But some kind of madness is swallowing me whole

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

But some kind of madness is swallowing me whole

ViestiKirjoittaja Zarroc » 30. Joulu 2015 16:36

[Mukana siis vuoristoponien NPC-viestinviejä Gregor.]

ARKKIENKELI

Sen jälkeen, kun olin kuunnellut merenrannan läheisessä puistikossa ponien säälittävänpienen johtajan ja tämän ilmeisen viestinviejän keskustelua, olin seurannut sitä hintelää, vaaleaa ponia ympäri alueita. Siinä oli jotain kummallista, välillä se pysähtyi jopa kesken askeleen, sulki silmänsä ja hengitti raskaasti. Sitten se jatkoi taas matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voinut sanoa miksi, mutta jokin siinä pikkuisessa ponissa kiehtoi minua tietyllä tavalla ja olin jopa utelias. Niinpä en ollut hyökännyt sen kimppuun edes silloin, kun se oli ensimmäiselle kääpiötoverilleen kertonut minusta, vaan olin pysytellyt hiljaa. Kun puoli laumaa oli laskujeni mukaan saanut tietää minusta, päätin viimein lopettaa tämän tiedotustilaisuuden lyhyeen. Vaikka oli hyvä, että useampi sai tietää - se lisäsi loistavasti pelkoa, ja vieläpä ilmaiseksi minun kannaltani, oli joistakuista aina tehtävä varoittavia esimerkkejä.

Niinpä seurasin metsästä kuinka hintelä poni hiippaili varovaisin askelin suonlaitaa ja mietin, missä kohden kannattaisi astua sekaan tähän sirkukseen. Korvat luimulle kääntyneenä arvioin ponin mahdollisuuksia juosta minua karkuun ja totesin, että ne olivat todella huonot tällaisessa maastossa. Varsinkin kun se vaikutti oikeasti vähän sellaiselle... heikolle. Pelkkä sen ajatteleminen sai minut irvistämään, en voinut ymmärtää miten tämän paikan asukkaat viitsivät edes pitää tuollaiset hengissä.

Kun olin varmistanut, ettei ori ollut kuullut minua entuudestaan, astuin sen eteen metsän varjosta. Näin kuinka sen tyhjä ilme valahti kun se tajusi kuka oikein olin, se näytti hetkessä kauhistuneelta. Se yritti peruuttaa karkuun, mutta estin sen ajamalla sitä sivusta niin, että se joutui peruuttamaan suonsilmäkkeen reunaan.
"No niin ystäväiseni, seisahdupa siihen", sanoin sitten rauhallista sävyä tavoitellen. Näin kuinka pieni ori vapisi, sen karva tuntui vain muuttuvan entistä läpinäkyvämmäksi pelon myötä.
"Kerrohan nimesi minulle", pyysin viileällä sävyllä. Ei tämä olisi lainkaan hauskaa, jos en edes tietäisi kunnolla, ketä ahdistelin.
Ori mutisi hiljaa ja kohotin kulmaani. "Kovempaa, kiitos, en kuule mitä mutiset."
"O-olen... olen Gregor", poni sanoi hämmästyttävän vakaalla sävyllä, heti kun oli korjannut änkyttämisensä.

"Hienoa, Gregor. Sinä varmasti tiedät kuka olen?"
Se nyökkäsi minulle varovaisesti, sen tyhjät, peilimäiset silmät tuijottivat minua.
"Sitten sinä varmaan myös tiedät, mitä varten olemme täällä tänään."
Ori nyökkäsi taas, tällä kertaa selkeästi sen oloisena, että pohti jo suohon loikkaamista. Kai se olisi parempi vaihtoehto kuin päätyminen minun hampaisiini. Tai mistä sitä tiesi.
"Kuulehan, meinasin, että juttelisimme vähän. Käykö se sinulle, Gregor?"
"T-t... Totta kai käy", ori vastasi minulle lähes nöyrällä sävyllä.
"Hyvä. Nyt, kerrohan, tiedätkö missä rajavartijanne on?"

Gregor pudisti päätään ja minä kallistin omaani mietteliäästi.
"Oletko aivan varma, Gregor? Etten vain sinun takiasi lähtisi tyhjin käsin?"
"Olen aivan varma", ori mutisi minulle, ei uskaltanut irroittaa katsettaan minusta.
"Hyvä on sitten, uskon sinua", sanoin. Se näytti sille, että pyörtyisi helpotuksesta, jolloin hymyilin hieman.
"Kerrohan minulle siitä sairaudesta, mikä sinulla on", sanoin sitten, koska olin varma, että orilla oli pakko olla jokin ongelma. Olikohan se syöpä? Jokin pahanlaatuinen hengityssairaus? Vai oliko se vain pöpi?
Näin yllättyneisyyden Gregorin kasvoilla, mutta se piilotti sen nopeasti.
"Epilepsia", se sanoi hiljaa ja minä nyökkäilin ymmärtäväisesti.
"Aivan niin, Gregor, kuulehan. Se on vaarallinen tauti. Sen takia saatat vaikka pyörtyä ja tippua suohon ja kuolla, ymmärräthän?"

Ymmärrys tosiaankin levisi orin kasvoille kuin kulovalkea ja se alkoi jälleen vapista. Katsoin sen pelokasta olemusta enemmän kuin lievästi huvittuneena.
"No, älä nyt. Kerrohan, onko laumassanne sellaisia henkilöitä, joiden ajatusmaailma on yhteneväinen omani kanssa?"
"E-en tiedä", Gregor änkytti taas ja minä puhalsin ilmaa sieraimieni kautta. Tämä kissa-hiiri leikki alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää minua.
"Onko vai eikö, Gregor?" kysyin, äänensävyni oli muuttunut hieman kireäksi.
"Ei", ori vastasi varman kuuloisena ja minä naurahdin ivallisesti.
"Selvä sitten, voit mennä."

Gregor näytti siltä, että kuolisi nyt hyvinkin onnellisena. Se liikkui hitaasti sivuttain pitäen katseensa minussa ja kun pääsi mielestään tarpeaksi kauas, se uskalsi kääntää liikkumasuuntaansa enemmän metsään päin. Ennen kuin se kerkesi kuitenkaan ottaa vauhtia, käännyin vielä sen perään.
"Mutta, odota hetkinen!" huikkasin orin perään. Se näytti sille, että halusi juosta, mutta sen kaviot tuntuivat liimautuvan maaperään. Hitaasti se käänsi päätään minua kohti, vaikka olin varma, että se oli vain tottumusta. En ollut yhtään varma miten ori näki ympäristönsä vai näkikö lainkaan.
"Ethän kerro kenellekään, että laskin sinut menemään? Maine, tiedäthän."
Gregor pudisti päätään kiivaasti.
"Mutta toisaalta, asianhan voi vielä korjata", hymähdin ja harppasin orin kiinni, potkaisten tältä jalat alta. Gregor inahti kaatuessaan, mutta ei päästänyt enää ääntäkään. Se oli minusta tylsää.
"Gregor, tästä ei tule kerrassaan mitään, jos et yhtään huuda", sanoin sille hieman toruvalla sävyllä. "Nyt, voitko huutaa niin kuin syötävä? Teen sinulle muutaman pintapuolisen naarmun ja sitten voit mennä kertomaan Ragenanille, että pääsit hädintuskin pakoon. Voitko tehdä sen, Gregor?"

Ori nyökkäsi vapisten ja todellakin huusi niin että korvat soivat, kun potkaisin sitä napakasti kylkeen ja aloin repiä haavoja sen vaaleaan kehoon.
Minua hymyilytti, koska tämän jälkeen saisin Gregorin tekemään varmasti mitä tahansa puolestani. Laumassa oleva, pelosta toimiva vakooja olisi aina paikallaan. Saatuani esityksen valmiiksi nostin orin niskasta pystyyn ja silmäilin sitä arvioivasti.
"Muistatko nyt, ei sanaakaan, että laskin sinut tai et näe huomista päivää."

Gregor nyökkäsi ja täristen se lähti juoksemaan pois luotani. Minä huokaisin, ravistelin päätäni ja lähdin ylittämään suota hitain liikkein. Olisi aika siirtyä kohti yhteismaata ja päättää sitten seuraava kohde.

ARKKIENKELI POISTUU.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron