Das Leben hier ist ein Wunder

Suon laitamilla on varsin turvallista seutua, havupuiden asuttamaa korpea, mutta mitä syvemmälle menee sitä petollisemmaksi käy maasto. Tukevalta näyttänyt sammalmätäs saattaa upottaa varomattoman kulkijan suonsilmäkkeeseen. Pimeällä suolla näkyy usein virvatulia.

Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 15. Helmi 2011 21:46

[[ Tänne Amethyst Lejkan kanssa hyväksymään Goya vuoristolaisiin!

Otsikko vapaasti suomennettuna: "Elämä täällä on ihme", ja se on lainattu Leijonakuninkaasta. ]]

GOYATHLAY

Niiltä ei ollut turvassa missään. Varjot tuntuivat seuraavan koko ajan. Nyt ne kuitenkin olivat hävinneet, pohtivat ilmeisesti jossakin jotain epämiellyttäviä strategioita pienen ponin pään menoksi. Nyt mukana olivat olleet vain kuvitellut Usva-ystävät, jotka hymyilivät ja nauroivat ja pitivät seuraa. Ne olivat mukavia. Kuten ympärillä leijailevat eriväriset perhoset ja linnutkin. Ne saivat Goyan hyvälle tuulelle. Se tosin oli kyllä baarista lähtiessään lillunut epämääräisen hämmentävissä pilvilinnoissaan - ei se oikein osannut tulkita omia tunteitaan, omaa rakasta sydäntään, joka oli vasta vähän aika sitten täytetty hunajaisilla haaveilla - tosin mieli oli kylläkin ollut erittäin sekaisin, ja nyt se vasta oli kunnolla palautumassa ennalleen, sikäli mikäli Goyathlayn mieli pystyi koskaan olemaan tarpeeksi selvä. Siltikin, Navarro pyöri mielessä - ei ehkä niin tunnelmallisesti kuin muutamia päiviä sitten, mutta kyllä - tuo musta ori sai yhä vieläkin Goyan sydämen sykkimään, sekä sillä lämpimällä ja kauniilla tavalla mutta myös häpeästä. Läsipää oli ollut erittäin sekaisin ja ei ollut ollut oma itsensä. Nyt se voisi toivoa että maa pettäisi ja nielaisisi sen. Jestas, kuinka hölmö hän olikaan ollut. Ei, ei baaria enää ikinä, vaikka Delight olikin ollut epäilyttävän hyvän makuista ja Goya olikin sen illan aikana tykästynyt sen makuun - mutta ei sen sivuvaikutuksiin, jotka tuntuivat triplaavan jo muutenkin hyperaktiivisen olennon sosiaalisuutta.

Ja missä se nyt oli? Goya tajusi kyllä olevansa jossakin...err, suolla, mutta juuri nyt se ei jaksanut välittää mistään. Se varoi kuitenkin jokaista lätäkön näköistä paikkaa ja käveli vain paikoissa, jotka olivat kuivia, eivätkä upottaneet paljoa. Aika suon reunallahan se kulki, mutta Goyalle sekin saattoi joskus olla liikaa. Nyt se lillui kuitenkin edelleen pilvilinnoissaan ja tanssahteli hyräillen eteenpäin. Se oli taannoin kuullut että se saattaisi sopia vuoristolaisten laumaan ja olikin kuullut että pitäisi etsiä tämä johtaja. Laiska kun oli, niin ei se viitsinyt kiirettä pitää. Eiköhän se jossakin tällä alueella johtajaan törmäisi jossain vaiheessa. Ja jos ei, niin ehkä joku voisi opastaa häntä ja kertoa missä herra johtaja olisi.
"Kaunis päivä, ystäväiseni", se puhui Usva-ystävälleen joka pyöri nokipalominon vierellä. Goyan mielestä se näytti hauskalta ja niinpä se pyörähteli itsekin enemmän, ravisteli päätään ja hymyili entistä leveämmin. Sen sydäntä eivät nyt painaneet huolet - ja ehkä sen soi paljon jo kokeneelle Goyalle, sillä muisto pelottavasta Merimielestä ei ollut vieläkään häipynyt, nyt se ei vaan muistanut sitä. Aurinkokin taisi paistaa, mikä siis voisi huolettaa nyt niin huoletonta mieltä?
Sever
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja kujakettu » 17. Helmi 2011 14:53

LEÍMAJ JEEK SKRÁK

[Anteeks, teksti tökkii ihanasti, en osaa yhtään roolia Lejkalla offeja D:]

Ravailen rauhallisesti suoalueella. Tutkin kiinnostuneesti katseellani ympäristöä. En ollut ikinä kunnolla käynyt täällä. Katseeni vaeltelee siellä täällä, mutta pysyn muutenkin valppaana. Suistoalue nimittäin herättää minussa tiettyjä epäilyksiä, onhan maaperä vähän vaarallista kuitenkin, jos ei katso ympärilleen. Ei tämä alue vielä toistaisesi kovin märkää suota ole, jossain paikoissa vain vähän kosteampaa, mutta silti.
Silmissäni on utelias pilke, kun pysähdyn ihan täysin katselemaan vain ympärilleni. Jännittävä paikka. Aika avara, vähän vaarallinen jos ei pidä silmiään auki, mutta silti omalla tavallaan kaunis alue. Virnistän itsekseni, jatkaen lopulta matkaani.

En ravaile edes kovin pitkään, kun huomaan jonkun vieraan hevosen vähän matkan päässä. Pysähdyn täysin paikalleni ja ilmeeni muuttuu vähän yllättyneeksi. Jo toinen hevonen muutaman päivän sisällä vuoristoponien alueella, jota en tunnista edes ulkonäöltä. Hämmentävää. Tarkkailen tätä vierasta oria hetken aikaa paikaltani. Hän liikuskeli vähän omituisesti, vähän tanssinomaisesti, pyrähteli ja muuta. Katseeni on tutkiva, mutta lopulta päätän että eihän asia tutkimatta selviä, joten otan normaalin hymyni kasvoilleni, lähtien sitten ravaamaan pirteästi tämän tuntemattoman orin tykö.

Kun olen jo melkein toisen luona, huomaan että tämä on suurinpiirtein omaa kokoluokkaani. Hänen pitäisi siis olla luonnollisesti vuoristo- tai metsäponi, mutta hän ei näytä ainakaan minulle tutulta. Mietteliäs ilme käväisee kasvoillani, sitten kuitenkin otan paremman ryhdin ja ravaan orin luokse muutamalla nopeammalla raviaskeleella. Selvittelen vähän kurkkuani ja katson sitten oria rohkeasti silmiin.
"Moi", sanon ystävällisesti toiselle.
"Olen Leímaj Jeek Skrák, mutta kutsuthan Lejkaksi", totean hänelle virne kasvoillani. Ilmoitin sen mieluuti aina heti kättelyssä. Se, että olin johtaja, sitä en mieluusti maininnut heti, sillä en halunnut että toiset arvioisivat minua sen perusteella, vaan ihan tavallisena hevosena ensin. Jossain tapauksissa hevosten käytös nimittäin saattoi olla kovinkin erilaista jos mainitsi olevansa johtaja, paljon tylsemmän asiallista, ja enhän minä moista halunnut. Tärkeintä itselleni oli tehdä toisille selväksi, että halusin minua kutsuttavan lempinimelläni, enkä tuolla kamalalla nimihirviöllä.

Tarkastelen katseellani vähän toista. Hänen värityksensä on erikoinen. Ei tavaton, mutta erikoinen. Hänellä on paljon merkkejä ja silmät ovat pistävän siniset. Orin kaulassa oleva polttomerkki vie hetkeksi huomioni ja saa minut ajatuksissani vilkaisemaan omaa polttomerkkiäni. Tai no, kaksihan niitä minulla oli, mutta siltikin. Lopulta kohotan katseeni takaisin häneen.
"Kuka sinä mahdat olla? En ole ennen nähnyt sinua", sanon sitten uteliaasti.
kujakettu
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 20. Helmi 2011 15:11

GOYATHLAY

Hymyileväinen Goyathlaymme tanssahteli usvaisten ystäviensä kanssa ja oli oikeastaan epämääräisen onnellinenkin. Se ei ollut huomannut toisen hevosen tuloa, sillä niin omissa maailmoissaan se oli ollut. Siksi valkopää vähän säpsähtikin kuullessaan tuntemattoman äänen, josta kuitenkin soi tietynlainen ystävällisyys, eikä se siksi niinkään pelottanut Goyaa. Pikkuori kääntyi toista kohti ja huomasi heti kättelyssä toisen pienen koon, eikä voinut olla hymyilemättä aivan ylileveästi. Pitkään aikaan hän ei ollut tavannut oman kokoistaan ponia ja nyt tämä pieni ori oli tupsahtanut hänen eteensä. Ja esittelikin vielä itsensä heti. Goyathlayn mielessä toinen oli jo saanut valtavasti painoarvoa, näillä pienillä asioilla - esittely ja ystävällisyys kuuluivat kuitenkin hyviin käytöstapoihin, joita Goyakin koitti parhaansa mukaan aina hyödyntää. Toisen nimi oli vaikea, mutta onneksi tämä oli todennut vielä kutsumanimensä, sillä Goyaa ei kyllä huvittanut alkaa toistelemaan toisen koko nimeä, vaikka olihan se omalaatuisuudessaan toki hieno. Sukkajalkamme ei oikein osannut kuitenkaan sanoa vielä mitään ja niinpä toinen kerkesi vielä kysymään seuraavan kysymyksen, Goyan vain hymyillessä typerän näköisesti, kunnes tajusi vihdoin avata suunsa.
"Hei, Lejka! Olen Goyathlay", ori sitten esitteli itsensä, yrittäen puhua nyt mahdollisimman hitaasti. Tai siis hitaammin kuin yleensä puhui.
"Mutta minua voi kutsua ihan vain Goyaksi", läsipää naurahti sitten ja katsahti vierellä olevaa usvaista ystäväänsä, joka hymyili myös hänelle. Goya nyökkäsi tämän suuntaan, muttei sentään alkanut juttelemaan epämääräiselle ystävälleen, jota Lejka ei voinut nähdä.

Goyathlay tutki katseellaan hetken aikaa toista. Oliko toinen häntä jopa hitusen verran pienempi? Mukavan näköinen ponihan tuo oli, väriltään ruunikko. Goya kallisteli päätään, hymyillen koko ajan ylileveästi.
"En minäkään ole nähnyt sinua ennen. Minä olen aika uusi täällä... ihme-Caraliassa", Goyathlay sitten totesi hymyillen ja katsahti nopeasti suota ja sitten taas Lejkaa.
"Itseasiassa, minun pitäisi kai liittyä johonkin laumaan, mutten ole löytänyt johtajia. Tai oikeastaan minulle kai suositeltiin jotakin vuoristoponien laumaa, mutta en edes tiedä mistä lähteä etsimään mitäkin", nyt puhetahti kiristyi ja muuttui nopeammaksi, joka oli tavanomaistakin tavanomaisempaa Goyalle. Ei se vielä sentään tunkenut mukaan saksaa, jota se puhui myös mielellään normaalin puheensa seassa.
"Tämä on vähän outo paikka. Muutamia hevosia olen tavannut... ja ja mörköjäkin. Nyt niitä ei tosin ole hetkeen näkynyt, siis niitä mörköjä!" Goya iloitsi positiiviseen sävyynsä ja katsoi toista.
"Voisitko sinä mitenkään auttaa minua tämän lauma-asian kanssa? Mistä voisin löytää nyt esimerkiksi tämän vuoristoponien johtajan, jos hän vaikka haluaisi ottaa minut laumaansa...ehkä", valkopää lausui nopeasti ja hymyili yhä edelleen. Eipä toiselta hymyä ainakaan puuttunut, vaikka suurimman osan ajastaan näkikin mörköjä ja lillui omissa kuvitelmissaan. Nyt se tosin oli iloinen ja onnellinen ja vielä iloisemmaksi sen teki, koska se näki edessään yhtä pienen ponin kuin hän itse oli, ja sitä kautta Goya pystyi samaistumaan toiseen. Mikäs sen parempaa siis.
Sever
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja kujakettu » 03. Maalis 2011 22:58

[Anteeksi kestosta, lomailua tullut harrastettua.. x)]

Ystävällinen ilme pyyttelee kasvoillani koko ajan, vaikka toinen tuntuukin aluksi olevan edelleen vähän omissa maailmoissaan. Eihän häntä siitä voi syyttää, ihan tervettähän se lie oli olla välillä ihan omissa ajatuksissaan, itsekin harrastin sitä sen verran usein. Tanssahtelua en ollut kyllä koskaan kokeillut mutta... Olihan se näytänyt ihan hauskalta.
Orin esitellessä itsensä katson häntä kiinnostuneesti silmiin, höristäen samalla korviani. Hymynkare nykii suupieltäni.
"Oikein hauska tutustua, Goya", sanon orille ja tarkoitan sitä pyytteettömästi. Yleensä minusta oli mukavaa tutustua jokaiseen. En ollut ainakaan vielä kertaakaan törmännyt sellaiseen hevoseen, jonka tapaamisesta olisin ollut pahoillani.
Vaikkakin katseeni näyttää hetken hivenen kummastuneelta kun ori nyökkää, mutta ei minulle. Hän vain nyökkää. Uteliaisuus pilkahtaa mustissa silmissäni ja katseeni viipyilee hetken siinä suunnassa mihin ori oli nyökännyt - mutta totean nopeasti ettei siellä ole mitään. Katseeni käväisee uudelleen Goyassa ja vielä kerran nopeasti suunnassa johon hän oli nyökännyt.
Noh, ehkä se ei ollut niin merkityksellinen asia, olin vain hämääntynyt ja ajatellut että ehkä emme olekaan täällä kaksin.

Nokipalominon leveä hymy saa minutkin hymyilemään toiselle avoimemmin ja luottavaisemmin. Katseeni vaeltelee orin puhuessa kiinnostuneesti itselleni vieraamman puoleisessa suoalueessa ja kun hän tauottaa hetkeksi puheensa, katsahdan häneen jälleen.
"No, siinä tapauksessa myös tervetuloa Caraliaan", naurahdan hänelle. Sitten Goya jatkaa että hänen pitäisi liittyä laumaan. Kasvoilleni leviää hauska virne ja olen vähällä keskeyttää orin ja sanoa että olen vuoristoponien johtaja, mutta päätän että se olisi epäkohteliasta kesken kaiken hänen puhumisensa, joten kuuntelen rauhassa loppuun. Hän jatkaa möröistä ja sitten vihdoin kysyy, voisinko auttaa ja mistä hän löytäisi johtajan. Naurahdan vähäsen lähinnä koska olen niin hämmentynyt, nimittäin näitä uusia oli nyt viime aikoina saapunut huomattavasti. Pitkään aikaan laumaan ei ollut liittynyt ketään ja nyt, talvella, oli saapunut usempikin uusi hevonen saapunut. Talvella! Se oli minusta jotenkin hämmentävää. Meressähän oli jääkylmää. No, pienet ponit taisivat sitten olla harvinaislaatuisen sisukkaita tapauksia.
Kohotan hieman ryhtiäni paremmaksi, katsoen sitten Goyaa.
"Hienoa että olet tavannut jo joitakuita ja saanut tietää jotain saaresta sun muuta", aloitan ystävälliseen sävyyn toiselle, "-ja uskon totisesti että voin auttaa sinua. Kyseinen vuoristoponien johtaja nimittäin seisoo suoraan edessäsi", naurahdan.
Tutkailen Goyaa katseellani.
"Sopisit joko vuoristoponien tai metsäponien laumaan kokosi ja värisi puolesta. Vaikutat myös ihan kohteliaalta ja mukavalta kaverilta ainakin tämän tähänastisen lyhyen keskustelun pohjalta, enkä yleisestiotten viitsisi jättää ketään hyväksymättä laumaan, varsinkin kun pienimmät ponit eivät sovi kuin vuoristoponeihin. En halua pakottaa ketään laumattomaksi, enkä kyllä ole vielä kertaakaan törmännyt sellaiseen hevoseen joka vaikuttaisi niin tökeröltä etten häntä voisi laumaani hyväksyä", selitän orille.
"Toisin sanoen, en usko että estettä laumaanliittymisellesi olisi."
kujakettu
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 05. Maalis 2011 22:19

GOYATHLAY

Niin, Goya ei tiennyt eikä osannut edes aavistaa että hänen edessään seisoi todellakin vuoristoponien johtaja. Ori kuvitteli toisen olevan ihan tavallinen tallaaja, joka oli yhtä pieni, ellei muutaman sentin pienempikin kuin hän. Ja toinen oli vielä ystävällinenkin.
"Minustakin on hauska tutustua", Goya hymyili iloisesti ja kallisti hivenen pätään. Usvainen ystävä leijaili hetken aikaa Lejkan takana ja muutaman kerran Goyan katse jälleen viipyili tuossa Lejkalle näkymättömässä ystävässä. Onneksi Goya ei sentään alkanut ihan juttelemaan - olisi pian taas saanut täysin pähkähullun maineen. Vaikka, eihän Goya sitä tosiaan tajunnut, mutta kyllä se satutti, kun kukaan ei häntä välillä tuntunut ymmärtävän. Varsinkin kun se kaikki, mitä hän näki, oli Goyalle täyttä todellisuutta, eikä mitään epämääräistä harhaa. Hän ei tuntenut sairauttaan, eikä hän uskonut olevansa manattu tai mitään. Hän oli vain yksilö, joka pystyi näkemään jotakin, mitä uskoi toistenkin pystyvän näkemään. Hän eli harhaluulojensa kanssa, täysin onnellisena - tai ehkei niinkään, näkihän hän niitä inhottaviakin olentoja ja saattoi nähdä ihan kunnollisia hahmojakin. Olihan hän tälläkin matkalla törmännyt epämääräiseen lihansyöjäkasviin, jota ei tosin ollut oikeasti olemassakaan.

"Kiitos", Goya nyökkäsi kun toinen toivotti hänet tervetulleeksi, samalla kun alkoi heti selvittämään laumaan liitymistarpeitaan. Eihän hän kuulemansa perusteella halunnut laumatonkaan olla. Hyi, se Jokeri josta Zitherkin oli maininnut, ettei se ollut kiva heppu. Hyi. Eihän sellaisen kanssa samoilla alueilla olisi kiva hengailla. Goya ei vieläkään osannut arvata, että Lejka oli johtaja. Ei ollut kuunnellut edes kovin hyvin kokouksessakaan, olihan Lejka sentään itsensä siellä esitellyt. Nimi kyllä oli tutunkuuloinen ja siksi se vähän hämäsikin Goyaa. Mutta kun toinen sanoi nyt vihdoin olevansa johtaja, niin hyvä etteivät Goyan silmät tipahtaneet päästä, kun tuo sitten huudahti jotenkin epämääräisesti ja hyppäsi askeleella taaksepäin, niin että oli kompastua takana olevaan kantoon.
"Eh, eh... johtaja! Hauska todellakin tavata... apua", ori sitten sönkötti jotakin, kun ei oikein saanut sanoja hallintaansa ja sitten keskittyi kyllä kuuntelemaan toista jälleen ihan rauhassa, vaikka sydän pienestä yllätyksestä pamppailikin rinnassa.
"K-k-kiitos! Yritän aina olla mahdollisimman ystävällinen ja todellakin haluaisin liittyä laumaan! Olen kuullut siitä Jokerista, yyyh! Ja se on laumaton, eikö olekin? Olin kyllä myös siellä kokouksessa ja sinäkin taisit olla siellä?" Goya sönkötti jälleen, hymyillen kuitenkin leveästi. Teitittelyä ori ei puhetavassaan tuntenut, mutta oli kyllä muuten niin ystävällinen ja hyväsydäminen. Goya oli kyllä varmasti yksi lempeäsydämisistä olennoista - vaikka kärsikin epämiellyttävästä sairaudesta.
"Siksi nimesi kuulostikin jotenkin tutulta. Olin varmana kuullut sen jossakin!"
Goya katseli toista hetken, sitten katse käväisi nopeasti toisaalla, kunnes palasi taas johtajaan.
"Pitääkö minun tehdä jotakin jos haluan liittyä laumaan? Voin kyllä tehdä! Mitä vain!" nokipalomino hymyili ja kohensi ryhtiään. Hänhän osasi vaikka mitä! Lejka olisi voinut sanoa että Goyan pitäisi seistä päällään, niin varmasti oripoikamme olisi yrittänytkin tehdä sen.


[[ Nyt meni ihan ufoksi tää mun vastaus x'DD ]]
Sever
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Maalis 2011 22:03

[Jjooo anteeksi kauhea jumi D8]

Toisen katse näyttää harhailevan jossakin ihan muualla kuin minussa, mutta en anna sen häiritä. Ori vaikuttaa olevan hyvällä tuulella, ehkä hän oli vain sen verran omissa mietteissään tai jotain ettei keskittynyt vain keskustelukumppaniinsa. Ei sillä että omanikaan katseeni ei joskus vaeltelisi jossain ihan muualla kuin keskustelun toisessa osapuolessa.
Hymyilen hyvilläni kun kuitenkin Goyathlaykin sanoo että on hauska tutustua. Se oli mukava kuulla.

Orin sanat vaikuttavat menevän kovin sekaisin kun hän kuulee, että minä olen lauman johtaja ja lisäksi tämä hypähtää vähän taaksepäin. Naurahdan kun hän sönköttää jotain apua-sanaakin johonkin väliin. Katson tummilla silmilläni nokipalominoa höristäen samalla korviani.
"Ei tarvitse panikoida tai mitään", totean virnistäen hänelle, alkaen sitten selittämään hänelle laumoista. Toivottavasti toinen ei nyt saisi mitään kohtausta siitä kun näin yllättäen olinkin kertonut olevani johtaja. Se vain ei ollut minusta se kaikesta tärkein asia itsestäni. Laumaanliittyjille se toki oli tärkeä asia kuulla minusta, mutta näin muuten.
Ori kiittelee takellellen ja nyökkään hänelle lempeän hymyn kera. Kovin kohtelias hän ainakin oli. Sitten hän puhuu Jokerista ja jännitän saman tien kaulaani ja kohotan kulmiani. Kuullut hänestä? Jotain muuten vain, vaiko jotain tärkeämpääkin... Yllättävää että hän oli kuullut jo Jokeristakin noin uutena. Toisaalta, nykyään uutiset levisivät tietääkseni ja toivoakseni vähän nopeammin kuin aikaisemmin. Siltikin tietty jännittyneisyys jää lihaksiini orin maininnan jälkeen. Tämä kysäisee lisäksi että eikö Jokeri olekin laumaton ja sitten hän kertoo olleensa kokouksessa.
Lihakseni rentoutuvat jälleen aavistuksen ja heilautan vähän päätäni. Aivan. Hän oli sitten kuullut Jokerista varmaankin kokouksessa?
"Jokeri on laumaton, tosiaankin", sanon orille vakavana.
"Siksi minun mielestäni on entistäkin tärkeämpää olla jossain laumassa. Lauma tuo turvaa ja sitä rajaa", totean pienen naurahduksen kera.
"Saanko kysyä mistä olet kuullut Jokerista? Siis, oletko kuullut hänestä jostain muualtakin kuin kokouksesta?" kysäisen sitten uteliaan sävyn kera vaaleaharjaiselta, suurinpiirtein itseni kokoiselta orilta.
Lisäksi hän oli sanonut että minäkin taisin olla siellä ja jatkaa vielä että siksi nimeni kuulosti niin tutulta. Nyökkään päätäni vähän rennon hymyn kera.
"Olin toki siellä muiden johtajien kanssa, eiköhän se tosiaan selitä senkin että nimi kuulostaa tutulta", sanon katsahtaen toista avoimen virneen kanssa silmiin.
"En nimittäin ole ikinä tavannut ketään muuta jonka nimi olisi lähellekään omaa nimeäni", jatkan heti perään.

Säpäsähdän suorastaan kun ori äkkiä keksii innoissaan että tarvitseeko hänen tehdä jotain liittyäkseen laumaan. Rupean nauramaan ja pudistan vimmatusti päätäni.
"Ei, ei, ei", saan mumistua nauruni lomasta. Nauran useamman tovin ennen kuin katson oriin edelleen myhäillen.
"Anteeksi naurukohtaukseni", totean pienen yskäyksen kera.
"Mutta siis, ei sinun tarvitse mitään tehdä, ei kärrynpyöriä eikä uida saaren ympäri tai muutakaan sellaista", sanon orille.
"Riittää että olet koko- ja värirajoituksien mukainen ja vaikutat mukavalta tyypiltä ja olet jo kaikkea sitä", selitän.
kujakettu
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 01. Huhti 2011 11:26

GOYATHLAY

Goya oli lievän sydänkohtauksen melkein saanut, kuullessaan toisen olevan johtaja, mutta se alkoi mennä pikkuhiljaa ohi. Eihän Lejka ollut mikään kamaluus, vaan oikeastaan tosi mukava tyyppi. Toista katseltiinkin innostuneena, kunnes keskustelu siirtyi Jokeriin. Niin no, eihän hän ollut kuullut siitä kuin kokouksessa ja ehkä sivusta kun jotkut olivat puhuneet, mutta ei muuten. Eikä häntä kyllä yhtään kiinnostaisi edes törmätä siihen Jokeriin, yh. Pikkuiselle ja foobiselle Goyalle se varmaan olisi liikaa.
"E-en oo. Kokous oli ainoa mis oon kuullut siitä. Ja sit ehkä sillai salakavalasti jos jotkut muut on puhuneet siitä, mut en kyl oo mitään muuta kuullut. Tiien vaan että sellanen heppu on olemassa", Goya selitti pää hieman kallellaan, silmät tuikkien - ei voisi kukaan sanoa tuon valehdelleen, koska niin viattoman ja vilpittömän näköinen tuo olento oli. Ja eihän Goya valehdellutkaan, ei se oikeastikaan tiennyt Jokerista mitään muuta ihmeempää.

Muutaman kerran tuo tanssahteli sitten hymyssä suin, kun toinen kertoi olleensa kokouksessa johtajien kanssa.
"Jee, mä tiesin et sun nimi on jotenkin niin tuttu! Olin ihan ihan varma että olin kuullut sen jossakin", ori selitti innoissaan, hymyillen leveästi. Se oli kyllä oppinut hymyilemään jo. Nauraminen oli vähän ehkä vaikeampaa, mutta kyllä sekin tuntui luonnistuvan oikeanlaisessa seurassa. Varsinkin kun toinen alkoi nauramaan, niin hieman hölmistyneenä Goyathlay katsoi Lejkaa, mutta naurahti sitten muutaman kerran hiljaa itsekin. Toisen nauru oli kivan kuuloista. Sellaista sointuvaa ja no... kivaa. Se sai nokipalominon hymyilemään vielä leveämmin. Ja voi sitä hymyä, kun ori kuuli, ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään laumaan astumisensa eteen.
"Vaikutanko? Moni sanoo että oon ihan pöhkö ja hullu", ori totesi ja katsahti nopeasti itseään. Ei hän itsensä mielestä ollut hullu. Oli vain tiettyjä erilaisia ominaisuuksia, mitä muut eivät tajunneet.

Usva-ystävä kieppui jälleen näkyvissä ja Goya tarkensi nyt katseensa siihen, terävöitti korviensa asentoa ja hymyili vienommin sille. Usva leijui Lejkan ympärillä ja lähti sitten suolle päin ja orin katse seurasi sitä niin kauan, kunnes ystävä katosi. Hetken päästä nokipalomino sitten käänsi jälleen katseensa Lejkaan, johtajaan. Mukava tavata samankokoisia poneja. Goya tunsi olonsa kotoisaksi toisen orin seurassa.
"Jos mun ei tarvii tehä mitään, niin voinko mä kutsua itteäni vuoristolaiseksi? Siis että... oonko mä nyt yksi lauman jäsenistä?" Goyathlay kysyi hieman arastelevasti, mutta kuitenkin hymyillen. Olisiko se nyt sitten vuoristolainen? Pääsisikö se luvan kanssa näkemään taas vuoria ja käyskentelemään niillä.
"Olis tosi hienoa nähdä vuoristoa taas... siitä on tosi pitkä aika. Tai ehkei niin pitkä, mutta pitkältä se tuntuu", nokipalomino sanoi hieman haikeasti, katsellen ympäristöään. Täällä suolla ei tosin vuorista ollut tietoakaan.
"Oon meinaan syntynyt kaukana täältä. Tai siis, mä synnyin muualla, mut elelin toisaalla. Siellä oli vuoria. Paaaaljon vuoria. Ja nyt niitä on ikävä", Goya hymähti, kun ajatukset palasivat takaisin menneisyyteen. Onneksi Caraliassa kai oli sitten vuoristoa, ainakin se mörönkarkoittaja Zither oli sanonut niin.


[[Pahoittelut kestosta :'<]]
Sever
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja kujakettu » 19. Huhti 2011 18:37

[Jos vaan lopetellaan tää anteeksipyytely, kun molemmat jumittaa vuorotellen koko ajan xD]

Pieni huokaus melkein karkaa huuliltani kuullessani Goyan vastauksen. Hän ei tiennyt eikä ollut kuullut sen ihmeempiä. Rentoutan aavistuksen lihaksiani. Kuullut vain kokouksessa ja vähän muut puhuneet.
Se voisi olla huomattavasti parempikin ettei uusia peloteltaisi liikaa, kun kyseessä kuitenkin oli vain yksi sekopää. Tai siis... ainahan niitä vähän hullumpiaki tapauksia taisi löytyä, oltiin sitten missä tahansa. Silläkin suurella orilla oli ehkä vain jotain ongelmia. Tai suuri halu päästä vallankahvaan käsiksi. Taikka miksei molempia. En siltikään uskonut siihen että kukaan olisi syntyjään paha tai mielipuoli. Joskus vain.. kävi niin. Ja vaikka itsekin olen tilanteesta hieman huolissani, en halua kuluttaa kaikkea aikaani kyseisen asian miettimiseen, sillä joskus liika miettiminenkin oli vain pahasta.
"Aivan", vastaan rauhalliseen sävyyn Goyalle, suorastaan seesteiseen sävyyn.
"Selvä juttu, ei siitä sitten sen enempää. Kunhan pysyt vähän varuillasi suurten, tummien ja valkokasvoisten orien suhteen", totean rauhallisesti, työntäen sitten kyseisen keskustelunaiheen sivuun. Ei Jokerista tarvitsisi sen enempää höpistä.

Kun erikoisenvärinen uusi tuttavuuteni alkaa hihkua siitä miten oli varma että oli kuullut nimeni jossain, naurahtaa hymähdän pienen virneenpuolikkaan kera.
"Jännittävää että edes muistit sen, se kun on vähän mitä on", totean huvittuneena.

Goya näyttää lievästi yllättyneeltä sen toteamukseni johdosta, että hän vaikutti mukavalta. Kun hän selittää että monet sanovat häntä pöhköksi ja hulluksi, kohotan hieman kulmiani kummissani.
"Miksi niin? Sinähän olet oikein leppoisa kaveri." Hän oli ehkä vähän erikoinen, mutta en minä toista nyt pöhköksi tai hulluksi suurin surminkaan sanoisi, sillä vaikka hän näytti hetkellisesti poissaolevalta sun muuta, hän oli silti oikein mukavaa ja asiallista juttuseuraa.

Kuten nytkin näkyi, ori vaipui hetkeksi katselemaan vähän muille maille, mutta minä vain olin rauhallisen näköisenä hiljaa paikallani. Ei tuollainen rauhallinen haaveilu tai mikä lie kenestäkään nyt yhtään hullua tehnyt.
Heilautan rauhallisena vähän sotkuista häntääni, samalla kun ori palaa jälleen keskusteluun.
"Voit, voit, tottahan toki", vastaan hänen kysymykseensä leveän hymyn kera. Uusia laumalaisia kaivattiin aina.
Orin selittäessä vuoristosta höristän kiinnostuneena korviani, tarkkaillen häntä samalla. Noh, sittenhän vuoristoponien joukko oli kuin luotu Goyalle, hän tosiaan kuulosti pitävän vuoristomaisemista. Ei niissä kyllä minunkaan mielestäni mitään vikaa ollut.
"Ymmärrän", vastaan hänelle.
"Sitten vuoristoponien laum sopii sinulle varmasti. Meillä sitä vuoristoa riittää ihan roimasti", selitän.
Ilmeeni menee hetkellisesti mietteliääksi, kunnes muistan vielä erään tärkeän asian mistä minun oli puhuttava. Laumarajat ja rajasäännöt. Niinpä köhäisen vähän kurkkuani ja naurahdan sitten.
"Ai niin, yksi asia vielä. Voisin kertoa sinulle lauman alueet ja rajat, ne tulevat tarpeeseen", sanon. Sitten selittelen orille jälleen jo tutuksi käyneen litanian paikoista jotka vuoristoponien alueisiin kuuluivat, sekä neuvoja mistä rajat tunnisti. Lisäksi vielä ohjeet siitä miten käyttäydytään jos joku muu on vuoristoponien alueilla tai mitä käy jos itse seikkailee väärillä alueilla.
kujakettu
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 20. Huhti 2011 11:35

GOYATHLAY

Okei. Piti muistaa varoa valkopäistä ja tummaa hevosta. Hetkinen! Hänhän itse oli ihan samannäköinen! Goyathlay värähti, kunnes muisti että Jokerihan oli nimenomaan iso ja kookas... hän oli pieni ja hentoinen. Jee, sentään jotakin eroa! Goya näytti rauhoittuneen pienestä äskeisestä värähdyksestä ja soi Lejkalle nyt pienen hymyn. Orikin häivytti Jokerin kokonaan mielestään, vaikka yhä mietti olevansa aika lailla sitten samannäköinen. Mutta hän oli vain pieni ja mukava Goya, joka ei tahtoisi kenellekään pahaa - ja Goya nyt pakeni muutenkin kaikista uhkaavista tilanteista jos vain pystyi. Aina oli paennut. Hän vihasi väkivaltaa. Miksi muita piti kiusata ja ahdistella? Nyt mieleen sulkeutui taas Paholainen. Hyi, sitä hän ei haluaisi nähdä enää koskaan! Se oli pelottava ja sillä oli kätyreinään Varjoja - todellinen Paholainen joka haisikin ihan verelle. Ties mitä kaikkea se oli nyt jo taas kerennyt tekemään. Eli, Goyathlayn pitäisi varoa siis Jokeria ja Paholaista. Selvä.

Toinen kehui häntä leppoisaksi kaveriksikin. Goya naurahti hieman hämillään. Lejka oli ehkä yksi niistä ainoista jotka olivat noin sanoneet. No joo, olihan sitten Zither ja se musta taivashevonenkin. Ne olivat olleet ihan mukavia hänelle. Mutta suurin osa tosiaan sanoi häntä vain hulluksi ja pöpipääksi ja ties miksi muuksi. Se ei ollut kovin mukavaa - tosin kyllähän se tiedettiin miksi jotkut Goyaa niin nimittivät. Hulluhan se oli, tosin sairautensa takia mille ei voinut yhtään mitään. Nokipalomino ei vain osannut välillä erottaa todellisuutta harhoista ja sille jotkin asiat olivat huomattavasti erilaisempia kuin toisille. Goyalle myös jokainen hevonen oli erilainen ja se reagoi jokaiseen kohtaamaansa tuttavuuteen aina eri tavalla - joskus hyvinkin voimakkaasti, kuten Paholaiseen ja Taivashevoseen. Se riippui niin tilanteesta. Lejkakin oli sille jo Sielunveli, johtuen tuon ystävällisyydestä ja pienuudesta, jonka takia Goya pystyi paremmin samaistumaan toiseen.
"En tiedä, ne sanoo vaan että oon ihan hullu ja sekopää", ori sitten selitti ja katsahti vähän hämillään taas Lejkaa, "muut ei vaan nää niitä Varjoja ja mörköjä.."
Katse luotiin hetkeksi maahan, ei varmaan Lejkakaan niitä nähnyt ja nyt se varmaan kuvitteli hänestä ties mitä.

Ja jee, hän voisi kutsua itseään nyt vuoristolaiseksi. Pieni hymy kaartui taas oriin kasvoille. Ori nyökkäsi ja häntä heilahti edestakaisin iloisen oloisesti.
"Vuoristoa olen jo kaivannut", nokipalomino vielä totesi vähän haaveilevan oloisena. Usva se leikitteli taas kauempana. Se sai oriin taas hymyilemään, mutta Lejka keskeytti Usvan tarkkailun. Korvat kohosivat pystympään ja Goyathlay kuunteli oikein tarkkaan mitä Sielunveljellä oli sanottavaa. Ori yritti painaa jokaisen pienenkin jutun tarkasti mieleensä, vaikka ne eivät välttämättä sinne ihan kaikki loppuen lopuksi jäisikään. Mutta ainakin ori yritti.
"Eivät nuo nyt niin vaikeilta kuulosta. Pitää vähän vielä opetella. Mut luulen viihtyväni parhaiten vuoristossa", hymyiltiin taas vähän ja paranneltiin hieman asentoa. Usvakin tuli leijailemaan vaihteeksi Goyan ympärille ja katse harhaili nyt siinä. Usva silitti vähän Goyan harjaa, se sai orin hymyilemään vielä leveämmin.
"Niin... ja sit ne kutsuu myös hulluksi kun eivät nää Usvaa", todettiin vain, katsottiin hieman epäluuloisesti hymyillen toista. Jotenkin osattiin arvata, että ehkä Lejkakaan ei näkisi Usvaa. Eihän kukaan tuntunut näkevän - se harmitti. Mutta toisaalta. Lejka oli mukava, se oli Sielunveli. Ehkä se ei kuitenkaan kutsuisi hulluksi.


[[ Hah x'D Joo. Nyt tosin iski tää ropetusinspis taas, joten sait roolin bumerangina takaisin! 8'D ]]
Sever
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja kujakettu » 23. Huhti 2011 16:01

Hymähdän vähän myötätuntoisen ilmeen kanssa orille, kun hän selittää että toiset vain sanovat häntä hulluksi ja sekopääksi. Aika ilkeää minusta. Goyahan oli oikein mukava kaveri.
"No, minä en aio sinua sellaiseksi sanoa, ja toivon ettei kukaan muukaan uusista laumatovereistasi", totean hänelle luottavainen ilme kasvoillani. Pitäisin siitä huolen niin hyvin kuin vain pystyisin. Eihän Goyassa ollut mitään vikaa.
Vaikka ori jatkaa, etteivät muut vain näe jotain Varjoja ja mörköjä, ystävällinen ilmeeni ei kaikkoa mihinkään kasvoiltani. Hän ehkä näki omiaan, mutta ei Goya siitä huolimatta ollut edes epäystävällinen. Hänellä saattoi olla joku sairaus, tai sitten ehkä vain liian vilkas mielikuvitus. Kumpikaan tuskin oli mikään kuolemansynti, vai mitä?
"Ei se mitään. Et voi sille itse mitään, ja muiden olisi hyvä ymmärtää se", sanon hänelle.
"En minäkään näe, mutta uskon silti että sinä näet. Eikä siinä ole mitään väärää." En ollut ennen tavannut tuttavuutta joka näki jotain mitä muut eivät, mutta minusta se oli vain kiehtovaa. Otin mielelläni selvää uusista asioista ja ne kiinnostivat minua enemmän kuin pelottivat.

"Eivät ne ole tippaakaan vaikeita sitten kun niihin tottuu", selitän Goyalle hymyillen. En ollut itsekään ollut vielä saarella aivan hirveän pitkään, vuoden tai pari ehkä, enkä alkuun ollut edes piitannut laumarajoista tai muista enkä tavannut oikein ketään. Kun pian kuitenkin johtajan homma annettiin minulle, opin kunnioittamaan ja noudattamaan rajoja. Opin, että tilaa oli riittävästi myös rajojen sisällä ja nykyään tunnistin näkymättömät rajat varsin tarkkaan aivan pienistäkin maamerkeistä. Yhteismaan rajat olivat vielä aavistuksen epäselvät, mutta uskoin tottuvani pian niihinkin.
Orin katse vaeltelee taas vähän ja hän hymyilee itsekseen. Katson hetken häntä katseellani etisen kiinnostuneena siitä mitä ori mahtoi nähdä, mutta tajusin että se tuskin oli kovin kohteliasta ja hän saattaisi ymmärtää sen negatiivisella tavalla. Niinpä katselin rauhallisesti metsikköön, kunnes ori puhui.
"Älä välitä. Ehkä se on pikemminkin jonkinsortin lahja kuin paha asia. Näet jotain mitä muut eivät", sanon Goyalle, katsahtaen häntä silmiin.

Kallistan hieman päätäni ja mietin. Olin jo kaiketi kertonut orille tarpeellisimmat asiat. En tiennyt, pitäiskö jatkaa taas matkaa, vaikkapa siltä varalta että lisää laumaanliittyjiä ilmaantuisi. Heitä oli viime aikoina näkyillyt sen verran tavallista runsaammin, että ei kannattanut vain oleskella paikallaan ja uskoa, että heitä ei tulisi yhtään lisää koska pitkän aikaa oli niin.
Goya kuitenkin oli mielenkiintoinen ja mukava persoona, ja olisin toisaalta mieluusti jäänyt juttelemaan lisääkin. Tosin, todennäköisesti tapaisin hänet ennemmin tai myöhemmin lauman alueella uudestaan, eikä sitten tarvitsisi puhua turhia ja virallisia asioita ollenkaan.
"Haittaako sinua, jos jatkan nyt matkaani?" kysäisen kohteliaasti Goyalta.
"Viime aikoina on rantautunut tavallista enemmän uusia laumaanliittyjiä, joten en tiedä, pitäisikö minun olla jo jossain muualla kertomassa vanhoja kunnon faktoja saaresta", naurahdan. Enkä kyllä voi kieltää sitäkään, että suolla en tunne oloani kaikista varmimmaksi.
Niinpä lopulta nyökkään vähän pahoittelevan hymyn kera.
"Tapaamme varmasti pian uudelleen, ei siis pelkoa siitä. Jutellaan sitten enemmänkin", sanon Goyalle hymyillen. Lähden sinne suuntaan mistä olin suolle saapunutkin, sillä tiesin pääseväni sieltä nopeimmin pois suolta.
"Nähdään", sanon orille, lähtien sitten ravaamaan aavistuksen epävarmoin askelein suolta.

LEJKA poistuu.

[Kiitos pelistä! Jumitan nyt offeja sen verta paljon, että ajattelin että on parempi olla liikoja venyttämättä tätä. 8'D Pelataan ens kerralla vaikka onlinea niin menee vähän jouhevammin 8)~]
kujakettu
 

Re: Das Leben hier ist ein Wunder

ViestiKirjoittaja Sever » 04. Touko 2011 16:53

GOYATHLAY

Hymyiltiin vaan kun ei muutakaan oikein osattu tehdä. Nyökkäiltiinkin aina välillä. Niinpä, Goya oli ollut oikeassa - ei Lejkakaan nähnyt niitä. Vähän se masensi, kuten aina kun Goya tajusi olevansa ainoa joka näki kaikki ne maailman ihmemöröt sun muut ystävät. Huoh. No, ei sen annettu häiritä, sillä tämä ruskea ori, johtaja, tuntui muuten mukavalta ja ymmärtäväiseltä. Katsoi silmiinkin, mikä sai Goyan ilmeen vain kirkastumaan.
"Lahja... niin", sanottiin vähän hajamielisesti ja katsahdettiin omia etukavioita. Ensimmäinen joka oli kutsunut hänen "kykyään" lahjaksi, eikä hulluudeksi tai muuksi vastaavaksi. Se tuntui mukavalta, eikä ollenkaan pahalta.

Toinen kysyi jotakin, Goya nyökkäsi.
"Ei, ei tietenkään", todettiin vastaukseksi, kun toisen oli määrä jatkaa matkaa. Selitti vielä uusista laumaanliittyjistä. Hymyiltiin vain hillitysti. Usva oli kadonnut.
"Toivon tosiaan näkeväni sut uudelleen", sanottiin, nyökättiin ja hymyiltiin taas. Korvat pystyssä ori katsoi Lejkaa, joka nyt oli jo menossa. Goyaa vähän harmitti, koska nyt hän oli taas yksin.
"Nähdään", todettiin vielä ja sitten jäätiin katselemaan Sielunveljen loittonemista. Pöh. Taas yksin, yksin ja yksin. Pää painettiin alemmas ja käännyttiin vastapäiseen suuntaan. Minne sitten? Nyt hän oli laumalainen sentään. Mutta mitä muut laumalaiset edes pitäisivät hänestä? Masensi vähän.

Usva ilmestyi jonkin ajan päästä puun takaa ja hymyili Goyalle iloista hymyään. Pienen masennuksen valtaaman Goyan huulillekin nousi kuitenkin hymy ja se piristyi. Eihän se yksin ollut. Sillä oli Usva. Sillä oli erityislaatuinen lahja, jota muilla ei ollut.

Mukava tunne palasi takasin ja Lejkaa muisteltiin hyvällä. Toivottiin pikaista tapaamista, kun pikkuori asteli jälleen iloisesti suolla, parhaan ystävänsä kanssa.

GOYATHLAY poistuu.

[[ Kiitokset pelistä! Otetaan joo joskus uusiksi (: ]]
Sever
 


Paluu Suo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron