vihaiselta, ainoastaan kysyvältä ja uteliaalta. Päästän hitaasti ilmaa keuhkoistani ja vedän sitä sitten takaisin sisään. Toinen hevonen. Haju sekoittuu vahvan kosteaan mullantuoksuun, mutta uskon silti tunnistavani hevosen. En osaa tarkasti sanoa muuta kuin sen, että olemme tavanneet.

Otan askeleen eteenpäin ja seisahdun rauhallisesti neljälle jalalleni.
"Kyllä, täällä todella on joku. En huomannut tuloasi", puhelen kuin jo näkisin toisen, vaikka tosiasiassa en näe vielä ketään. Askeleita kuuluu kuitenkin jo selvästi lähempää, joten osaan kohdistaa katseeni oikeaan suuntaan.
"Kaunista, eikö vain?" kysyn silmät puoliummessa ja vilkaisen syvemmälle suolle, missä usva esittää edelleen kaunista tanssiaan suon mustalla pinnalla. Sinne ei olisi pitkäkään matka, suon pohja muuttuu nopeasti arvaamattomaksi.
"Oletko käynyt aiemmin suolla? Täällä on vielä varsin turvallista olla, mutta tästä näkee syvemmälle. Siellä on petollisen pehmeä maa. Suo nappaa helposti varomattoman matkalaisen mukaansa. Täällä ei saa antaa kauneuden sokaista itseään", puhelen. En tiedä osoitanko sanani ennemmin itselleni vaiko toiselle, ehkä molemmille. Tahdon myös puhuen ilmaista olinpaikkani, jotta toisen olisi helppo tulla luokseni, tietenkin mikäli niin tahtoisi.

En totta puhuakseni pistäisi alkuunkaan pahakseni sitä, mikäli saisin viettää lopunkin aamustani aivan yksin mietiskellen. Huokaus karkaa huuliltani. Niin, niinpä niin, tietenkin olisi parempi olla seurassa. Olen jahkaillut Merelin katoamista edestakaisin ja ylhäältä alas. Ei se muutu selkeämmäksi, vaikka kuinka tahtoisin. En keksi hänen katoamiselleen mitään tyydyttävää selitystä. Sellaista, jossa kaikki olisi hyvin.. Nostan katseeni. Joko seuralaiseni on saapunut lähemmäs?
feiarth
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja Maikku » 06. Kesä 2011 13:38

Kuulen lisää puhetta, ystävällisen oloista ja mukavaa. Pidän korvani hörössä, jotta kuulen kaiken.
"Pysy aloillani, niin mina saatan ehka loytaa sinut." Sanon sitten rauhalliseen sävyyn ja kuuntelen, kuinka toinen puhuu jossakin oikealla. Pusken itseni puskan lävitse, mutta löydän vain toiselle polulle, jossa ei ollut ketään. Kuulen, kuinka toinen kertoo, että hänen paikaltaan näkee syvemmälle suohon, jossa kaikki petollinen on. En ollut tajunnutkaan, että upottavuus saattaisi olla keskemmällä suota syvempää.
"Niinko?" Kysyn hämmästyneenä ja kävelen polulla eteenpäin, äänen suuntaan.

Puskat ympärillä harventuivat hieman, kunnes näin pienen matkan päässä ruunikon. Enkä minkä tahansa ruunikon, vaan johtajan. Cendre Noire oli tietysti salaperäisen äänen takana!
"Hyvaa paivaa johtaja." Sanon sitten ilahtuneeseen äänen sävyyn ja astun askelia eteenpäin, kunnes olen hevosenmitan päässä hänestä.
"Olen ensimmaista kertaa suolla." Myönnän sitten toisen aikaisempaan kysymykseen. Mutta mikä ihme ajoi johtajan suolle? Luulisi, että hän partioisi jossakin toisella paikalla, kuten pohjoisessa. Tiedä miten moni käytti hyväkseen yhteismaan väljyviä rajoja.
"Saanko mina udella, mita te teette suolla? Olisin voinut luulla, etta johtaja paivystaa jossakin pohjoisemmassa, yhteismaan lahistolla." Hämmentynyt äänen sävyni ei luovuta, mikä ärsyttää minua.
Maikku
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja feiarth » 08. Kesä 2011 14:27

Toinen vastailee tutulla äänellään kysymyksiini ja toteamuksiini, mutten vieläkään näe ketään. Hänen äänensä on kuitenkin niin tuttu, että vähitellen alkaa mielessäni muotoutua kuva hevosesta. Aivan, hän ei puhu kieltämme täydellisesti. Ihan kuin jotain kehitystä olisi kuitenkin tapahtunut. Kauankohan edellisestä kohtaamisestamme mahtaa olla? Hyväksyin hänet tuolloin laumaan. Mitäköhän kohtalo on heittänyt hänen tielleen sen jälkeen?

Hänen askeleensa kuuluvat jo paljon lähempää, osaan kohdistaa katseeni oikeaan suuntaan. Huokaisen vielä kerran ajatukselle ylväästä yksinäisyydestä. Saisin nyt unohtaa sen. Olisiko pitänyt olla hiljaa, paljastamatta itseään? Vaikka olisihan se ollut kerrassaan huvittavaa käytöstä johtajalta. Sellainen kuitenkin olin, johtaja, ei sitä voinut kieltää. Sen toteaa myös punaruunikko laumalaiseni astellessaan näköpiiriini. Hänen äänensä kuulostaa ilahtuneelta, ja yritän kaikin tavoin vastata itsekin hänen positiivisen olemuksensa reaktioon. Saan kuitenkin aikaiseksi vain hyvin heikon hymyn, mutta äänensävyni kuulostaa jotakuinkin sopivalta.
"Vriije, mukava tavata pitkästä aikaa", nyökäytän päätäni.

"Suo on petollinen paikka, mutta kaunis! En ole itsekään liiemmin käynyt suolla, enkä milloinkaan laumamme omalla suolla näin syvällä. Päätin hieman tutkimusmatkailla", vastaan hajamielisesti orin kysymykseen. Tutkimusmatkailu ei ole ihan suoranaisesti se, mitä harjoitin suolla, mutta kenties myös mielessään matkailua voisi kiertoilmauksella kutsua tutkimusmatkailuksi.
"Minulla on ollut viime aikoina paljon mietittävää. Pohjoinen ei ole hullumpi paikka vartiointiin, mutta laumallamme on rajavartijoita niillä seuduilla. Ja johtajan on oltava perillä kaikista alueensa kolkista, myös tästä suosta. Eikä täältä ole kovinkaan pitkä laumattomien maille, niiden tulisi olla ensisijaisen valvonnan kohteena", sanon sitten Vriijeen katsahtaen. Kyllä vain, käytökselleni löytyy hyvinkin paljon selityksiä, kunhan malttaa hetken niitä miettiä. Todellisuudessa en kuitenkaan ole täysin varma siitä, mikä minut on suolle ajanut.

"Mutta kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut edellisen tapaamisemme jälkeen?" kysyn aitoa kiinnostusta äänessäni ja hymyilen jälleen hieman.
feiarth
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja Maikku » 17. Kesä 2011 13:44

Johtajan tapaaminen jälleen lohdutti ihmeellisesti mieltäni. Moni asia saattoi muuttua, mutta johtaja pysyi ja häneen saattoi aina luottaa. Oli helpottavaa ajatella, että Kavariin voisin aina luottaa. Kuuntelen häntä korvat höröllä, sillä jokainen sana on tärkeä. Kuulen kuinka hän kertoo minulle, että suon kuuluisikin olla erityisen tarkkailun kohteena. Tietysti sitten niin, koska hän kertoi myöskin laumattomien alueen olevan aivan suon toisella puolen. Ajatus tuntui hieman jopa pelottavalta, mutta pyrein näyttämään tyynen rauhalliselta. Kolme asiaa, joihin pyrein yhä edelleen: tyyneys, rauhallisuus ja mikä se kolmas olikaan?

Onnekseen johtajalla oli sentään rajavartija yhteismaan lähistöä vahtimassa.
"Mutta etkos sina tarvitsisi rajavartijan myös tanne? Et sina voi itse vartioida suota yksiksesi, sinullahan on muutakin tekemista." Sanon sitten jo varmemmalla äänensävyllä. Pystyin jopa melkein kuvittelemaan Kavarin puskan taakse piilottelemaan laumatonta, joka Tasankohevosten johtajasta tiedottomana oli aikeissa ylittää suon ja kas kummaa, Kavar pöllähtää paikalle ja laumaton säntäisi karkuun. Ei tainnut kuitenkaan olla niin helppoa kuin kuvitelmassani, jossa Kavar nyt nauroi mahtavasti karkuun pötkineelle laumattomalle.

Hän oli esittänyt minulle vuorostaan kysymyksen, johon velvollisuuden tuntoisena vastasin hetken mietittyäni:
"Olen vain kierrellyt ja opiskellut rajoja. Tapasinhan mina myos mukavan tamman, Rollin. Han kuitenkin jatkoi matkaansa ja mina menin pohjoiseen, kunnes oli yhteiskokouksen aika. Yhteiskokouksen jalkeen mina lahdin takaisin etelaan ja nyt olen taalla suolla. Ei mitaan sen kummallisenpaa." Rauhallinen äänensävy tasoitti ja varmisti tarinaani. Se oli täysin totta, minulle ei ollut tapahtunut mitään sen kummallisenpaa täällä ollessani.
Maikku
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja feiarth » 26. Kesä 2011 21:57

Vriijen kysymys on aiheellinen. Kyllä, minulla todellakin tulisi olla rajavartija myös täällä. Vaikka jossakin päin pohjoisella rajalla toki rajavartijoitani liikkuikin, tuskin sentään suolla. Jostain syystä laumani virkoihin ei ollut ollut samanlaista kiinnostusta kuin olisin suonut olevan. Itse olisin varmasti nuorempana ollut kiinnostunut täyttämään sellaisia velvollisuuksia, mutta tilanne oli eri. Caraliaan oli rantautunut hevosia niin kovin erilaisista lähtökohdista. Eikä kaikkia kiinnostanut rajasäännöt, vaikka tietoisuuteni ei ollutkaan tullut kovin montaa rikkomusta. Tietysti kaikki eivät edes ole perillä tapahtumista, nykyisistä ja menneistä, kuten itse valitettavasti olin vielä jokin aika sitten, eivätkä se siksi hae virkoihin. Silkkaa tietämättömyyttään. Tilanne on kuitenkin mikä on, siihen olisi sopeuduttava keinolla millä hyvänsä. Sitä paitsi vatvomiseen käytettävän ajan voisi käyttää hyödyllisemmin itse rajoilla partioiden.

"Olet oikeassa. Täytyy.. koittaa järjestää asia", vastaan viimeinkin orin sanoihin ja nyökkään hivenen poissaolevana. Sitten ravistan päätäni. Mitä totesinkaan vatvomisesta.. Sitä paitsi tällä hetkellä minulla on seuraa, joten on hyvä unohtaa kaikenlainen mietiskely hetkeksi. Ehtisin varmasti harjoittaa moista itsetutkiskelua ja -ruoskintaa myöhemminkin. Huokaisen hiljaa ja käännän katseeni Vriijeen korvat hörössä.

"Rajojen kiertely on ihan hyvä asia", totean. Roll? Kulmani kurtistuvat.
"Saanko kysyä millaisissa merkeissä tapasitte Rollin kanssa?" kysyn ja haluan kovasti saada selville onko tamma taas esittänyt olevansa jotain muuta kuin todellisuudessa on..
"On hienoa kuulla, että elämäsi on sujunut mutkitta. Tai sellaiseen johtopäätökseen olen sanojesi perusteella tullut. Korjaa toki, jos olen väärässä", hymyilen orille hieman.
feiarth
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja Maikku » 06. Heinä 2011 01:27

Hän tuntui olevan enemmän tai vähemmän huolissaan kuultuaan Rollista. Ilmeisesti tamma ei ollut miellyttänyt johtajan silmää. Olisikohan minunkin pitänyt kiinnittää häneen enemmän tarkkaavaisuutta? Mutta minusta tamma oli vaikuttanut ihan järkevältä tapaukselta ja olin saanut nukkuakin rauhassa hänen vierellään.
"Roll oli hyvin mukava tapaus. Han auttoi minut alkuun saarella ja jatkoi sitten matkaansa seuraavana aamuna.. mutta en muista mihin han oli menossa." Kerron vuorostani itsekin kulmia kurtistaen. Muistini huonontui tätä nykyä aina vain. Kuinkakohan kauan olinkaan ollut saarella? Siihen en osannut enää vastata. Ennen pystyin sanomaan päivän tarkkuudella. Olin varmaankin tulossa vanhuuden höperöksi.

"Niin, rauhallinen elama sopii minulle. En pida turhasta dramatiikasta." Tosin elämäni ei ollut rauhallista. Pahat painajaiset eivät jättäneet minua rauhaan vieläkään. Olin myös hirveän yksinäinen, vaikka täällä kuhisi hevosia. Tuntui, että kaikki tapaamani hevoset vain valuivat ohitse.

Suo oli sitten mielenkiintoinen paikka. Otan askeleen sivuun, lähemmäs suon petollista keskustaa.
"Ajatella, kun menisi vahankin tuonnepain niin hukkuisi hetkessa... Mieti millainen kuolema se olisi. Aivan karmea, tuskallinen ja hidas." Puhun sitten arvelevaan sävyyn puheenaihetta vaihtaen. Seison yhä korvat hörössä, vaikka puhun parhaimmilaan kuolemasta. Huomaamattani olen ottanut vielä askeleen lähemmäksi.
"Talla on hyvin kauniita kukkia." Huomautan sitten yllättäen.
Maikku
 

Re: Tuuliko se on kun huutaa

ViestiKirjoittaja feiarth » 18. Heinä 2011 22:57

En osaa oikein kommentoida Vriijen sanoja Rollista. Minun oma alkuperäinen kuvani tammasta vastasi jotakuinkin orin saamaa kuvaa, mutta koska kuitenkin oli tullut tietooni tamman tempaus, en oikein voinut ajatella hänestä samoin.
"Roll on esiintynyt luvatta laumamme viestinviejänä ja rikkonut sen turvin rajoja. Tietooni on tullut yksi tapaus, mutten tiedä onko hän tehnyt niin useamminkin. Tammaa on puhutettu asian tiimoilta, sillä suhtaudun sääntöjen noudattamiseen luonnollisesti jokseenkin totisesti", sanon sitten suoraan asioiden todellisen laidan, mutta pyrin olemaan paisuttelematta asiaa. Onhan kuitenkin käynyt ilmi se, että kaikki hänen sanoistaan eivät ole olleet hölynpölyä, vaan hän on oikeasti puhunut tottakin ja auttanut laumatovereitaan alkuun saarella. Se omalta osaltaan mutkistaa asioita entisestään. No, Rollia on pidettävä silmällä, tällä hetkellä en kuitenkaan voisi tehdä tämän enempää.

Hymähdän, kun Vriije mainitsee, ettei pidä turhasta dramatiikasta. Siitä en pidä itsekään, mutta jostain syystä surkeita sattumuksia on elämääni kasautunut oikein huolella. Rohkenisimpa väittää, että enemmän kuin monelle muulle. Se ei kuitenkaan ole minun käsissäni, voin vain valittaa tai sopeutua elämään. Menneiden harmittelu ei auta. Sitä yritän kovasti uskotella itselleni. Nytkin, kun Merelin katoaminen painaa tuskaisesti mielessäni. En voi olla miettimättä mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Olisin voinut lähteä tamman perään yhteiskokouksessa, ottaa tosissani heti alusta alkaen toisen omituisen katoamisen.

Hätkähtäen palaan nykyhetkeen.
"Olet oikeassa. Eikä kukaan välttämättä millään kykenisi pelastamaan. Pelkkä yrittäminen olisi vaarallista. Hidas ja tuskallinen, sitä se varmasti olisi", totean ja katsahdan mietteliäästi samaan suuntaan kuin ori. Montaakaan askelta tuskin tarvitsisi ottaa, kun suon pohja muuttuisi epävakaammaksi. Kulmani kohoavat äkisti. Kukkia?
"Niiden tuoksu on erikoinen", vastaan sitten. Toden totta. Vriije on tarkkasilmäinen.

[Töks..]
feiarth
 


Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron