Rakastin näitä kesäöitä

Saaren toinen, hieman pienempi lampi. Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja etenkin kesäisin myös varsin lämmintä meriveteen ja pohjoiseen lampeen verrattuna. Tässä lammessa ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä, eikä lampi ole kovin syväkään.

Rakastin näitä kesäöitä

ViestiKirjoittaja Emmi » 16. Heinä 2012 19:51

[Ssussu ja Shining!]

KJÆR

Vettä. Vettä. Hookaksoota. Liplattavaa, kirkasta, roiskuvaa, suolatonta vesi-vesi-vettä, ankka sanoi että, LOISKIS!
Suurin piirtein tuollaiselta kuulosti viimeinen ajatukseni, ennen kuin läiskähdin turpa edellä lampeen.

Olin kulkenut pitkän matkan ja sitä ennen vielä pidemmän matkan. Niin kroppani ainakin yritti minulle väittää, eikä muistikuvillani ollut esittää sille kovin tukevia vastalauseita. Ikävä vain, ettei muistikuvillani ollut esittää ylipäätään juuri mitään muutakaan. Silmissä vilisi mäntyjä, honkia ja petäjiä, vasemmassa korvassa kirvelsi edelleen eikä pääkopan pohjalta kuulunut muuta kuin loisketta. Ellei se sitten edelleen ollut se kurja suola-amme, joka tässä loiskui. Olin raahustanut niin kauas rannasta kuin... no, näin kauas tähän hätään, ja raahustaisin hieman lisää heti kun tekisi mieli viettää taas aikaa pystyasennossa, mutta suolan haju tuntui edelleen joka puolella, enkä tiennyt oliko se merituuli vai vain minä.

Juuri nyt parhaalta tuntui kuitenkin vain odottaa hetki ja tunnustella, kuinka hyvältä raikas makea vesi maistui. En sillä hengenvedolla saanut itseäni edes nousemaan ylös rantavedestä, mihin olin päätynyt makaamaan maha vedessä ja turpa puolisukelluksissa.
Ympärilläni hämärä metsä tuijotti mukisematta. Tummana kiiluva vedenpinta kareili kylkiäni vasten eikä suostunut näyttämään kuvajaisestani kuin sumean mustan möhkäleen. Olisin halunnut nähdä naamani, mutta kun ei niin ei. Oli varmaankin aamuyö - tai sitten korvieni välissä oli kerta kaikkiaan heittänyt henkensä se viimeinenkin kiiltomato, niin kuin Vakker oli usein sanonut. Heittänyt henkensä ja vienyt valon mennessään.
En minä pimeää pelännyt, en koskaan ollut, mutta oikeasti. Olla hämärässä paikassa ajatukset hämärinä ja katsoa kuvajaisensa sijaan vain hämärää länttiä. Ei se ollut kivaa.

Uh huh.
Emmi
 

Re: Rakastin näitä kesäöitä

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Heinä 2012 01:49

Shining

Olen alkanut tuntea tämän saaren jo sen verran hyvin ainakin vuoristoponien alueiden ja yhteistenkin maiden osalta, että veikkaisin olevani matkalla kohti lampea.
Siitä tuntuu olevan niin kovin lyhyt aika, kun harhailin vailla päämäärää ja laumaa aivan hukassa pitkin Caraliaa. Olin silloin vielä kovin nuori, vaikken edelleenkään kovin vanha. Mutta vanhempi kuin niihin aikoihin, toivottavasti vähän viisaampi. Joka tapauksessa ainakin paljon rikkaampi.
Ensin olen typerä nuori, jolla ei ole sitten mitään, ja seuraavassa hetkessä olen puolisoa ja pian perhettä rikkaampi. Rakastamani ori sanoi haluavansa johtaa laumaa kanssani, ja nyt olen periaatteessa jo johtajatar.

Enkä ollut koskaan osannut haaveilla mistään sellaisesta. En edes puolisosta, joka tuntuu olevan kuin minulle luotu.
Yllätän itseni taas hymyilemästä typerästi. Katsahdan kerran kasvaneen vatsani suuntaan, huokaisen onnellisesti, ja keskityn lopultakin tarkkailemaan ympäristöä.
Havumetsä on suhteellisen helppokulkuista, mutta ympärillä olevat puut tuovat eräänlaista turvallisuuden tunnetta. Onhan sekin toki totta, että jossain tuolla metsikössä pedot vaanivat ja saattavat hyökätä niskaan hetkenä minä hyvänsä, mutten tahdo pelotella itseäni turhaan.
Häntä liikkeiden tahdissa tasaisesti heilahdellen lähestyn vihdoinkin vettä, joka todella pilkottaa puiden takana. Olen melkein ylpeä siitä, että löysin noin vain perille asti.

Hetken aikaa mieltäni painanut väsymys on poissa, kun höristän korviani ja pysähdyn hetkeksi paikalleni tähyilläkseni lammen rantaan. Rytmini tosiaan tuntuvat olevan sekaisin, tajuan sen kunnolla vasta ajateltuani aamuyön kävelyretken tulleen nyt päätökseen, mutta hymähdän vain ajatukselle.
Astelen varmoin askelin kohti lampea tultuani siihen tulokseen, ettei välitöntä vaaraa ole. Katseeni kiertää hetken ympäristössä, jokaisessa suunnassa, kunnes palaa lampeen ja sydämeni tuntuu hypähtävän kurkkuun sillä hetkellä. Toinen hevonen vatsallaan rantavedessä, jolloin vedän syvään henkeä ja olen vähällä kirkaista. Mutta hetkinen... Ei, kyllä se elää.
Peruutan pari askelta, olen vähällä kompastua suureen kiveen ennen kuin pysähdyn jännittyneenä paikalleni, hengitystäni tasaillen ja silmät tuntematonta tapittaen.
Sussu
 

Re: Rakastin näitä kesäöitä

ViestiKirjoittaja Emmi » 22. Heinä 2012 21:57

Enkä minä yksin olemistakaan ollut koskaan pelännyt. Tylsää se saattoi olla, veljet, umpitylsää suorastaan, mutta mitä pelkäämistä yksinäisyydessä oli? En aiemmin ollut edes vaivannut päätäni asialla. Mutta nyt, kun makasin tässä märkänä myttynä keskellä hämärää muistamatta, missä olin viimeksi edes nähnyt toisen ponin - tietämättä, mistä voisin toivoa löytäväni sellaisen - mieleeni juolahti, että saattoi olla etten ollut koskaan aiemmin ollut yksin sanan tässä merkityksessä.
Äidin ja Vakkerin tuoksukin oli haihtunut matkan varrelle.

Välillä minusta tuntui, että pääkoppani lakkasi hurisemasta kokonaan. Ehkä nukahdin. Ehkä nukahdin silmät auki. Ehkä ajatusrattaani jumittuivat kiinni toisiinsa kun eivät tienneet, mihin suuntaan niiden olisi kuulunut pyöriä. Tuijotin vedenpintaa turpani alla enkä osannut miettiä mitään, mutta vesi oli niin mustaa että silmäni upposivat satojen metrien syvyyksiin vaikka polveni koskettivat pohjaa ja se oli samanlaista kuin olin aina kuvitellut meren olevan. Siihen asti kun näin, millainen se oikeasti oli.

Tunne jonkun läsnäolosta oli tervetullut, kun se kesken kaiken (kesken ei-minkään) läiskähti turvalleni. Tarkkaan ottaen se oli vesi, joka läiskähti kun äkkäsin, että rannalla seisoi joku ja ponkaisin kavioilleni, mutta viileä roiskahdus silmilläni oli tervetullut sekin.
Ällöttävä musteneminen ja pistely silmieni takana ei ollut. Se hälveni samalla tavalla kuin unen rippeet havisevat tiehensä. Rannalla seisoi vaalea tamma, eikä minulla ollut aavistustakaan mistä hän siihen oli putkahtanut.
"Vou", sanoin, irvistin ääneni karheudelle ja yskäisin. "VOU. Plääh."
Räpyttelin mustia pilkkuja pois silmistäni, halusin nähdä tamman kunnolla, kiipesin rantamudassa liukastellen ylös vedestä. Höristin korviani, joista toinen kirvelsi vieläkin.

Ja sitten kun avasin suuni, ne rattaat ajatuksissani löivät jälleen lukkoon.
"M...moi."
Mitä sanottiin tyhjästä materialisoituneelle tammalle tuntemattomassa metsässä keskellä yötä vailla aavistustakaan siitä, mitä kumpikaan meistä ylipäätään teki täällä? Olimme molemmat karkuteillä - paitsi että minä en tällä kertaa ollut varsinaisesti karannut - en edes oikein tiennyt, mitä olin tehnyt tällä kertaa - mutta jos olisin tiennyt missä olin, jonkun vieraan tapaaminen metsäretkellä olisi ollut hauskinta ikinä. Minä ja Vakker olisimme voineet viedä hänet joelle leikkimään vesisotaa ja katsoa, olisiko hän liian nynny kahlaamaan sillan ali niin kuin se ainoa metsässä tapaamani pikku ruunikko oli ollut. Mutta tämä ei ollut kotimetsä, siltoja ei näkynyt missään eikä Vakker ollut täällä niin kuin meidänkään ei olisi pitänyt olla.

Sen takia hetken hiljaisuuden ajan vain tuijotin vaaleaa tammaa korviani käännellen.
"Aika sattuma", kakaisin sitten. "Mihin sinä olet menossa?"
Emmi
 

Re: Rakastin näitä kesäöitä

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Syys 2012 16:46

[Ai kamala mikä kesto! D: Anteeksi, syyttäkäämme koulua. Toivottavasti inspiraatiosi ei ole kuitenkaan ehtinyt ihan täysin viemäriin valua...]

Katson kauhusta jäykkänä, kuinka vedessä maannut hevonen nousee jaloilleen. En odota hänen hyökkäävän päälleni tai mitään, vaikka eihän sekään tietenkään mahdotonta olisi.. Miten vain, sydämeni hakkaa joka tapauksessa tuhatta ja sataa ja jalkani tuntuvat hetken aikaa kovin levottomilta. Aivan niin kuin niillä olisi oma tahto. Aivan kuin ne tahtoisivat kuljettaa minut äkkiä muualle.
Tajuan sen, että tamma sanoo jotain, mutten oikein ota tolkkua siitä että mitä. Ensinnäkään en kiinnitä tarpeeksi huomiota asiaan ja toiseksi, ei hän kai sanonutkaan oikeastaan mitään. Pikemminkin äänteli, ehkä. Kai hän sentään osaa puhua samaa kieltä kanssani?

Jatkan toisen tuijottamista, ja vaikka sydämeni ei hakkaa enää yhtä lujaa niin kurkussani alkaa tuntua kuristava ote. Yöllinen tapaaminen tuntemattoman hevosen kanssa.. Mitä toinen edes teki tuolla vedessä? Nukkui?
Vaan ei nuku enää. Valkea tervehtii minua sanomalla moi, mihin en reagoi tarpeeksi nopeasti. Tapitan toista vain kuin typerys, kunnes lopulta tajuan sen itsekin.
"H-hei", vastaan varovasti ja nyökkään ihan pienesti päälläni. Sen jälkeen en kuitenkaan edes mieti sitä, mitä sanoisin seuraavaksi. Höristän vain pienesti korviani ja mittailen toista katseellani epävarman oloisena, vaikkei tuntematon aggressiiviselta näytäkään.
En vain ollut osannut varautua mihinkään tällaiseen. Ajattelin vain jaloitella vähän rauhallisessa ja hämärässä metsässä..

Aika sattuma.
"Sattuma? Ai, niin..." karkaa huuliltani ennen kuin ennätän estää itseäni, vilkaisten nopeasti jalkoihini. Niin, melkoinen sattuma tosiaan tämä koko tapaaminen. Ja mihinkö olen menossa..
"Tuota.." vinkaisen ja yritän kehitellä pääni sisällä sopivaa vastausta, mutta aivotoimintani on mennyt lakkoon. Tai ainakin tällä hetkellä tuntuu juuri siltä.
"..en minä kai mihinkään", jatkan, yrittäen kuulostaa vähän varmemmalta. Ei olisi viisasta näyttää pelkoa, jos nyt edes on syytä pelätä. Näyttäisi siltä, että ei ole. Silti oloni on edelleen vähän vaikea silmäillessäni varovasti melko tanakan näköistä ponia, joka on varmasti minua vahvempi. Tai paljon paremmin ravittu ainakin..

"A-anteeksi, mutta minun on kysyttävä... Oletteko te vuoristoponi?"
Ainakaan hän ei näytä tutulta. Mutta kuinka monta vuoristoponia oikeastaan tunnen? En selvästikään tarpeeksi montaa. Jos hän kuitenkin onkin toisesta laumasta tai kenties laumaton.. Minun olisi kai vain tehtävä jotain asialle.
Sussu
 


Paluu Eteläinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron