If I die young

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Tammi 2011 13:18

[ Wohweli ja sen köriläs tänne! ]

Edward'

Hiirakko poniori asteli asteli eteenpäin suolla, jonka paksu lumivaippa oli peittänyt alleen. Tuo oli siitäkin huolimatta tietoinen olinpaikastaan, olihan Edward tallustellut näillä seuduilla jo vuosia.
Aivan. Hän oli vuoristoponi, joka ei juuri toisten alueille poikennut. Hän oli vuoristoponi, joka kunnioitti rajoja, mutta josta ei ollut häätämään väärille alueille tunkeutuneita hevosia. Mustangin kipeässä selässä tuntui jälleen jomotusta, joten hiirakon oli pysähdyttävä ja vedettävä syvään henkeä. Pakkanen ja kosteus saivat hänen selkänsä usein kipeäksi, vaikka poni olikin vasta kuuden vanha. Tapaaminen Amerylin kanssa ei ollut kuitenkaan täysin sujunut, kun painava kivi oli pääättänyt pudota hänen selkäänsä vuoristossa.
Ameryl. Edward ei ajatellut tammaa enää usein, koska oli hiljalleen totutellut ajatukseen, ettei Ameryliä ollut. Hänen ystäväänsä ei enää ollut, mitä ikinä tälle olikaan tapahtunut. Kyynel vierähti mustangin harmaalle poskelle, mutta nopeasti tämä oli jo kumartunut pyyhkäisemään sen oikeaan etujalkaansa.

Hänen muistelemansa ponitamma ei ollut suinkaan ensimmäinen menetetty ystävä. Eetu kaipasi Samotnyä, Roodia ja Isabellaa, joista viimeiseksi mainitun lisäksi ehkä eniten Nuriaa. Siitä huolimatta, ettei hän ollut tavannut noista ketään pitkiin aikoihin. Lisäksi oli Elessar, joka aiheutti ponin sisällä huolestuneisuuden ja kaipaamisen tunteen. Eetu ei ollut tietoinen siitä, missä hevoset nykyään taivalsivat. Onneksi muisteleminen ei ollut kiellettyä, ja ori saattoi useinkin vain pysähtyä ajattelemaan tapaamisia heidän kanssaan.
Tai tapaamista, koska jokaisen hänelle tärkeistä hevosista hän oli kerennyt tavata vain kerran. Toisinaan mustangi miettikin, oliko hän liian helposti kiintyvää sorttia. Tapaaminen hänen ja Isabellan välillä oli ollut lyhyt, mutta Edward oli kerennyt tykästyä tammaan siitä huolimatta, että tämä oli lähtenyt lätkimään ja ilmeisesti suuttunutkin. Eetu jaksoi vieläkin katua sitä, ettei ollut toiminut toisin. Isabellaakaan hän ei ollut kuitenkaan nähnyt pitkiin aikoihin, viimeksi silloin, kun hän oli vasta saarelle rantautunut. Siitä tosiaankin oli aikaa, mutta muistot olivat säilyneet hyvin hiirakon mielessä, ja tulisivat säilymään jatkossakin.
Tietysti tuo oli kerennyt kohdata myös niitä inhottavimpiakin hevosia, joista tosin vain Entropia oli täydellisesti muistunut hänen mieleensä. Kylmät väreet kulkivat pitkin orin selkää tämän muistellessa sitä kipua, jonka tuo suuri, pilkullinen hevonen oli hänelle aiheuttanut. Eetu oli jopa nähnyt painajaisia tuosta kyseisestä tammasta, jolloin hän oli herännyt hikisenä tunteeseen, kuin joku olisi puristanut häntä kasaan.

Poni räpäytti auki kiinni painuneet silmänsä, alkaen tutkailla ympäristöä ruskeilla, hieman kullansävyisillä silmillään. Hiirakko puri hampaansa yhteen ja lähti jälleen kulkemaan, vaikka pakkanen nipisteli ikävästi hänen ihoaan. Kivun kestäen ori jatkoi kulkemista pitkin suon laitaa, tarkkaillen taukoamatta ympäristöä. Harmaat korvat olivat pehmeästi hörössä ja musta häntä heilahteli rauhallisesti tämän liikkeiden mukana, tuulenvireen pörröttäessä aina välillä paksua, takkuista ja epätasaista harjaa.
Eetu ei ollut vielä päättänyt, minne hän menisi. Aurinko oli vasta noussut esille ja vaikka päivät talvisin olivatkin lyhyitä, oli valoisa aika joka päivä pidempi. Mustangilla ei siis ollut mitään kiirettä hakea itselleen vielä minkäänlaista suojaa. Ori oli myös varma siitä, että selviäisi yhdestä yöstä ilmankin. Hiirakon talvikarva oli paksu ja lämmin, vaikka paukkuva pakkanen saikin välillä hänet melkein tärisemään.

[ ja blaablaa. Kokeilin nyt hän-muotoa. ]
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 16. Tammi 2011 13:06

Býlor
Laumaton – [Täältä tullaan! 8D]

Paksuun valkeaan, talvikarvaansa suojautuneena, vaelsi valaan kokoinen, köriläs eteenpäin. Sillä ei tainnut olla minkäänmoista havaintoa, millä alueella se eteenpäin hiihti. Ori kuitenkin pian seisahtui ja silmäili ympärillensä, tutkivasti, sen varalta, että lähellä olisi ollut toisia hevosia. Varautuneena Býlor useinkin vältteli, suuria hevosporukoita. Koska kimo oli uusi tuttavuus saarella, tuo ei ollut ehtinyt kohdata montaakaan hevosta, eikä siksi voinut oikein arvioida, minkä kaltaisia hevosia saarella vaelteli, valtavan sotalaivan lisäksi. Luottavaisena, kylmäveri lähti jälleen kulkemaan eteenpäin. Tukki jalat kuljettivat, painavaa kehoa vaivattomasti eteenpäin, yksi raskas askel kerrallaan.

Býlor oli saapunut suolle, siitä ei ollut epäilystäkään, kun jokaisen askeleen jälkeen pieni litinä, kantautui kavioiden alta. Vaikka ilmassa oli selvää pakkasentuntua, ei se ollut vielä aluetta täydellisesti jäädyttänyt ja käärinyt kiiltävään huopaan. Yhteisalueella, kun ori oli kohdannut ensi tuttavuutensa, Rijmin oli kohtaaminen tapahtunut, lammen äärellä. Kimo muisti yhä hyvin sen, kun vaisun ja kyllästyneen oloinen Iris oli saapunut paikanpäälle. Pitkä harja liehahti, herran ravistaessa päätänsä. Matkaa se taittoi vielä pidemmän ajan, kunnes oli täydellisesti, keskellä suota. Ei olisi tarvinnut olla edes tähtitieteilijä, että olisi voinut huomata edessänsä vieraan hevosen. Býlor hidasti askeleensa, mutta kulki silti yhä vierasta ponia kohden. Se oli melkein kahdenhevosen verran oria itseään pienempi ja se pienesti huvitti kimoa. Tuo seisahtui lopulta muutaman metrin etäisyyden päähän, tästä hiirakosta. Hetken Býlor silmäili oria, safiirin sinertävillä silmillänsä ja totesi mielessänsä, tuon kaikin tavoin vaarattomaksi.
Tuttavuutta, suuri hevonen ei kuitenkaan, uskaltautunut lähteä heti tekemään, vaikka olikin aiemmin todennut tuon melko vaarattomaksi, tyypiksi. Shiren verta omaava, herra oli varautunut, vaikkei kyllä missään välissä uskonut, tuon hiirakon hyökkäävän tämän kimppuun. Ori aukaisi suutaan tervehtiäkseen, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja kimo sulki suunsa. Pärskähdin pienesti, toivoen siten herättävän toisen orin huomion. Ori siirsi toisen jalkansa lepuutus asentoon ja odotteli kärsivällisesti, hiirakon reaktiota, tuohon varovaisesti katsekontaktia luoden. Kylmäveri ei tiennyt oikein, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Viimeksi Rijm oli joutunut tekemään tervehdyksen ensin ja vienyt samalla, Býlorin mukanaan keskusteluun.
Mutta siinä kimo nyt sitten jökötti. Keskellä, soista metsikköä. Hiljaisuus tuntui pahalta ja ori kaipasi puhetta, joten tuo päätti rohkaista mielensä ja aloittaa juttelun. Tuo henkäisi syvästi ja päästi täten painetta pihalle mielestänsä, saadakseen rauhallisesti aloittaa tervehdyksellä.
”Päivää…” Lausahdin sitten bassomaisen kumealla äänelläni tuijottaen ponia, melko ystävällisesti, mutta yhä melko varpaillaan seisoen. Býlor harvemmin arvioi toista ensisilmäyksellä, mutta se ei estänyt oria olemasta varovainen. Joskus oria saattoi erehtyä luulemaan mokomaksi hermoheikoksi joka pelkää kaikkea, vaikka asia oli yleensä toisinpäin. Monet pelkäsivät Býloria, tuon suuren kehon vuoksi, ja siksi olikin melko iroonista, että valtava kimo itse oli melko epävarma uusien tuttavuuksien suhteen, ainakin aluksi.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 23. Tammi 2011 17:02

Hiirakko ei vaivautunut kulkemaan erityisen nopeaa tahtia. Tämä pidensi askeltaan, venytti kaulaansa ja yritti saada selässä tuntuvan kivun katoamaan. Tuloksetta. Ärsyyntyneenä poni heilautti harmaan turpaansa kohti taivasta nopealla liikkeellä, korvat niskaan heilahtaen. Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan kun tuo taas katseli rauhallisen oloisena ympärilleen, korviaan pehmeästi höristäen. Edward ei edelleenkään nähnyt toisia hevosia taikka poneja, joten tuo huokaisi kyllästyneenä ja laski päänsä lähelle hankea jaloissaan. Mustangi hidasti tahtiaan ja nuuhkaisi lunta, erottamatta siinä kunnollista tuoksua taikka merkkiä toisesta hevosesta. Jälkiä maasta kyllä löytyi, suurimmaksi osaksi pienen kavioiden painaumia hankeen. Kaikki hajut tuntuivat hiirakon sieraimissa kuitenkin niin vanhoilta, ettei tuo vaivautunut seuraamaan yhtäkään.
Kullan sävyn silmissään omaava poni puuskahti hiljaa. Eetu halusi kovasti polvistua, käydä makamaan ja piehtaroida hetken lumessa, mutta nouseminen takaisin neljälle jalalle voisi olla haastavaa kipeän selän takia. Harmaa heilautti kerran kiillotonta häntäänsä, jääden vain katselemaan lunta edessään. Jäätävä tuuli kulki suon ylitse ja sai vuoristoponin värähtämään, muttei tämä jaksanut kiinnittää sen enempää huomiota siihen, että hänellä oli kylmä. Edward oli pysähtynyt jälleen kuuntelemaan hiljaisuutta ympärillään. Silmät puoliummessa, korvat pehmeästi hörössä tuo vain seisoi paikoillaan, kuin odottaen jonkun ilmestyvän hänen luokseen. Jonkun hänelle rakkaan henkilön, jonka Eetu oli jo pitkään halunnut nähdä. Pala tuntui nousevan mustangin kurkkuun. Tuo räpäytti silmiään, hengähti syvään ja nieli sen alas. Hän ei itkisi, vaikka olikin herkistynyt huomattavasti viime kuukausien aikana. Mustilla merkeillä koristeltu hiirakko ei itsekkään tiennyt, mistä se johtui.
Ei sillä kuitenkaan voinut olla hirveästi väliä. Jos toiselta oltaisiin kysytty oliko herkkyys huono asia, olisi ori vain nauranut ja pudistellut päätään. Nauraminen. Koska viimeksi ori oli nauranut kunnolla puhtaasta ilosta jonkun mukavan henkilön kanssa? Edward nielaisi uudestaan. Hän ei tiennyt vastausta kysymykseensä, ja päätyi näin pyyhkimään kaikki ajatukset mielestään ja vain seisomaan hievahtamattakaan paikallansa.

Jostain kantautui hänen korviinsa lumen narskuntaa. Ori heilautti korvansa ensin taakse, ja lopulta sivuille - joku tosiaan lähestyi häntä sivusta päin. Poni ei edelleenkään liikkunut tai tehnyt elettäkään kääntääkseen päänsä vieraan suuntaan, vaan käänsi ensiksi korvansa hitaasti höröön, sitten vasta suuren valkean suuntaan katseensa siirtäen. Hiirakko ei vaivautunut avaamaan suutaan. Tämä vain katseli toista, viitsimättä edes kääntyä tämän puoleen. Oliko toisella jotain asiaa, vai mitä se noin hiljaisena seisoi? Edward hymähti hiljaa. Ei kai toinen vain pelännyt? Mustangia huomattavan paljon isompi pärskähti, jolloin ori käänsi hitaasti päätään aavistuksen toisen suuntaan, nyt jo tiiviimmin mustia merkkejä kehossaan omaavaan valkeaan tuijottaen. Hiirakon ilme oli hieman kysyvä tämän odotellessa toisen rikkovan hiljaisuuden. Hetken ruskeasilmäinen oli jo avaamassa suunsa ja kysymässä, oliko jokin hätänä, mutta jättiläinen ennätti ensin. Tervehtien.
Hiirakko nyökkäsi hyvin pienesti, päänsä sitten jokseenkin jäykän oloisesti kunnolla toisen suuntaan kääntäen. Harmaasta saattoi huomata tietynlaista jännittyneisyyttä, mikä oli helposti väärin tulkittavissa. Edward olisi ollut täysin rento, jos kivut hänen selässään eivät olisi jatkuvasti meinanneet saada häntä irvistämään. Hampaansa yhteen purren harmaa kääntyi kunnolla itseään isomman puoleen, luottavaisen, ystävällisen mutta tarkan katseensa valkean silmiin kohdistaen. Pieni hymy hiipi tämän turvalle, orin nyökätessä uudestaan.
"Tervehdys", ori sanoi rauhallisesti ja kohteliaasti. Edward mittaili toista hetken katseellaan ja alkoi muodostaa toisesta mielikuvaa päästään. Suuri mutta ystävällinen, kohtelias mutta epävarma. Mahdollisesti. Hymy pyyhkiytyi syyttä harmaan turvalta tuon kohottaessa aavistuksen päätään. Eetu ei ollut varmaan koskaan eläessään nähnyt noin suurta hevosta, muttei häntä erityisemmin jännittänyt toisen läsnäolo.
Edward ei pystynyt edes ihailemaan toista tämän korkeuden takia. Poni oli yllättävän rauhallinen ja sen oloinen, kuin olisi kohdannut noin suuren ja massiivisen hevosen joka päivä useamman vuoden ajan ja jo kerennyt kyllästyä. Pienoinen pilke silmäkulmassaan mustangilla kuitenkin oli tämän silmäillessä vaaleaa.
Pieni, hiljaisuuden rikkova naurahdus karkasi orin huulilta.

"Sinä et ole vuoristoponi." Se ei ollut uhkaavaan sävyyn lausuttu syytös, vaan rauhallinen toteamus. Huvittunut hymy nyki harmaan toisella suupielellä. Valkea ori hänen edessään tuskin edes pääsisi laumaan, jonka mailla Caralian pienimmät hevoset asustelivat. Siitä huolimatta Edward ei kokenut tarpeelliseksi toisen välitöntä häätämistä. Harmaa oli vihdoin saanut tilaisuuden udella hieman toisten kuulumisia, ja mikäli tuo vuori ei ollut halukas lähtemään, ei mustangi voisi asialle paljoa tehdä. Aggressiiviselta mustat sukat jalassaan omaava ori ei kuitenkaan vaikuttanut, vaikka mahdollisesti toinen olisi voinut olla rennompikin.
"Nimeni on Edward", ori esittäytyi hymyillen. Hän tapitti toista taukoamatta, tämän jokaista liikettä silmällä pitäen. Ed ei ollut erityisen varautunut, vaikka noin suurten vieraiden seurassa olisi ollut varmasti syytä olla hieman viileämpi ja kovemman oloinen. Valkea oli vieläpä rajarikkuri, joten sitä suuremmalla syyllä. Ponin suupielet laskeutuivat, mutta ystävällinen katse ruskeista silmistä ei kadonnut hetkeksikään.
"Saanen udella teidän nimeänne? Ja laumaanne?" Edward kysäisi jo astetta vakavampana. Hän ei ollut aikeissa kertoa toisesta johtajille, mikäli tämä ei ollut vielä tietoinen rajoista tai olisi halukas lähtemään sitten, kun Eetu pyytäisi tätä poistumaan. Ori hörähti rauhallisesti, ymmärtämättä täysin toisen varovaisuutta.
Eetuhan oli vain mitätön kääpiö toiseen verrattuna. Miksi valkea oli niin hiljaisen oloinen?
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 30. Tammi 2011 18:18

Jee minut oli huomattu! En silti alkanut hyppiä riemusta, sillä se olisi aiheuttanut luultavasti suuremmankin hyökyaallon, vaan sen sijaan tyydyin jököttämään hillittynä paikoillani, kuin kuvaveistos konsanaan. Silmäilin yhä tätä minua tuplasti pienempää hevosta, melko uteliaana. Oli hauskaa ajatella, että maailmassa oli vielä tätäkin oria pienempiä hevosia, tai tarkemmin ajateltuna poneja. Tapaamani mustangi tervehti minua ja vaikutti ystävälliseltä, näin ensivaikutelman kannalta, mutten silti tahtonut kiirehtiä asioiden suhteen vaan edetä rauhallisesti, hyvässä hengessä.

Hämmennyin hieman, kun toisen huulilta karkasi pieni naurahdus. Räpyttelin silmiäni muutaman nopeamman kerran, kuin ihmetellen, että mikä nyt niin hauskaa oli. Pelkäsin nolanneen itseni, tai tehneen jotakin typerää, mutta sen sijaan sain selitykseksi aivan muuta. Tuo totesi huvittuneena, etten ollut vuoristoponi ja siinä tämä oli osunut täsmällisesti naulankantaan. Tunsin pienen helpotuksen viilentymän sisälläni, kun asia koski jälleen tätä tuttua lauma asiaa.

Viimein tämä hiirakko poni sitten esittäytyi. Edward? Näinkö tämä oli todella sanonut, mukavan oloinen nimi kerrassaan, ei lainkaan liian vaikea ääntää tai muutenkaan vaikea muistettava, joka tapauksessa maistelin nimeä varovaisesti suutani liikutellen.
”Hauska tavata Edward. Itse olen Býlor, enkä tällä hetkellä kuulu mihinkään laumaan, mutta tarkoituksenani olisi lumihevosiin pyrkiä..” Esittäydyin vuorostani pitäen äänen sävyni, tuttavallisen ystävällisenä. Huiskautin paksua ja pitkää, valkea jouhista häntääni ja nostin pienesti toista etujalkaani.

Kuin kasvoilta luettuna olisin pystynyt lukemaan toisen ajatuksia, tuo piti minua joksenkin outona? Ehkä annoin itsestäni paistaa liian hyvin sen, että olin hieman epävarma aina uusia hevosia kohtaan ja varautunut tekojeni ja sanojeni suhteen, mutta jokin tämän hevosen ilmeessä kertoi sen, että tuo oli myös puolittain ymmärtäväinen. Edwardilla tuntui olevan paljon kysyttävää, mutta tuo eteni silti rauhallisesti, eikä suotta minua kysymyksillä tai syytöksillä pommittanut.

Mielessäni uskalsin uskoa tästä orista paljon ja luottaa siihen, ettei tuo henkeään vaarantaisi ja hyökkäisi kimppuuni. Vuoristoponeista puhuessaan uskalsin vedota sanat siihen, että tämä taisi kuulua kyseiseen laumaan. Olisiko hän johtaja? Njääh. Näin olisi ainakin vaikea uskoa, orin kärsivällisestä luonteesta, johtajillahan oli useinkin tapana olla hieman töykeitä niitä kohtaan jotka eivät heidän laumaansa kuuluneet, tai etenkin niitä kohtaan jotka hilluivat laumattomina paikasta toiseen kulkien.

[Melkoisen romaani iskit pöytään. Ei ole kyllä samanmittainen, mutta parasta mitä tässä hetkessä sain aikaa.^^]
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 13. Helmi 2011 15:45

[ Ja persoona vaihtuu. Anteeksi vielä kerran kesto. ]

Býlor. Nimi oli mielenkiintoinen, ei lainkaan massatuote - oli kyse sitten koko- tai kutsumanimestä. Kultaisen sävyyn taittuvat silmäni tarkkailivat toisen kasvojen ilmeitä vielä hetken, ennen kuin nyökkäsin hyväksyvästi. Ei hevosista ikinä tiennyt, vaikka he valehtelisivat nimensä. En vain voinut ymmärtää, miksi joku kertoisi jotain muuta kuin totuuden itsestään tai jostain muusta. Jotta ajatukseni eivät kävisi enää yhtään epäilevämmiksi, päädyin hymyilemään ystävällisesti. Lämmin, mutta jo hieman varautuneempi hymyni viesti jostain ihan muusta, kuin siitä, millaisia ajatuksia päässäni liikkui. Minä en pelännyt, vain hieman epäilin. Seuraani eksynyt oli joka tapauksessa suuri, laumaton ja vieläpä niin varovainen, että hän voisi vaikkapa epätietoisuuttaan hermostua. Silti halusin tehdä tälle rauhallisilla eleilläni selväksi, että auttaisin mielelläni.
"Lumihevosiin?" toistin, astuen samaan aikaan töksähtäen lähemmäs. Selästäni säteili kipua joka puolelle kehoani, ja se sai minut pysähtymään. Silmäni sulkeutuivat tukahduttaessani huuliltani melkein karkaavan inahduksen. Heikkous. Siitä viestiminen toiselle hevoselle ei tietäisi ikinä mitään hyvää, ties, vaikka toinen saisi päähänsä alkaa pompottelemaan. Vaikkei minulla ollutkaan mitään mahdollisuuksia olla tuota vuoren korkuista jättiläistä voimakkaampi. Ei ainakaan fyysisesti. Sulkeutuneet silmäni rävähtivät vauhdilla auki, jäädessäni tapittamaan hetkeksi oria edessäni. Jossain määrin kuiva naurahdus kumpusi sisältäni toisenkin kuuluville, nyökätessäni uudestaan. Vaikka olinkin pitänyt ylänköhevosia pitkään laumana, johon saaren suurimmat hevoset kuuluivat, oli toisen liityttävä lumihevosiin valkean värinsä vuoksi. Ori olikin mahdollisesti saaren suurin liikkuva vuori, heti Hoeron jälkeen. Vaikka eipä sekään tulivuori ollut tainnut enää aikoihin toimia. Hienoa. Saarella liikkuvassa murhaajassa oli mielestäni jo ihan tarpeeksi Caralian kaltaiselle saarelle. Mitä vähemmän kaaosta, sen parempi. Olinhan minä kuitenkin rauhaa rakastava hevonen.
Tai ainakin jotain siihen suuntaan. Annoin katseeni vielä kerran käväistä toisen lävitse korvista kavioihin, kunnes puuskahdin. Býlor oli edelleen hyvin ystävällisen oloinen, vaikka hymy olikin haihtunut harmaalta turvaltani. En minäkään nyt ihan kestohymyä jaksaisi tuolle esittää. Ja kai ilmeettömänäkin oli parempi, kuin tekohymy turvalla? Olin kuitenkin varsin tietoinen silmistäni paistavasta lämmöstä.

"Olet siis uusi tulokas", tokaisin, vaikka se nyt oli jo melko itsestään selvää. Tai ei välttämättä. Tutkiva katseeni palasi toisen tummiin silmiin, vaikka niiden ilmeiden tulkitseminen olikin hieman vaikeaa välillämme olevasta matkasta johtuen. Osittain siitä syystä lähdin hitaasti ontuen lähemmäs. Jalkoihini ei varsinaisesti sattunut, mutta selkääni sen verran pahasti, että käveleminenkin tuotti ongelmia. Selän lämmitteleminen voisi kieltämättä olla ihan hyvä vaihtoehto, jos nyt uskaltaisin pyytää toista ihan kävelylle asti. Tai se oli enemmänkin kyse siitä, oliko toinen tarpeeksi rohkea tulemaan mukaani. Pysähdyin päästyäni lähemmäs oria.
"Tai ainakin uskaltaisin veikata niin. Olitko sinä yhteiskokouksessa?" esitin seuraavan kysymyksen. Jo sielläkinhän hänellä olisi ollut mahdollisuus kysyä lumihevosten sijaisjohtajattarelta, olisiko hänellä mitään mahdollisuutta päästä lumihevosiin. En tosin ollut ihan varma siitä, oliko laumattomia kutsuttu kokoukseen. Murhaajasta johtuen epäilyksiä heitä kohtaan kuitenkin oli jokaisella enemmän tai vähemmän. Niin ainakin minä uskaltaisin veikata. Vaikka olinkin hyvin tyyni, määrätietoinen ja rauhallinen hevonen, minä en halunnut kuolla. Vaikka katse silmissäni oli ehkä hieman tyhjä, selkäni tuntui kaikkea muuta kuin mukavalta eikä minulla ollut luultavasti enää yhtäkään läheistä hevosta, minä en missään nimessä halunnut kuolla. En toisen hevosen tappamana tai muutenkaan. Käänsin hieman jumissa olevasta niskastani huolimatta päätäni sivuun, jääden tarkkailemaan aikani kuluksi suota ympärillämme. Huiskautin takkuuntuneella hännälläni ilmaa niin, että pisimmät jouhet pyyhkäisivät lunta takajalkojeni takaa, saaden sen lennähtämään kauemmas puuterimaisena koostumuksena. Vedin kirpeää pakkasilmaa sieraimiini, vaikka se meinasikin hieman nipistellä. Samaan tyyliin, kuin olisin tunkenut turpani kuusen oksien, pistelevien havujen joukkoon.
Jo luottavaisempi katseeni palasi valkeaan, mustilla merkeillä koristettuun oriin. Mieleni teki kysyä tältä suoraan, mitä rotua toinen mahtoi edustaa, mutta jätin asian sikseen. Ehkä rikkoisin hiljaisuuden jollain oikealla kysymyksellä, joka ei kuitenkaan olisi liian henkilökohtainen. Mielessäni pyöri tosin niin monia erilaisia, että yhden valitseminen oli vaikeaa. Enkä minä tietenkään halunnut pommittaa toista valtavalla määrällä kysymyksiä. Se tuskin saisi tuota hiljaista hissukkaa tuntemaan oloaan ainakaan paremmaksi.

"Käveltäisiinkö?" päädyin lopulta töksäyttämään ainakin näin ensiksi, jonka jälkeen viitoin turvallani suuntaan, jossa lumihevosten alueet sattumoisin sijaitsivat. Melko pitkän matkan päässä, mutta kuitenkin.
"Voisin opastaa sinut oikealle alueelle. Tai ainakin oikeaan suuntaan, matka on kuitenkin melko pitkä ja minä.." keskeytin puhumisen. Olin ehkä mennyt jo melkein kertomaan liikaa. ".. hieman loukkaantunut", jatkoin hitaasti, siirtäen hetkeksi muualle lipuneen katseeni takaisin toisen kasvoihin.
"Voisit joko jatkaa kulkemista vuoristoponien alueilla tai poiketa metsäponien mailla. Suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa, koska ainakin silloin voisit sanoa nimeä Edward kantavan vuoristoponin käskeneen sinut kulkemaan sitä reittiä. Lisäksi kulkisit vuoristoponien rajojen tullessa vastaan yhteismaan kautta, jolloin kenelläkään ei pitäisi olla mitään valittamista. Niin, ja halutessasi toki voisit jäädä sinne lepäämään." En tiennyt, olinko selittänyt jo hieman liikaakin infoa, mutta ainakin kimolla oli vaihtoehtoja - jos tämä nyt edes lähtisi kanssani yhtään mihinkään. Tietysti voisin jäädä tännekkin, ja vain kertoa toiselle oikean suunnan. Onnekseni olin sentään vaivautunut kiertämään rajat ja keskittynyt niiden opettelemiseen. Omasta mielestäni myös tunsin saaren muutenkin suhteellisen hyvin. Väläytin Býlorille jälleen leveämmän hymyn.
"Miten on?" kysyin hieman käheästi. Mikähän ääntänikin vaivasi.
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 13. Helmi 2011 16:40

[Jeij. Pääsit yli viime kerran, ”traumasta.” :D]

Odottelin siinä kärsivällisesti, miten Edward tulisi minut tuomitsemaan, tuo näytti kuitenkin yllättävän hyväksyväiseltä ja selvä nyökkäys vahvisti toiveitani ja sai hymyn kaareutumaan kasvoilleni. Tämä hiirakko vaikutti todellakin ystävälliseltä, samaa ei voinut sanoa aivan jokaisesta aiemmin kohtaamastani hevosesta, mutta olinhan kuitenkin onneksi ehtinyt törmätä muutamaan todella mukavaankin hevoseen, jotka ovat kertoilleet minulle saaresta. En tiedä sitten, olivatko nuo olleet minulle ystävällisiä osittain vain siksi, etteivät tulisi ylikävellyiksi, vaikkahan en minä sellaista peliä kyllä pahemmin tohtinut harrastamaan. Suuri massava kokoni oli minulle suuri häpeän leima, mutta näin viime vuosien ajan olen oppinut sisäistämään ja hyväksymään melko suuren poikkeavaisuuteni, mutta veisi varmasti vielä aikaa, ennen kuin muutkin lopettaisivat katsomasta minua kieroon ja hyväksymään minut paremmin. Olihan se tietysti mahdollista, etenkin tämä ystävällinen ja hyväksyväinen harmaa poni, todisti minulle, että minullakin olisi toki mahdollisuuksia tulla hyväksytyksiksi, kaikkien silmissä.

Toinen toisti, vielä sanani ja nyökkäsin vakuutukseksi, muutaman reipas luontoisen kerran. Kaveri näytti lähestyvän, minua mutta jokin näytti olevan selvästi vinossa. Tuo ummisti nopeasti silmänsä. Sattuiko häntä? Mieleni olisi tehnyt tiedustella, oliko tuo kunnossa, mutta se ajatus pyyhkiytyi mielestäni, kun kuulin tuo naurahtavan. Olin aivan kujalla ja sen varmasti pystyi helposti päättelemään, kummastuksesta laajenneista sinisistä silmistä. Oliko tämä kaveri nyt aivan selvin? Pieni epävarmuus valtasi minua, samalla kun tuijotin harmaata, hieman kysyvästi. Kysyin lähinnä vastausta äskeiseen, kompastumiseenko? Kaveri hiljeni jälleen nopeasti ja se sai minut hieman kiristämään ilmettäni, vakavampaan suuntaan. Olisi ollut hauska saada selville mitä, hiirakon mielessä virtasi, mutta kun en omannut selvännäkijän kykyjä, pystyin vain heittämään arvauksia ilmaan ja luoda sen avulla mielikuvan mustangin ajatusmaailmasta.

Pian toinen kävi minua taas arvioivasti läpi, joten käytin tilaisuuden nokkelasti edukseni ja silmäilin vuorostani hiirakkoa. Minusta hän näytti kaikin puolin vaarattomalta, muttei silti heikolta tai avuttomalta. Musta tuuhea etuharja oli mielestäni huvittava ja se sai minut hymähtämään pienesti ja luomaan toiseen suupieleeni kaartuvan hymyn. Keskellämme oli vallinnut jo pitkään hiljaisuus, se johtui kyllä kaiken kaikkiaan minusta. Olin hiljainen ja salamyhkäinen, mutta tällä hetkellä pidin itseäni aivan idioottina, kun en sanaa suustani ollut hetkeen laskenut. Kun toinen sitten sanoi, Olet siis uusi tulokas, päätin vastata tällä kertaa muullakin, kuin pelkällä elekielimäisellä nyökkäyksellä.
”Näin on. Eikä siitä ole, kuin muutaman päivän aika kuin saavuin.” Lausahdin jykevän bassosointuisella äänelläni, jonka pidin mahdollisimman rauhanomaisen lempeänä, välttäen tapani mukaisesti, uhkaavaa äänen särmää. Ja jos saan näin itseäni kehaista, onnistuin lausahduksessani todella hyvin. Välillämme oli pieni matka, ero ja pian huomasin toisen lähtevän kulkemaan minua lähemmäs. Katseeni pistäytyi orin jaloissa ja huomasin tuon ontuvan hieman. Se sai ilmeeni kapenemaan, melko huolestuneena. En tiennyt kannattaisiko minun puuttua toisen yksityiseen asiaan, vai antaa asian olla.
”Yhteiskokouksessa? En ole kuullutkaan sellaisesta, en katsos oikein tunne saaren rutiineja, tai muitakaan tapoja. Täysin sanoin voin siis mainita, etten tunne Caralian ”kulttuuria.” Huomasin sanoneeni ja olin tyytyväinen itseeni, että sanani olivat tulleet suorana virtana, yhtään epäilyksettä, tai erityistä pitkää harkintaa ja pohdintaa. Sitten taas koitti lyhyt hiljaisuus jonka olisin tahtonut katkaista, mutta harmaa ehti jälleen ensin. Tuo tahtoi kävellä, mutta aloin tulkitsemaan kysymystä pian mielessäni ja minusta olisi ollut melko lailla väärin laittaa toinen kävelemään jos tuolla oli tuskia jaloissa tai selässä. Toinen tarjoutui opastamaan minut, lumihevosten maille, ja se totta vie houkutti. Lopulta toinen laski myös ulos, äskeiseen ontumiseensa. Kuuntelin tarkkaavaisesti tuon sanoja ja pyrin painamaan ne hyvin mieleeni. Pian toinen tiedusteli suostuisinko matkaan tuon kanssa. Tuon jalat huolestuttivat minua, enkä tahtonut vaivata täkäläisiä liiaksensa, joten vastasin.

”Kiitos paljon ja uskon, että sinun on kuitenkin parempi, että sinä jäät tänne ja otat rauhallisesti, kun kerta loukkaantunut olet.” Lausahdin, kuin pahinkin ensihoitaja, mutta se ei ollut tärkeintä nyt, miltä kuulostin vaan se, että toinen saisi lepuuttaa jalkojaan ja odotella maltillisesti parantumistansa. Edwardin ääni oli loppu sanojen aikana muovautunut huolestuttavan käheäksi. Tahdoin auttaa tuota.
”Pystyisinkö auttamaan oloasi mitenkään?” Tiedustelin sitten, sillä minusta ei ollut soveliasta jättää tätä poni parkaa tähän riutumaan, jos apuakin voisi antaa. Olisin valmis kuljettamaan tuon minne vain, leveässä ja vahvassa selässäni jos tilanne tällaista toimenpidettä vain sattuisi vaatimaan. Odotin kärsivällisesti, miten Edward suhtautuisi kysymykseeni. Mietin myös kuumeisesti miten toimisin, jos tuo kieltäytyisi tarjouksestani ja käskisi vain lähteä.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 14. Helmi 2011 16:20

[ Toivottavasti.. ]

Nyökkäsin vain hieman toisen sanoessa, ettei juurikaan tiennyt Caralian kulttuurista.
Kyllä hänellä olisi vielä aikaa oppia, vaikka ori luultavasti olikin minua vanhempi. Tuollainen jättiläinen tuskin kuolisi ihan hetkessä ainakaan kenenkään hyökkäykseen, vaikka hänen taistelutaidoistaan en voinutkaan tietää. Lihasta ja kokoa tuolta ei ainakaan puuttunut, joten todennäköisesti jo sillä selviäisi. Eikä kukaan idiootti varmaan edes yrittäisi tappaa toista. Minun kohdallani asia oli hieman toinen - hevoset olivat onnistuneet ennenkin rääkkäämään minua mielensä mukaan. Enemmän fyysisesti, kuin henkisesti. Se oli sinänsä huono juttu. Henkisesti minä olin vahva. Niin - ehkä Býlor oli suuresta koostaan huolimatta edes hieman herkkä? Ehkä hän oli vastakohtani. Sitä en välttämättä saisi tietää, jos kimo päättäisi poistua seurastani.
Odottelin kaikessa rauhassa vastausta kysymykseeni, jonka kuullessani ilmeeni oli hieman venähtää. Ei kieltävä, eikä myöntävä vastaus. Pudistelin kiireesti päätäni saadakseni toisen lopettamaan. En minä nyt haavoittunut ollut. Ei verta, ei ruhjeita. En haavoittunut. Astuin kiivaasti ilmaa keuhkoihini vetäen askeleen lähemmäs siitä huolimatta, että olin jo ennestään melko lähellä. Tiivis katse orin silmissä minä jatkoin pääni pudistelua välittämättä siitä, ettei se antanut välttämättä kovin kypsää kuvaa itsestäni. Suuni vääntyi irvistykseen kivun jälleen vihlaistessa, mutta hyvin pian sen jälkeen kasvoillani oli jälleen ilmeettömyys. Jopa ystävällisyydestä viestivä pilke silmäkulmassani oli melkein sammunut. Sen tilalla oli pienimuotoinen pettymys. En todellakaan halunnut toisten ajattelevan minua rampana. En halunnut olla haavoittunut ikuisesti. Ja kyllä, minä olin melko varma siitä, ettei selkäni tulisi koskaan olemaan yhtä vahva, kuin ennen. Vaikka olinkin jo tottunut ajatukseen, minä en halunnut toisten ajattelevan minua rampana. Minähän en ollut vielä edes vanha.
Býlorin esittämä kysymys sai minut hetkellisesti jopa hieman loukkaantuneen näköiseksi, vaikka tiesinkin valkean vain yrittävän olla kiltti. Siksipä loihdinkin huulilleni jälleen hymyn, pystymättä kuitenkaan peittämään liiankin ilmeikkäistä silmistäni sitä, millainen tunteiden myrsky sisälläni kävi.

"Minä en ole haavoittunut ja sinä et voi auttaa mitenkään", tein toiselle selväksi yhdellä lauseella. Kuulostin ehkä hieman tylyltä ottaen huomioon sen, kuinka ystävällinen minä yleensä olin. Vasta siinä vaiheessa tajusin kunnolla astuneeni niin lähelle, että haistoin jo hyvin voimakkaana tämän tuoksun. Peruutin kiireesti pari askelta kauemmas jättiläisestä, hieman kiusaantuneena kavioideni kärkiä katsellen. Äkkiä olin kuitenkin kohottanut katseeni, jo hyvin paljon rauhallisempana ja vakavampana. Hymähdin hieman.
"Se on vain vanha vaiva. Satuin olemaan turhan varomaton vuoristossa ja hieman sitä ennen nimeä Entropia kantava hevonen hyökkäsi kimppuuni", kerroin orille lyhyen tiivistelmän tapahtuneesta. Hymy oli palannut suupielilleni, nyökätessäni pahoittelevasti. Hieman alistuneen ja nöyrän oloisena painoin katseeni jälleen hetkellisesti maahan, lumeen kavioideni edessä. Tunsin, kuinka tuuli puhalsi minua päin. Silmäni sulkeutuivat värähtäessäni hieman kylmästä. Pakkasella ei ollut hyvää vaikutusta selkääni, vaan entisestään kiristyvä ilma sai kivun tuntumaan yhä pidempinä jaksoina. Kuten silläkin hetkellä. Kipu säteili joka puolelle kehoani aina jalkoihin asti. Hengityksen pidättäminen tuntui auttavan. mutta jossain vaiheessa minun oli pakko vetää syvään henkeä. Suustani karkasi kivusta viestivä ähkäisy, vaikka yritinkin pitää sen sisälläni. Hiljaisuutta kesti hetken, koska tunsin menettäneeni puhekykyni. Kun kipu sitten äkkiä lakkasi, saatoin vihdoin avata silmäni.
"Pakkanen.. selkäni ei pidä siitä." Väläytin Býlorille pahoittelevan hymyn, kumartaen sitten hieman pelkkää päätäni käyttäen. Värähdin jälleen, peläten jo valmiiksi sitä hetkeä, kun seuraavan kerran tuntisin viiltävän kivun selässäni. Hymähdin jälleen. Minun ei auttanut kuin olla rohkea ja pysyä vahvana.
".. Enkä usko, että sinulla on mitään poppakonsteja siihen", naurahdin, mutten suinkaan pilkallisesti. Vain hyväntahtoisesti. Kieltämättä olisin ollut enemmän kuin kiitollinen, jos orilla olisi ollut mukanaan vaikkapa vilttejä tai antaa lainaan paksun näköistä karvaansa. Ajatus sai minut jälleen naurahtamaan, vaikka se hieman vihlaisikin. Silmissäni häivähti jälleen tuska, jonka pyrin kaikin mahdollisin keinoin peittämään.
Minä en ollut heikko. Vain hieman huonotuurinen saadessani selkäni oikkuilemaan kuusivuotiaana.
Tai kuinka vanha nyt satuinkin olemaan. Mahdollisesti jo lähempänä seitsemää.

"Oletko ihan varma, ettet halua minun ohjastavan sinua oikeaan suuntaan?" kysyin epäilevä sävy äänessäni. Ei sillä, että olisin heti halunnut päästä eroon noinkin mielenkiintoisesta ja hyväntahtoisesta persoonasta, muttei hänen kuulunut olla täällä. Eikä se ollut ihan siitäkään kiinni. Minä halusin auttaa häntä, kertoa hänelle, minne hänen kuuluisi mennä. Räpäytin pitkään auki olleita silmiäni unohtuessani jälleen tuijottamaan odottavasti kimoa. Liikahdin hieman. Minä halusin jo päästä liikkumaan, sattuisi se tai ei. Olin kyllästynyt elämäni selkäni tahdon mukaan. Ikävä kyllä en kuitenkaan viitsinyt rääkätä sitä liikaa. Ties mitä sitten kävisi.
"Edes pieni lenkki?" lisäsin, hymyn nykiessä toisella suupielelläni. Pyytävä, ellei jopa aneleva katse silmissäni tarkkailin orin sinisiä, mielenkiintoisen värisiä silmiä, sekä mustalla tähdellä koristettuja kasvoja.
"Selkänikin voisi tykätä, jos se hieman lämpenisi", alistuin vihjailuun mietittyäni pitkään, viitsisinkö sanoa sitä, minkä hetki sitten olin tullut lausahtaneeksi. Jos toinen ei tosissaan haluaisi kävellä, minä tuskin voisin näin pienenä ja heiveröisenä häntä pakottaa mihinkään. Räpyttelin silmiäni kärsimättömänä, vilkuillen välillä ympärilleni vastausta odottaen. Huokaisin syvään antaessani katseeni kiertää valkeassa ympäristössä, joka ilman lumivaippaa olisi varmasti paljon vihreämpi näky. Kesällä niin moni asia oli paremmin..
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 14. Helmi 2011 17:00

[No, edetään päiväkerralla niin hyvä tulee. ^^]

Toinen aloitti loputtomalta tuntuvan päänsä pudistelun, joka sai minut nopeasti hiljenemään ja kummastumaan. Olin kaiketi jälleen kerran sanonut jotakin typerää. Hitsi, että onnistuinkin pilaamaan aina kaikki, OK. suhteeni toisiin hevosiin? Olinko todellakin niin viallinen? Äh, turha tässä alkaa enää mitään kysymyksiä esittämään. Asia oli päivän selvä ja tilanne tämä. Olin onnistunut taasen sössimään kaiken. Harmaan ilme muuttui todella äkkinäisesti ja se sai minut jotenkin varautuneeksi. Taas yksi lähestyvä, askel. Ori oli jälleen edennyt lähelleni, joka sai minut jäykistämään lihaksiani, jännityksestä. En kuitenkaan antanut suoran hermostuksen paljastua itsestäni, vaan pidin ilmeeni vakavan luontoisena viivana, samalla kun tuijotin Edwardia, meren sinertävillä silmilläni. Toinen näytti hurjistuvan jatkuvasti, joka sai minut kaartamaan korviani hieman luimuun, mutta kohottamaan ne nopeasti uteliaisuudesta ylös, kun huomasin hymyn kaartuvan harmaan huulille. Sen jälkeen tuon suusta putoilevat sanat saivat minut hieman järkyttymään. Toinen ilmoitti selvästi, ettei tarvinnut apuani, korostaen sanojaan voimakkaalla äänellänsä, joka sai minut vakuuttumaan täysin.

”No, jos et tarvitse apua, niin en sitä väkisin sinulle tahdo tuputtaa. Tunnet kyllä kehosi paremmin itse, kuin kukaan toinen.” Lausahdin ja loin varovaisen suoran katsekontaktin aivan lähettyvilleni eksyneeseen poniin, joka kuitenkin nopeasti peruutti minusta kauemmas, katse maata viistäen. Äkisti mustangi sitten paljasti mistä, nämä kipu aallot johtuivat. Nyökkäsin, mutta korostin ymmärrykseni muutamalla sanalla.
”Harmillista, ette sellaisiakin ilkimyksiä on olemassa.” Totesin, hieman pahoittelevasti orin puolesta. Tarkkailin tuota silmät kovana ja pystyin kuulemaan tuon, kivun sekaisen tuskan ilmaisun, joka ilmentyi vaimean ähkäisyn puolesta. Voi, miten kovasti olisinkaan tahtonut toisen oloa helpottaa tai auttaa, mutta kuten tuo oli sanonut, uskoin myös nyt itsekin, etten pystyisi tuota auttamaan, millään valtakunnan tavalla, vaikka se niin väärältä kerrassaan tuntuikin.
Toisen maininta poppamiehen taidoista, saivat minut naurahtamaan makeasti. Milloin viimeksi olinkaan päästänyt naurahduksen karkaamaan suustani? Miten hyvältä ja virkistävältä se tuntuikaan. Itse en kyllä lainkaan uskonut taikajuttuihin tai muihin yliluonnollisiin asioihin.
”Enpä todellakaan usko, että minulla mitään sellaisia konsteja on.” Totesin sitten hillitysti, vaikka kasvoillani komeilikin äärimmäisen leveä hymy kaari, joka paljasti huvittuneisuuteni, vaikka eihän toisen olo tilassa mitään hauskaa ollutkaan. Minun oli silti hyvin vaikea ymmärtää, miksei Edward halunnut, apua? Ehkei tuo luottanut minuun aivan kylliksi. Melko uusia tuttavuuksiahan toisillemme vielä olimme. Mutta niin, kuin olin aiemminkin todennut, olisin ollut tuolle enemmän, kuin mieluusti avuksi.

Edward sitten toistin kysymyksensä, joka pisti minut kovan harkinnan eteen. Tuo ehdotti sen jälkeen pientä lenkkiä, toiveen kipunat silmissä vilkkuen. Tuo tosiaan näytti energiseltä ja uskoin kyllä tuon pystyvän suorittamaan jonkin matkan lenkin ja ken tietää, olisiko siitä todella apua hänen selällensä. Jännitystä ilmaan luoden pysyttelin hetken hiljaa, tehden syvää harkintaa mielessäni, katse maassa. Lopulta nostin sen malttamattoman harmaan silmiin ja hymähdin sitten, hymyn suupieleeni kuroen.
”No, jos sitten lupaat olla rasittamatta itseäsi liikaa.” Myönsin sitten, kuin pahimmallekin karkkia vinkuvalle lapselle, kuin vastuullinen vanhempi. Olin itsekin jököttänyt jo runsaan ajan paikoillani ja sen pystyi havaitsemaan hyvin selkeästi, leveään selkääni lastautuneesta lumi kasasta, jonka nyt ravistin valumaan alas selästäni. Ravistin myös lumista pitkää harjaani ja onnistuinkin, liuttamaan etuharjani silmieni peitoksi. Nostelin pienesti jalkojani, kuin venytelläkseni niitä, ennen pitkää vaellusta joka tulisi uskottavasti olemaan, tavalla tai toisella uuvuttava.
”Näytä tietä.” Totesin sitten hymy huulillani, kun olin askeltanut hieman eteenpäin, osoittaen olevani valmis matkaamme, joka orin sanojen mukaan jatkuisikin tähän suuntaan. Muutaman askeleen otetuttuani, käänsin jykevän pääni, paksun kaulani varassa hieman taakse jääneeseen Edwardiin. Hymyä tuolle pitkään näyttäen, osoitin katseellani, että luottaisin tuohon. Katseessani oli myös havaittavissa rohkaisua. Suurista ja leveistä sieraimistani kumpusi, jatkuvana virtana taivaalle, suuria höyry pilviä.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 14. Helmi 2011 17:56

"No, jos sitten lupaat olla rasittamatta itseäsi liikaa."
Toiveikas pilke silmäkulmastani katosi, mutta ilmeettömyyden sijaan kasvoilleni levisi virnistys. Nyökkäsin toiselle kiitollisena, melkein riemastuneena. En minä todellakaan mitään laukkareissua ollut suunnitellut, joten eiköhän selkänikin kestäisi. Olisi parempi kestää, tai pistäisin sen kestämään.
"Minä lupaan", vakuutin toiselle vielä naurahtaen, kunnes kimo käski näyttämään tietä. Väläytin vielä yhden reippaan hymyn Býlorille, minkä jälkeen käännähdin melkein kokonaan ympäri, ottaen ensimmäiset askeleet hangessa. Odottelin toisen saapuvan vierelleni, mikäli tämä ei sitten päättäisi raahautua perästä, mutta muutaman hidastetun askeleen otettuani lähdin jo kahlaamaan reippaammin hangessaa. Tylsyys saisi loppua siihen. Maisema tuskin tulisi hetkeen muuttumaan sen kiinnostavammaksi, mutta ainakin seurassani oli kunnolliselta ja mukavalta vaikuttava hevonen, jooka oli vihdoinkin suostunut lähtemään kanssani vaellukselle. Eikä hymyilemisestä meinannut tulla loppua - Býlorilla oli varmasti erittäin hyvä vaikutus minuun, tai siltä se ainakin tuntui. Ehkä olinkin viettänyt turhan paljon aikaa yksin ja melkein kadottanut oman itseni? Kieltämättä jatkuva ilmeettömyys olikin saanut minut tuntemaan itseni hieman.. tylsäksi. Kaartaessani harmaata kaulaani päädyin myös pidentämään askeltani, jolloin käytin selkääni kunnolla astellessani eteenpäin. Jatkuvasta vihlomisesta huolimatta minä jatkoin urheasti eteenpäin, vakuutellen itselleni, ettei minulla ollut hätää. Minun oli kuitenkin peiteltävä keinolla millä hyvänsä välissä silmissäni häivähtävä tuska.
Saatoin vain toivoa, että seurassani oleva ori oli sellaisia hevosia, jotka eivät halunneet häiritä toisia jatkuvalla tutkailulla ja tarkkailulla. Ottaakseni selvää siitä, oliko toinen sellainen vai en, minä itse vilkuilin melko tiheään tahtiin hänen suuntaansa. Itse en ainakaan pelännyt tuijottaa tai tuijotusta, vaikka toki hieman arempien seurassa varoin tapittamasta heitä liian pitkään. En halunnut vaikuttaa ahdistelevalta.

"Kuule", aloitin, "siitä, kun sanoit, ettet voi auttaa.. En minä millään pahalla sitä tarkoittanut. Kyllä minä sinuun luotan, mutta kuten jo mainitsinkin, ei selälleni luultavasti oikein mitään mahda." Rehellisesti sanottuna - tai ajateltuna - minä en uskonut Býlorin tuntevan paljoa yrttejä, tai vaikka hän olisikin parantajan veroinen hevonen, ei hän tuskin saisi oloani sen paremmaksi niidenkään avulla. Selkäni oli mikä oli, eikä muuksi muuttuisi. Heilauttaessani jälleen kerran paksun ja takkuuntuneen otsaharjani, kuului niskastani naksahdus. Se ei juurikaan tuntunut, mutta sai minut hieman hätkähtämään. Vanhuus ei tullut yksin..
"Ai niin, ja olen ihan oikeasti hyvin kiitollinen siitä, että halusit auttaa." Loin hieman pidempään katseen valkeaan, suoden tälle lämpimän ja ystävällisen hymyn. Ikävä kyllä hänen kaltaisensa hevoset tuntuivat olevat nykyään harvassa, vaikka yhtäkään täydellistä sekopäätäkään en ollut tainnut kohdata.
"Sinunlaisiasi hevosia saisi olla useampiakin", lisäsin vielä rauhallisesti, suoristaen sitten hieman oriin päin kääntyneen kaulani. Aavistuksen verran pohtiva katse silmissäni jatkoin taivaltamista hiljaisuuden vallassa. Býlorin suuresta koosta huolimatta tästä huokui jonkinlaista rauhallisuutta, siitäkin huolimatta, että tämä oli ehkä jossain määrin jännittynyt. Tai ainakin oli ollut vielä hetki sitten. Jotenkin epävarma.. No, ei siinä mitään pahaa ollut. Kyllähän minäkin olin jo kerennyt haluamattanikin ajatella hänestä kaikenlaista. Onnekseni ei ollut kyse mistään Entropian kaltaisesta jättiläisestä - juuri tuollaisia isojen hevosien kuului olla, rauhallisia ja leppoisia. Huuliltani karkasi pieni naurahdus, mistä oli melkko helppoa tulkita minun vain ajatelleen jotain, mikä aiheutti minussa huvittuneisuutta. Enhän minä sentään kimolle nauranut. Tai siis..
Pyörittelin mielessäni silmiäni erittäin viisaille ajatuksilleni, jonka jälkeen onnistuin jälleen pidentämään askeltani. Hetken ajan ajattelin jo kysyä toiselta, voisimmeko ravata, mutta tyydyin hautaamaan ajatukseni syvälle lumikinoksen alle jäiseen maahan tullessani toisiin aatoksiin. Noin suuren hevosen ravissa olisi varmasti vaikeaa pysyä perässä, ja muutenkin.. Selkäni ei välttämättä kestäisi ainakaan kovin pitkää pätkää.

Tajutessani kunnolla Býlorin tosiaan omaavan minun askeliani paljon pidemmät askeleet, päädyin jälleen kerran pidentämään omaani. Se teki kävelystäni yhä reippaampaa ja matkaavoittavampaa, ja tuntui jollain tapaa vaikuttavan selkäänikin. Ainakin sitä vihloi jälleen, mutta vain hetken ajan häiritsevän voimakkaasti. Kun se hetki oli mennyt ohi, saatoin jälleen hymyillä ihan vain ilman syytä. Vaikka kai minulla nyt jonkinlaista syytä oli - oli kirkasta, luonto oli kaunis enkä minä ollut yksin. Siinä oli jo tarpeeksi syitä minulle.
"Oletko tavannut vielä ketään ennen minua?" kysyin toiselta sitten silkkaa uteliaisuuttani. Olisi ihan hauskaa tietää, kuinka moni hevonen Caraliassa oli kohdannut tuon jättiläisen ennen minua. En uskonut olevani ainoa, joka oli kieltämättä hieman hämmentynyt törmätessään noin kookkaaseen olentoon. Ja vieläpä vuoristoponien alueella. Pienten, heiveröisten ponien alueella.. Tukahdutin naurahduksen, koska en halunnut vaikuttaa turhan oudolta. Tietenkin oli vain hyvä, jos oli nauravainen ja hilpeä, mutta en minä sentään ihan kahjolta halunnut toisen silmissä näyttää. Ehkä siis en nauraisikaan ihan joka asialle, vaikka mieli tekisikin.
Kirkkaat auringonsäteet valaisivat kasvoni ja ehkä lämmittikin jonkin verran. Siitä hetkestä oli kuitenkin lämpö kaukana, kun jälleen uusi tuuli puhalsi suoraan minua päin. Se sai kylmät väreet kulkemaan kehossani, joka tosin tuntui jo vähän vähemmän jäykältä. Kiitos kävelemisen, joka tosiaan oli ollut hyvä idea.
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 10. Maalis 2011 18:15

Oli todella antoisaa nähdä miten Edwardin kasvoille pyöristyi kiitollinen hymy, joka sai myös minut todella hyvälle tuulelle ja venyttämään myös omaa hymyäni, yhä leveämmäksi ja ystävällisemmäksi. Oli suorastaan huvittavaa ajatella, miten leveäksi suupieleni voisivat vielä venyä, mutta sen arvoituksen jätin selvittämättä. Kun toisen huulilta liukuivat sanat, jotka ilmoittivat, että tämä vannoi ottavansa rauhallisesti, eikä suotta mitään laukkapätkiä tai muitakaan rasittavia liikkeitä toteuttaisi. Hiirakko käännähti ympäri ja minä otin muutaman askeleen tätä lähemmäs ja kiersin tuon toiselle sivulle. Hankea ei ollut minun mittapullaani paljon, mutta sen sijaan minua pienemmälle ponille lunta saattoi olla turhauttavan paljon. Hetken mieleeni juolahti ajatus, että miten voisikaan käydä jos tämä mukavan oloisen jätkän selkä ja jalat rasittuisivat liiakseltaan syvässä hangessa tarpomisessa. Lopetin kuitenkin huolehtimisen, kun seuralaiseni lähti liikkeelle. Hetken tuo tyytyi menemään minulle tyypillistä, laiskempaa käyntiä, mutta näyttikin pian muuttavan askeltansa hieman pidemmiksi. En viitsinyt kuitenkaan vaivata oria, sillä se saattaisi poistaa hänet minun luotani ja olisin jälleen yksin. Sen sijaan laskin katsettani hieman omien jalkojeni eteen. Lunta oli paksulti, mutta nostatin jalkojani kyllin korkealle, normaaliin tapaani, eikä eteneminen sen vuoksi ollut vaivalloista. Uppouduin hieman omiin maailmoihin ja mietiskelin asioita ja välillemme kaartui hiljaisuus. Muutamaan otteeseen vilkaisin vieressäni kulkevaan meinaten samalla sanoa jotain, suunkin aukaisin valmiiksi, mutta sanoja ei suuresta suustani kuitenkaan tullut, joka toisinaan harmitti minua. Edes ystävällinen ponipoika, ei päästänyt äänen pihahdustakaan.

Pian kuitenkin toisen suunnalta tuli lyhyt, aloitus sana, joka sai minut kohottamaan päätäni ja kääntämään suipot korvani, sekä jykevän valkoisen pääni Edwardin suunnalle. Tämä ilmoitti luottavansa minuun, eikä ollut tarkoittanut sanojansa pahalla. Hymähdin ja venytin hyväksyvän hymyn kasvoilleni.
”Älä suotta ole pahoillasi.” Ilmoitin ja osoitin vahvasti hymylläni, etten ollut loukkaantunut tämän sanojen suhteen. Oli ihan ymmärrettävää, että tällaisessa tilassa oleminen on tavalla tai toisella kovin turhauttavaa ja sellaista, että kuin kaikki olisi jo menetetty.
Seuraavaksi harmaa, ilmoitti olevansa kiitollinen sen asian suhteen, että olin tahtonut häntä auttaa, hinnan minkä tahansa. Se sai minut todella tuntemaan ylpeyttä itseäni kohtaan, mutta vastasin orille kuitenkin vaatimattomin sanoin.
”No, moni olisi uskottavasti tehnyt saman minun asemassani.” Lausahdin, mutta harmaan suusta oli ehtinyt tulla sanat, jotka ilmoittivat, että minun kaltaisia hevosia kuuluisi olla enemmän. Jälleen lämmintunne huokui sisälläni ja sai minut hymyilemään.
”Ehkä.” Lausahdin jälleen, pieni vaatimattomuus äänessäni sointuen. Oli todella mukava kuulla, että tämä ponikoon luokkaan soveltuva hevonen, ajatteli minusta pääosin pelkkää hyvää. Ei sillä, etten minä olisi ajatellut tästä mukavasta hevosesta samoin. Edward oli todella mukava ja harkitsevaisen, ja erityisesti pidin hänestä siitä, että hänessä oli jämerän päättäväisyyden myötä, myös ripaus huoletonta positiivisuutta. Myös minä käännytin pian suurehkon laatikko pääni eteenpäin ja annoin pitkien askelteni kuljettaa minua päämääräisesti eteenpäin. Vaikka askeleeni olivatkin pitkiä, en kiirehtinyt niiden suhteen, vaan eteni rauhallisesti askel kerrallaan eteenpäin.

Itse olin jälleen mennyt lukkoon sanojen kanssa, eikä suustani siksi taas hetkeen ääniä lähtenytkään, mutta sen sijaan harmaalla orilla, oli jälleen jotakin kysyttävää. Tämä tiedusteli rohkein mielin, että olinko aiemmin kohdannut ketään toista hevosta.
”Usko pois, olet aivan ensimmäinen.” Myönsin lopulta ja annoin silmieni sinertävän katseen, kääntyä hellästi hiirakon suunnalle. Tottahan se oli, hänet olin kohdannut aivan ensin, saarelle rantautumiseni jälkeen. Oli huomattavissa maiseman hidas muutos, esimerkiksi sen perusteella, että puut näyttivät aavistuksen verran harvenevan ja lämmittävät säteet pääsivät loistamaan valkeaa karvaani vasten. Myös lumi kimalteli timantin tavoin, joka nostatti mieli alaani aina vain paremmaksi. Tällä kertaa uskoin olevan minun vuoroni esittää kysymys, harmaalle pikku seuralaiselleni.
”Oletko asunut tällä saarella kauankin?” Tiedustelin sitten ja annoin jälleen pääni käännähtää orin suunnalle. Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun olin saanut kohdata näinkin mukavan ja vaarattoman hevosen, jonka seurassa oli todella mukava tappaa omaa aikaansa.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Maalis 2011 17:30

[ Anteeksi kesto. D: ]

"No, moni olisi uskottavasti tehnyt saman minun asemassani." Minä olin eri mieltä, mutta olin luultavasti tehnyt sen jo selväksi. "Ehkä." Hän oli niin kovin vaatimaton. Se tuskin oli huono juttu, kunhan Býlor ei olisi vain turhan helposti kenenkään pompoteltavissa. Sitä pelkoa ei kuitenkaan ollut, että minä tekisin hänestä minkäänsortin juoksupoikaa - ei hänen tarvitsisi minua palvella, vaikka auttaa halusikin. Minä en ollut sellainen hevonen, joka käytti toisten kilttiyttä hyväkseen. Halusin toki uskoa, että kimosta ystävästäni löytyi myös enemmän luonnetta. Varmasti löytyikin. Ystävästä.. Emmehän me edes vielä tunteneet, mutta ehkä Býlorista vielä tulisi minulle sellainen? Olisi ilo tutustua paremmin tuohon jättiläiseen, josta mahdollisesti olisi jopa rampautuneen mustangin henkivartijaksi. No ei nyt sentään, ystäviähän minä vain halusin. Taikka sitten kavereita, juttuseuraa hetkeksi.. Ei sillä ollut niin merkitystä. Kunhan Býlor ei jättäisi minua vielä. Hän oli hieno hevonen.
Ja olin edelleen sitä mieltä, että noin kilttejä yksilöitä oli harvassa. Joku tamma saisi hänestä vielä hienon puolison, jos ori vain itse halusi ja tarpeeksi kookas tamma löytyisi.. Vaikka eihän silläkään niin väliä ollut. Kieltämättä kaksimetrisen neidon löytäminen olisi jo hyvin vaikeaa, mutta kai jokaiselle oli silti tarkoitettu joku. Eikä ulkonäöllä tai iällä ollut liiemmin merkitystä. Niin minä halusin uskoa. Tietysti saattoi olla myös hevosia, jotka oli vain luotu olemaan yksin. Jos niin tosiaan oli, minä olisin yksi sellainen. En ehkä itse tahtonut niin, mutta.. enhän minä vielä niin vanha ollut. Kerkeäisin kyllä löytää jonkun. Kerkeäisinhän?
Havahduin kimon vastatessa kysymykseeni. Katsahdin tähän nopeasti kullanruskeilla silmilläni, nyökäten hieman mietteliäänä. Pian kuitenkin silmiini syttyi jälleen pilke. Olihan se varsin huvittavaa, että ori oli päässyt näinkin pitkälle tapaamatta ketään. Ehkäpä kaikki olivat kuulleet hänen askeleensa jo kaukaa ja paenneet siinä luulossa, että jonkinsortin jättiläinen on astunut saarelle? Varsinainen jätti toinen kyllä olikin.

"Mielenkiintoista", tokaisin hetken mietittyäni. Hiljaisuus ei kerennyt laskeutua päällemme pitkäksi aikaa, kun Býlor vuorostaan esitti kysymyksen. Että olinko asunut kauankin.. Vauhtini hidastui uppoutuessani hetkeksi omiin ajatuksiini. Jäin miettimään kaikkea saarella tapahtunutta, kaikkea sitä, mitä olin kokenut ja saanut aikaan. En paljoa, vaikka olinkin kerennyt tavata monia hienoja hevosia. Ja vähän vähemmänkin hienoja, joista ensimmäiseen luokkaan kuuluivat kuitenkin Isabella, Samotny, Nuria, Rood, Sandra, Elessar, Ameryl.. ja Býlor. Sitten oli jotain sieltä välistä, kuten Meriruruu ja monet muut. Niihin vähemmän mukaviin hevosiin taas.. Entropia, ehkä pahin kaikista. Tai varmastikkin. Ja lisäksi olivat ne, joista ei oikein tiennyt, joista en ollut ottanut selvää. Tucky, Zoe, Panda, Melinda.. Minä tosiaankin olin kerennyt tavata jos jonkinlaista hevosta. Hymy oli levinnyt jälleen turvalleni ja uudenlainen pilke syttynyt silmäkulmaani.
"Jo varmasti yli vuoden. Ehkä kaksi", totesin, luoden jälleen lyhyen katseen Byloriin. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja lähdin jälleen kulkemaan hieman reippaammin, kun selkäkään ei pahemmin pistänyt vastaan ja saatoin jälleen katsella hieman tarkemmin eteeni, etten vain juoksisi suohon. Vaikka sekin vauhti nyt oli kaukana juoksemisesta. Ainakin rasittunut selkäni ja jalkani kestivät sen oikein hyvin ja se tuntui muutenkin mukavalta, jopa rauhoittavalta. Samaan aikaan kerkesin miettiäkkin jotain, kuten mitä seuraavaksi jos Býlor ei viitsisi enää esittää kysymyksiä. Sitä en tiennyt, miksei viitsisi, muttei hänkään välttämättä olisi kiinnostunut kuuntelemaan kaikkea minusta ja menneisyydestäni. Olisihan se tietysti myös ihan kohteliasta keksiä välillä kysymyksiä hänellekkin, jos hän vain olisi halukas kertomaan enemmän itsestään.
Ja sillä tavoin tietysti osoittaa, että minä tosiaankin olin kiinnostunut hänestä ja hänen jutuistaan. Oli oikein mukavaa tavata kerrankin kohtelias, rehelliseltä vaikuttava ja samaan aikaan kuitenkin niin rento hevonen, nyt kun alkujännityksestäkin oli ainakin melkein päästy ylitse. Tai enhän minä tietenkään tiennyt, mitä hän silläkin hetkellä parhaillaan ajatteli, mutta ainakin hän vaikutti rennolta. Ellen sitten tulkinnut väärin.

"Anteeksi uteluni, mutta aikasi ennen Caraliaa.. elitkö sinä ihmisten kanssa?" Minusta oli aina yhtä mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia ihmisistä, kun itse en ollut koskaan tavannut yhtäkään. Olin kyllä aina kuullut paljon juttua, mutten siitä huolimatta oikein osannut hahmottaa karvatonta ja kahdella jalalla kulkevaa eläintä. Miten he edes pysyivät pystyssä? Ja eikö siinä selkä ja jalatkin rasittuneet.. Olisin voinut vaikka pyöritellä päätäni ja huokaista syvään. Eikö neljällä jalalla kulkeminen olisi helpompaa?
"Minun menneisyyteni ei ole kovin mielenkiintoinen. Äitini kuoli heti synnyttyäni ja isäni joutui etsimään minulle sijaisemän, joka löytyi kuin löytyikin. Kerrankin minulla oli onni matkassa", aloitin mietteliääseen sävyyn, jotta Býlor ei vain ahdistuisi tai mitään siitä, että minä olin mennyt kysymään hänestä. Naurahdin rennosti, valmistautuen jatkamaan mahdollisimman lyhyesti ettei hän vain kuolisi tylsyyteen.
"Eikä minulle ole koskaan tapahtunut mitään kovin mullistavaa. En ole kertaakaan eläessäni edes nähnyt yhtäkään ihmistä. Niistä kuulemani jutut ovat olleet varsin.. erilaisia", jatkoin, hymähtäen loppuun. Toiset olivat joutuneet kärsimään niiden takia, toiset olisivat halunneet takaisin heidän luokseen.
Kai ihmisiäkin sitten oli monenlaisia. Niinkuin hevosiakin.
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 21. Maalis 2011 17:53

Ah… Ette arvaakaan miten tyytyväinen olin tähän tilanteeseen. Vierelläni kulki täysin vaaraton, hyvin mukavanpohjainen seuralainen, josta en mitään moitittavaa ollut löytänyt. Viihdyin hänen kanssansa, vaikka keskustelu puoli olikin melko hiljaista. Myös sää näytti meitä suosivan. Taivas oli miltein pilvetön, vain vieno tuuli puhaltui metsikön siimeksissä. Kaikki tuntui niin levolliselta ja rauhalliselta. Saattoiko parempaa enää, edes toivoa? Tämä yllämme kiertävä hetki, oli kuin suoraan satukirjasta lainattu. Kaksi hevosta, ulkomuodollisesti täysin toisistaan poikkeavat, kuin vastakohdat niin ikään. Mutta heidän välilleen oli lyhyessä ajan mitassa, kuroutunut melko luottavainen side. Niin luottamus… Ei, en missään välissä epäillyt tästä herrasta mitään pahaa. Hän oli mukava nuori mies. ainoin silmäni kiinni ja hengähdin syvään, vetäen kunnolla sisääni tätä kirpeää pakkasilmaa, jonka viileys tuntui luissa ja ytimissä. Jälleen silmäni hiljattain aukaisten, pieni silmäys kävi varovaisen luonteisesti, harmaassa.
Tämä totesi sanani, mielenkiintoisiksi, joka sai minut hymyilemään aavistuksen verran, melko huvittuneen kaltaisesti. Kun oma kysymykseni liukui seuralaiseni korville, tämä tuntui hidastavan vauhtiansa, joten tein itse samoin. Odottelin maltillisesti, toisen vastausta ja osoitin jokaisella eleelläni, että minulla ei ollut kiire minnekään ja, että toisella oli kyllä aikaa pohtia vastaustansa. Ei siinä toviakaan ehtinyt kulua, kun vastaus lipui Edwardin huulilta… Edward? Sehän tämän mukavan uuden ystäväni nimi olikin. En tietoisesti ollut nimeä unohtanut, mutta hetkeksi jonkinlainen ajatuskatko syntyi mieleeni.

”Vai sillä tavalla.” Tokaisin. Pystyin vain mielessäni kuvittamaan sitä kaikkea, mitä Edward oli saanut tällä saarella kokenut. Mutta hänen kipeästä selästänsä päätellen, kaikki ei kuitenkaan ole aina sujunut, aina sen kauneimman kaavan mukaisesti. Olin varma, että harmaalla, olisi myös iloisia muistoja saarelta, vaikka tavallisimmin se meneekin niin, että vain ne ikävimmät ja karvaimmat muistot jäävät, parhaiten mieleen ja kaikki hyvä hukkuu niiden alle. Seuralaiseni reipasti pian taas askeltansa ja jälleen, kuin peilikuva, seurasin esimerkkiä. En kuitenkaan kiirehtinyt vaan otin askeleeni rauhallisessa tempossa, askel kerrallaan. Hiljaisuus alkoi taas lakeutua yllemme ja minä aloin miettiä seuraavaa kysymystäni, jonka saattaisin ystävältäni kysyä. Niin… Ystävä. Hän oli kiva, sitä ei soisi kieltää.

Sitten hän esitti minulle kysymyksen, jonka pää pointtina oli, elämäni ennen tänne saapumista ja sitä olinko ollut kohdakkain ihmisen kanssa. Seuralaisellani oli selvästi järkevä käytäntö sille miten hän puhui minulle ja esitti kysymyksensä. Hän selvästi harkitsi sanojansa, eikä tahtonut ryhtyä liian uteliaaksi, tai muutenkaan udella kaikkia minun omia asioitani, joista en välttämättä tahtoisi puhua. Toinen saneli pätkän omasta elämän kaarestansa, joka sai minut heti miettimään sitä, miten itse sanani tulisin asettamaan. Pian mieleeni kiertyi, ensimmäinen puolisoni, Casandra. Värähdin pienesti ja mieleni muuttui nopeasti haikeaksi. Kaikki rakkaimmastani palautui mieleeni, sekä se miten olin joutunut hylkäämään oman tyttäreni, vain jatkaakseni oman elämäni tietä. En edes huomannut sitä, kun omat askeleeni kävivät hitaiksi ja lopulta pysähdyin. Katseeni haroi maata, pala oli kuroutunut kurkkuuni. En tiennyt miten asiat kertoisin Edwardille. Luotin kuitenkin syvästi siihen, että hänelle voisin kertoa kaiken ja, että hän ymmärtäisi. Käännyin hieman sivuttain ja annoin katseeni nousta korkealle, puiden yläpuolelle, valmistauduin pienellä hengähdyksellä aloittamaan puheeni.
”Minä en syntynyt ihmisten parissa, mutta äitini sitä vastoin, oli aina asunut ihmisten komennossa, mutta minun takiani hän pakeni pois ihmisasutuksen tuntumasta ja synnytti minut vieraalla maalla. Kun olimme varttuneet, eläen reilun kolmen vuoden ajan, tiemme erosivat… Äitini palasi ihmisten luokse ja minä jatkoin matkaani yksin. Koska elin sellaisella seudulla jolla ei juuri asunut muita hevosia, en kai koskaan oppinut järin sosiaaliseksi, mutta näin jälki käteen olen kuitenkin parempaan suuntaan muuttunut.” Äänen sävyni oli alkumetreillä kovin käheä, mutta reipastui tarinan keskivaiheilla. En kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan.
”Kun ikää oli tullut lisää, kohtasin ensimmäisen rakkauteni… Casandran.” Ennen kuolleen puolisoni nimen mainitsemista, vaadin itselleni pienen hengähdyksen, joka sai minut hieman värisemään samalla. ”Myöhemmin saimme jopa oman varsan, mutta synnytys oli liian raju ja riisti Casandran hengen.” Jälleen hiljaisuus, laskin pääni ja ummistin silmäni, yhä jatkaen. ”En pystynyt kasvattamaan varsaani täysikasvuiseksi… En. En ilman Casandraa. Olin varsani seurana vain puolen vuoden ajan, mutta sitten jatkoin matkaani. Näin jälkikäteen en tiedä, oliko valintani oikea. Siis se, että hylkäsin oman jälkikasvuni.” Vaikka tarinani jatkuisikin eteenpäin vaikeana ja kuoppaisena, päätin jättää menneisyyteni sepityksen tähän. Pidin yhä silmiäni kiinni, sillä tunsin miten kyyneleet olivat vallanneet silmäni. Käänsin päätäni hieman syrjemmälle, yrittäen välttää sen, että harmaa näkisi minun herkkyyteni, minun heikkouteni.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 21. Maalis 2011 19:19

Vierelläni kulkeva hevonen alkoi hidastaa vauhtia ja minä kohdistin kysyvän katseeni jättiläiseen, jonka vauhti hiipui lopulta pysähdyksiin asti. Tämän kääntyminen sai minut astumaan takajaloillani hieman ristiin ja pyörähtämään vuorostaan hänen suuntaansa. Olinkohan alkanut udella liian henkilökohtaisia asioita, vai mistä johtui outo käyttäytyminen? Korvani käväisivät niskaani vasten, mutta kääntyivät nopeasti höröön kimon alkaessa vihdoin puhua. Oli tavallaan helpottavaa saada tästä sanoja irti, eikä hän vaikuttanut edes aggressiiviselta. Kai jotakin kamalaa hänelle joskus oli silti tapahtunut, sen verran oudoksi kun se kysymyksestäni meni. Olin jo sanomassa, ettei hänen tarvitsisi kertoa, mutta jos hän haluaisikin jakaa huolensa.. Minähän en lähtisi mihinkään. Se ei ollut lainkaan tapaistani. Siispä otin hieman rennomman asennon, välillä Býloriin ja välillä muualle katsellen. Harhailevasta katseestani huolimatta minä kuitenkin kuuntelin. En vain halunnut saada häntä ahdistuneeksi tuijotuksella. Halusin vain kuulla hänen tarinansa.
Nyökkäsin hitaasti saadessani vastauksen ensimmäiseen kysymykseeni. Hän ei, mutta hänen äitinsä kyllä. Olikohan ori koskaan itse nähnyt ihmistä? En jäänyt vaivaamaan päätäni sellaisilla ajatuksilla, vaan halusin täysin keskittyä muodostamaan mielessäni tarinaa. Kuvitella tilanteita ymmärtääkseni paremmin, kuvitella itseni hänen tilalleen.. En edes tajunnut, kuinka monessa välissä pääni nyökkäsi sen merkiksi, että ymmärsin. Katsoin välillä mietteliäs ilme silmissäni tähtipäähän, kehottaen tätä katseellani jatkamaan. Vaikka Býlor olikin kohottanut katseensa aivan muualle, minä pyrin tarkkailemaan hänen eleitään.
Heidän tiensä siis erosivat. No, kolmivuotias oli jo aikuinen hevonen ja varmasti valmis olemaan aivan omillaan. Varsinkin tuon kokoisena.. Býlor oli varmasti ollut hyvin kookas jo varsana. En halunnut keskeyttää toisen tarinointia missään vaiheessa, joten jatkoin nyökyttelyä vaikka se alkoikin tuntua jo ehkä vähän typerältä. Kai minä silti halusin toisen tietävän, ettei hän kertonut tarinaansa kuuroille korville.

Olin jo vähällä avata suuni ja sanoa jotain siinä luulossa, että jättiläismäinen ystäväni oli jo lopettanut. Tämän jatkaessa naksautin hampaani kuitenkin takaisin yhteen, jääden tutkailemaan toista tarkemmin, korvat entistä jännittyneemmin hörössä. Eikö siinä ollutkaan kaikki? Ilmeisesti ei. Casandra. Kohottelin kulmiani hieman hämmentyneenä, mutten halunnut vaikuttaa turhan... miltään. Kuten vaikkapa turhan yllättyneeltä. Löytyihän tuolta selvästi kypsältä hevoselta luultavasti jo ikääkin, vaikkei hän tavattoman vanha luultavasti ollutkaan. Mutta puoliso.. No, missäs hän nyt oli? Jos se kysymys ei olisi tupsahtanut mieleeni, olisin luultavasti jo hymyillyt oikein leveästi. Luojan kiitos minä en kuitenkaan mennyt tekemään sitä.
En mahtanut mitään sille, että kasvoni venähtivät melkein säikähtäneeseen ilmeeseen orin mainitessa puolisonsa kuoleman. Mikähän oli mennyt vikaan? Oliko Casandra ollut sairas, oliko varsa ollut liian iso vai oliko heille vain käynyt uskomattoman huono tuuri? Lukuisat ajatukset värisyttivät kehoani. Onnekseni Býlor ei jatkanut heti, vaan minun oli pidettävä pieni mietintätauko. Hiljaisuus tuntui loppuvan aivan liian pian. En saanut ajatuksiani täysin järjestykseen, kun kimo jo jatkoikin ja sai uuden hämmentyneisyyden sekoittamaan päätäni vähän lisää. Hän oli siis hylännyt varsansa.. Kai se oli ihan ymmärrettävä teko, jos ori ei tosiaankaan ollut pystynyt siihen. En ollut vihainen tai pettynyt Býlorin päätöksestä sen asian suhteen, olihan se varmasti ollut rankkaa hänellekkin. Kuitenkin.. Käänsin pääni sivuun, yrittäen peittää järkyttyneisyyden.

"Býlor.. minä olen pahoillani", sanoin lähes kuiskaten hetken hiljaisuuden jälkeen, ennen kuin käänsin pääni taas jäykästi kimon suuntaan. Eihän se tosiaan minun vikani ollut, hänen menneisyytensä ei liittynyt minuun mitenkään, mutta silti. Olihan se ihan kohteliasta ja kätevää, jos ei muutakaan keksinyt.
"Minä en ikävä kyllä osaa sanoa sinulle, teitkö oikein vain väärin jättäessäsi tyttäresi. Etköhän sinä sen itse tiedä parhaiten, mutta.." aloitin, keskeyttäen kuitenkin lauseeni. Mitä sitä nyt sanoisi. Yleensä olin mielestäni ihan kelvollinen lohduttaja tai ainakin kuuntelija, mutta tuollainen tarina nyt sai minutkin hiljaiseksi. Ajatukseni olivat sekavia osatessani äkkiä ymmärtää Býloria pelottavan hyvin, samaistua tähän.
".. mutta sen minäkin tiedän, ettei tehtyä saa tekemättömäksi." Nyökkäsin vielä sanojeni painoksi, nyt tiiviimmin, varmemmin ja voimakkaampana mustin merkein koristeltuun edessäni katsoen.
"Sinulla on varmasti ollut vaikeaa, mutta elämä jatkuu. Eikö niin?" Toivoin todella, etten kuulostanut turhan töykeältä. Kyllä minä häntä ymmärsin. Hänen kertomansa perusteella Býlorinkin elämä oli kaukana ruusuilla tanssimisesta. Huokaisin syvään, yrittäen vielä hymyillä rohkaisevasti.
Sussu
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Wohweli » 22. Maalis 2011 16:20

Ei sitä edes ehtinyt huomata, kun jalkani olivat alkaneet vapista pienesti. Näytinpä miten naurettavalta tahansa – siis suurelta läskikasalta joka itkeä pillitti, en säästänyt tunteitani. Toin ne kuitenkin ehkä turhan voimakkaasti esille, minulle melkein tuntemattoman hevosen edessä. Tunsin harmaan katseen ja sen, miten hän kuunteli minun tarinaani. Hänen mielipidettään kaikesta en voinut kuitenkaan helpolla selvittää, sillä en jostain syystä onnistunut, tai uskaltanut avata kiinni painuneita silmiäni. Ehkä pelkäsin, että vastassa olisi syyllistävä, suorastaan halveksiva katse, joka kohdistuisi uudelta ystävältäni. Missä välissä minusta oli tullut tällainen pelkuri? Kysyin itseltäni, mutta vastauksen voisin löytää vain kaivelemalla, menneisyyteni haavoja. Olin kuitenkin syntynyt kaukana, kaikista muista hevosista ja muusta seurasta, mutten silti mitenkään voisi syyllistää omaa äitiäni tästä kaikesta, se olisi väärin. Ei, minulla ei ollut oikeutta, syyttää omaa äitiäni tästä kaikesta, hän oli kuitenkin minut kasvattanut, kuten oli parhaimmaksi nähnyt. Joko olisi hetki, kun uskaltautuisin nostattaa katseeni hiirakkoon? Päätin edetä tämän asian suhteen askel kerrallansa, mutta haaveilemaan en kuitenkaan jäänyt, vaan tein kaikkeni, jotta voisin vielä kohdata Edwardin katseen, jonka merkitys oli minulle vielä täysin tuntematon. Vapisevan hengähdyksen saattamana, aukaisin silmäni. Hitaasti, mutta vuoren varmasti. Kun sinisilmäni loistivat, lasiintuneen kirkkaina, tiesin vaikeimman osuuden alkaneen. Suoraan en kääntynyt pienen ystäväni puoleen, vaan annoin pääni tehdä aloitteen. Kaulan varassa jököttävä raskas pääni, kääntyi oria kohden. Poskeni olivat muuttuneet märiksi ja tunsin ne viileästi karvani päällä, kylmän tuulen puskiessa niitä vasten. Katsettani en heti nostattanut, mutta tiesin, että se olisi tehtävänä, nyt tai ei sitten koskaan. Korvani olivat apeudesta sivuille harottavat, mutta kohottuivat höröön, kun harmaa ilmoitti olevansa hyvin pahoillaan, raskaan ja rankan menneisyyteni puolesta. Nyt. Sen päätin ja sen tein. Silmieni varovainen katse, nousi nyt harmaan silmien tasolle ja hetken uskaltauduin tuijottamaan tätä - noihin syvän ruskeisiin silmiin.

Katseeni lähti harhailemaan, hetkellisen tunteikkaan tuijotuksen jälkeen. Sanaa en saanut suustani ulos. Sain suutani raotettua, mutta sanoja ei valkeilta huuliltani pudonnut. Edward näytti kovin myötätuntoiselta, joka lohdutti epävarmaa mieltäni. Oli pahoiteltavaa, ettei seuralaisenikaan, osannut tulkita tekoani, sen oikeammin oikeaksi, kuin vääräksikään, mutta olin tyytyväinen sen johdosta, ettei tämä pitänyt minua, mitä halveksittavampana olentona, kuin tyrannina, joka oli jättänyt jälkikasvunsa, kuin tuhkan taivaaseen. Harmaa myös ilmoitti, ettei jo tehtyä saisi tekemättömäksi. Siinä hän oli hyvin paljon oikeassa, melkeinpä masentavan paljon. Ette voikaan arvata, miten sydämeni huutaa ja vaatii palaamaan ajassa, jotta voin korjata virheeni ja seurata jälkikasvuni varttumista aikuiseksi. Sen jos minkä olisin valmis tekemään nyt, kun olen jo suurimmalta osin päässyt yli, Casandran menetyksestä. Lempeä tuuli hyväili kasvojani – olin lakannut vuodattamasta kyyneliä ja tavallaan rauhoittunut. Tukki jalkojeni, vapina oli laantunut hetki hetkeltä, yhä olemattomammaksi ja lopulta lakannut täydellisesti. Miten helpottunut olinkaan nyt, kun olin saanut kertoa hiirakolle, sen mitä sisälläni olin jo hyvin kauan kantanut, kertomatta asiasta kenellekään. Nyt sen tajuan, että jos olisin tahtonut päästä koko surutyöstäni ylitse, minun olisi pitänyt tehdä tämä jo paljon aikaisemmin.

Sinulla on varmasti ollut vaikeaa, mutta elämä jatkuu. Eikö niin? Niin toinen kuului sanovan ja ne tavalla tai toisella rohkaisivat minua jatkamaan eteenpäin. En voisi jumittua suremaan puolisoani ja varsaani, koko loppuelämäkseni. Olisi unohdettava menneet, aloitettava puhtaalta pöydältä, mikäli se vain olisin mahdollista, näin ainakin tahdoin toivoa. Viimein olin valmis puhumaan. Kasvoilleni oli kaartunut helpottunut hymyn kaari, josta oli löydettävissä myös kiitollisuuden tuntua.
”Kiitos…” Sanani, olivat hieman hiljaiset, mutta kantautuivat varmasti myös pienen, uuden ystäväni korviin. Mielessäni lupauduin tekemään, sen mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Luvata jatkaa elämääni, näin tyttäreni ja menehtyneen puolisoni kunniaksi. Loin jälleen pienen katseen taivaalle. Casandra… Ajattelin ja suljin jälleen silmäni hetkeksi, samalla kun tuuli puhalsi kasvojani vasten, kuin antaen vastauksen taivaalta. Nyt, kun tilanne oli käsitelty hyvin, olin lähestulkoon varma siitä, ettei siihen tarvitsisi erityisemmin enää palata. Vetistelyt jättäisin kyllä ensikerralla sikseen, kun alkaisin menneisyyttäni kertomaan. Asioiden tämän hetkinen laita, tuli muistaa ja pitää mielessä se, etteivät useimmatkaan asiat muutu murehtimalla, päätänsä puhki. Olisi karaistuttava ja rohkaistuttava, mentävä elämässä eteenpäin, eläen kuitenkin niin, kuin päivä olisi viimeiseni. Eli olisi otettava ilo irti jokaisesta hetkestä, eikä palattava enään menneeseen, jota mikään ei tee enään tekemättömäksi.. Niin, ne olivat tämän hetkiset tavoitteeni caralian saaren varalle.

”Jatketaanko?” Kysähdin sitten reippaammalla äänensävyllä jolla osoitin varmasti hyvin, että nyt olisi hyvä ottaa ensiaskeleet uudelleen aloitetun elämän kunniaksi.
Wohweli
 

Re: If I die young

ViestiKirjoittaja Sussu » 16. Huhti 2011 17:37

[ Kesto.. ^^' ]

Býlor ei tuntunut loukkaantuvan hieman epämääräisistä sanoistani taikka hämmentyneestä ilmeestäni, jonka kuitenkin pyrin pitämään ymmärtäväisenä. Ainakin minä yritin samaistua häneen, kuvitella tilanteen ja käsittää hänen ajatuksiian. Loppupeleissä tiesin kuitenkin vain sen, mitä kimo oli tehnyt ja että hän katui tekoaan. Ja minä hyväksyin sen. En tiennyt, teinkö oikein, mutta tuskin Býlor olisi jättänyt varsaansa jos ei olisi ollut varma siitä, mitä hän oikein oli tekemässä. Jättiläisen kiitos sai minut vain nyökkäämään.
En minä tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Mistä hän edes kiitti minua? Siitä, etten tuominnut? Siitä, että mielestäni hänen tulisi vain jatkaa elämäänsä? Ihan miten vain. En halunnut alkaa utelemaan liikoja. Huokaisin syvään. En edelleenkään tiennyt, mitä tehdä. Kunhan vain seisoin hiljaa ja mietin. Minä olin kuitenkin jo päätökseni tehnyt sen asian suhteen, tuomitsisinko vai en. En tietenkään. Býlor tuskin voisi enää korjata tilannetta. Hymyilin hieman toisella suupielelläni katsellessani kimon tähdellä koristettuja kasvoja. Hetki sitten taivaalle katsoneet silmät olivat sulkeutuneet ja hiljaisuus oli jälleen laskeutunut yllemme. Vain tuuli suhisi korvissa, minkä lisäksi harmaat korvani erottivat tasaisen hengitykseni puhaltaessani ilmaa vuorotellen sisään ja sitten ulos sierainteni kautta. Musta häntäni heilahteli takanani, pyyhkien lunta hangen päältä.
Odotin jotain tapahtuvan. En halunnut keskeyttää kimoa ja hänen ajatuksiaan, joten tyydyin vain seisomaan tyynenä. Vasta hiljalleen olin muuttumassa takaisin tyyneksi ja varmaksi mustangiksi, joka ei ihan vähästä hätkähtäisi. Olin hetki hetkeltä varmempi siitä, ettei Býlor ollut tehnyt mitään väärää.

Sitten jotain viimein tapahtui. Kimon kysymys sai minut sekä kohottamaan kulmiani, että nyökkäämään. Jos hän tosiaan oli kerännyt tarpeeksi voimia ja valmis jatkamaan, ei minullakaan olisi mitään hyvää syytä jäädä seisoskelemaan. Niinpä lähdin astelemaan aluksi hitaasti ja hieman kankeasti suuntaan, jonne olimme jo pidempään olleet matkalla. Kipu viilsi selkääni pitkin kuin joku olisi upottanut siihen jotain terävää ja vetänyt, mutten välittänyt. Saihan se tietenkin hieman irvistämään, mutta kyllä minä kestäisin. Ja mitä pidemmälle etenin, sitä vähäisemmältä kipu tuntui ja sitä notkeampaa askeltamiseni oli.
"Vai sillä tavalla", naurahdin hieman matalasti. Oli ikävää kuulla, ettei Býlorin tarina ollut aivan niin onnellinen kuin toisten, mutta ainakin hän oli jatkanut elämää eikä tehnyt mitään typerää itselleen. Vain heikot, vastoinkäymisiä kestämättömät hevoset päättivät hukuttautua tai hypätä kalliolta. Ja vaikka he luulivat, ettei kukaan jäisi kaipaamaan, aiheuttaa itsemurha aina surua jollekkin siinä missä esimerkiksi sairauteen, vanhuuteen tai johonkin muuhunkin kuoleminen. Hymähdin hieman.
Ehkä minä ajattelisin jotain iloisempaa, tai toteaisin vielä olevani heikko poni - juuri sellainen, joka ei kestänyt maailman julmuutta ja olisi valmis vaikka tappamaan itsensä sen takia. Vaikka aina ajattelin, ettei minulla ollut juuri mitään, asia ei ollut niin. Minulla oli ystäviä ja aina voisin hankkia lisää.

Ja vaikken ollutkaan tavannut esimerkiksi Elessaria pitkään aikaan, halusin uskoa tapaavani hänet vielä joku päivä. Jos niin ei kävisi, se ei saisi tuottaa minulle liikaa surua. Aina voisin hankkia lisää ystäviä. Ei kukaan voisi tietenkään toisia korvata, mutta ainakin olisi joku, jolle avautua, mikäli iskisi oikein paha ikävä tai saisi kuulla yhden itselleen tärkeän hevosen menehtyneen. Tai jotain muuta vastaavaa.
Heilautin harmaata päätäni saadakseni mustan harjani heilahtamaan ja asettumaan uudestaan aloilleen. Oli jo korkea aika pistää stoppi synkille ajatuksille ja ajatella positiivisesti.
Olin juuri saanut uuden ystävän, joten mitä minä synkistelin?

[ Ihanan sukkaaa.. <3 ]
Sussu
 

Seuraava

Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron