Hope has a place.

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Siuri » 07. Helmi 2011 18:01

[Sussu tänne w/ hattulapsi <3]

Adolf

Kylmä viima tunkeutui takaapäin jäisen meren luota. Tumma ori oli kävellyt jo hetken keskemmälle metsää. Näköetäisyys mereen pysyi kuitenkin hyvänä, puut olivat lähellä rantaa harvassa. Lunta leijaili tuulen mukana maahan koristellen orin mustan harjan valkoisiin hiutaleisiin. Adolf kulki polviin asti ylettyvän lumikasan keskellä etsien parempaa tietä kuljettavaksi, jos sellaista löytyisi.
Orin olo oli outo. Se oli saapunut aivan vieraaseen paikkaan, eikä mikään näyttänyt tutulta. Lunta oli enemmän kuin ori oli tottunut ja ilma paljon kylmempi. Adolfin sisällä tuntui tyhjältä. Aivan kuin sieltä puuttuisi jotain, mutta ori ei todellakaan tiennyt, mitä se olisi. Se ei edes tiennyt, mitä hän teki täällä aivan uudessa paikassa. Ori vain oli lähtenyt, koska sitä huvitti. Mitä se olisi Englannissakaan tehnyt? Palellut yksin laitumella ja leikkinyt olevansa iloinen. Siihen ori ei alentunut. Se tiesi sisimmissään tekevänsä ihan oikein lähtiessään pois tilalta.
Adolf pysähtyi hetkeksi lumihankeen. Se huokaisi syvään. Vaalea höyry lähti kohoamaan orin turvalta ylöspäin. Pian se jatkoi käyntiään raskain matalin askelin yrittäen tunkeutua lumihankien läpi. Se ei ollut mahdoton tehtävä, olihan orilla paljon lihasta, jonka avulla oli yllättävänkin helppoa kulkea tällaisen hangen sisässä.
Orin silmät alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni. Se oli matkannut pitkään jo tämän vuorokauden aikana ja ilta oli tuloillaan tuntien sisällä. Keli oli harmaa, joten oli vaikea sanoa, kuinka nopeasti pimenisi. Ori ei edes välittänyt. Sille kävisi hyvin vaihtoehto jäädä makaamaan lumihankeen ja odottaa aamun tuloa. Ori kuitenkin halusi ensiksi ottaa selvää paikasta, johon oli tullut. Se halusi tietää, miksi rannalla oli tänään aikaisemmin kävellyt kaksi hevosta ilman ihmistä. Olivatko ne karanneet, kuten hänkin? Vai oliko ihmiset kenties päästäneet ne takaisin. Paikka vaikutti jo etukäteen oudolta. Meren keskellä sijaitseva rannikko. Oliko ori tullut uuteen maahan? Johonkin, missä ei ollut käynyt aikaisemmin? Vai oliko ori kenties kiertänyt ympyrää ja päätynyt takaisin Englantiin? Se kuulosti mahdottomalta ajatukselta. Täysin.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Sussu » 09. Helmi 2011 22:51

Susanne'

Lähestyin rantaa niin nopeasti, kuin jaloistani pääsin. Ohitin puut ja pujottelin niiden välistä siitä huolimatta, että maa lumen alla saattoi olla jäässä, siellä täällä oli kookkaita kantoja ja kiviä, ja saattaisin siinä vauhdissa vaikkapa juosta pää edellä puuhun. Siinä ei hyvin kävisi. Onnekseni mikään hiljaisessa havumetsässä ei kuitenkaan häirinnyt keskittymistäni ja saatoin juosta sydämeni kyllyydestä. Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvojani, tuoden tehtävään eräänlaista haastetta. Viima sai kuitenkin silmäni välillä vuotamaan, mutta minä en pelännyt. Tunsin tämän reitin, tiesin, missä menin. Olin myös hyvin tietoinen siitä, että pian, ihan kohta eteeni avautuisi loistava tien tapainen laukkaamiseen. Minä tosiaankin tunsin nämä seudut kuin omat taskuni. Mutta oliko se yllätyskään, minähän olin Caralian lapsi. Villi lapsi. Jos joku olisi nähnyt sen hetkisen riehumiseni, se tuskin olisi jäänyt kenellekkään epäselväksi - pyyhälsin eteenpäin häntä lippuna liehuen, harja villisti heiluen. Takajalkani kohosivat useammankin kerran ilmaan sopivassa ajankohdassa.
Enkä minä jaksanut synkistellä. Pakkanen nipisteli sieraimiani ja minun oli pakko aina välillä hengittää suun kautta, vaikkei se tuntunut juuri sen paremmalta. Aina ulos henkäistessäni höyrypilvi kohosi kohti korkeuksia, kadoten kuitenkin hyvin pian olemattomiin. Puut olivat aina vain harvemmassa ja juokseminen alkoi tuntua jo melkein pakkopullalta. Lumihangessa eteenpäin loikkiminen oli saanut minut melkeinpä hikeen, mutten ollut erityisen väsynyt. Ainoastaan puuskutus viesti siitä, että minun olisi ehkä parempi pysähtyä. Mutta mitä pikemmin ennättäisin rannalle, sen parempi. Ihan vain.. muuten vaan. Maisemaa ihailemaan tai.. jotain. Ei kai siinä mitään ihailtavaa ollut - lunta siellä, lunta täällä. Olin vain niin kyllästynyt kiertelemään näissä samoissa vanhoissa metsissä, että rannalla poikkeaminen voisi olla ihan hyvä idea. Rantaanhan sisältyi jonkin verran muistojakin. Hymy olisi käväissyt suupielelläni, jos en olisi huohottanut niin voimakkaasti.

Tahtini hidastui osittan haluamattani. Vaikka tiesin omaavani lihasta ja hyvän kunnon, en minä vieläkään ollut päässyt täysin tavoitteeseeni. Päivästä toiseen olin kuitenkin nähnyt Acen kasvot mielessäni. Minä todellakin kaipasin häntä. Hän oli luvannut opettaa minut taistelemaan, puolustautumaan maailman vaaroilta. Ja sitten hän vain menee ja lähtee. Pään pudistuksella karkotin pois surumielisyyden, joka oli vähällä näkyä jo silmistäni. Siitä oli jo aikaa, kun olin viimeksi tavannut hänet. Kaikesta oli jo niin paljon aikaa. Siitä, kun kohtasin - ja menetin - Merylin. Siitä, kun tapasin Adelian ensimmäisen kerran, siitä, kun.. no, vähän kaikesta.
Jaloillani tuntui olevan oma tahto. En edes heti ymmärtänyt, että minä kävelin. En juossut tuulta vastaan niin hurjaa vauhtia, että heikompaa voisi pyörryttää. Tiiviistä talvikarvastani huolimatta, jotkit kohdat minusta kiiltelivät hiestä, mutten enää puuskuttanut. Saatoin jo melkein olla tyytyväinen lopputulokseen. Siihen, mikä minä olin. Minä saattaisin jopa pärjätä, jos joku päättäisi hyökätä kimppuuni. Hymähdin hiljaa, suupielieni kohotessa ylöspäin. Olin jo venyttämässä kaulaani ja pidentämässä askeltani, kun edestäpäin kuuluvat äänet saivat minut valpastumaan. En erottanut kunnolla, mistä oli kyse. Niinpä pysähdyin, höristin korviani ja kuulostelin. Askelia. Joku oli todella tulossa rannan suunnalta. Ei suoraan minuun päin, joten hän ei ollut välttämättä nähnyt minua. En ajatellut sen pidemmälle, vaan hypähdin välittömästi puun taakse.
En oikeastaan edes tiennyt, miksi tein niin. Kai tuntui vain turvalliselta tehdä niin, koska hangessa askeltava hevonen vaikutti varsin kookkaalta. Ei jättiläiseltä, mutta.. tukevalta? Olin vähällä tirskahtaa, mutta onnistuin ajoissa tukahduttamaan naurahduksen. Jotenkuten normaali ilme kasvoillani kurkin puun takaa utelias pilke silmäkulmassani tuota ruskeaa olentoa, astuen hetken mielijohteesta pois piilostani.
Pärskähdin mahdollisimman äänekkäästi. Hevosessa oli jotain erikoista, jotain kunnioitettavaa. Mereltä päin puhaltava tuuli ainakin kertoi minulle toisen olevan ori. Kuten olin olettanutkin.

Lähdin lähestymään oria kevein askelin, hieman huvittunut virne suupielilläni. Mitä lähemmäs tulin, sitä vanhemmalta toinen alkoi näyttää. En oikein tiennyt, mikä tuossa orissa sai minut ajattelemaan niin. Ehkä elämä oli kuluttanut niin paljon hänen ulkomuodostaan? Ei toinen tosin hullummaltakaan näyttänyt, lihasta tältä tuntui löytyvän. Siitä päätellen tämä ei ollut mikään täysin avuton ikäloppu, elämäänsä kyllästynyt papparainen. Hänen ajatusmaailmastaan en tietenkään voinut ottaa selvää kuin.. no, ottamalla selvää. Enköhän kohta saisi tietää, mikä tuo luultavasti hieman iäkkäämmän puoleinen ori oli miehiään.
"Hei", tervehdin reippaasti, hörähtäen heti perään rauhallisesti. Olin astellut jo melko lähelle toista, joten päätin pysähtyä muutaman hevosenmitan päähän. Tulisi lähemmäs jos tulisi. Enhän minä estäisi tätä astelemasta ohitseni. Se vain tarkoittaisi sitä, että minä menisin roikkumaan hänen peräänsä. Ehtisi sitä merta ihailemaan myöhemminkin, jotain sen verran outoa tuossa vieraassa kyllä oli. Loin hillityn virneen kasvoilleni, mittaillen samaan aikaan tuota vankkarakenteista oliota edessäpäin. Olipa se tylsän värinen.
"Kukas sä olet?" kysyin, hieman leveämmin hymyillen.
Sussu
 

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Siuri » 11. Helmi 2011 15:40

Ylevän näköisenä ori laahasi lumessa eteenpäin. Sillä ei ollut kiire mihinkään, kuten sen vauhdista pystyi päättelemään. Hitaat askeleet johdattivat eteenpäin, eikä ori tiennyt, minne jalat olivat viemässä. Se halusi vain saada tietoa tästä paikasta. Ori todella toivoi olevansa kaukana ihmisten keskuudesta, se ei halunnut joutua taas myyntipyörteeseen, vaan ottaa kaikki ilo irti.
Ilo. Sana, joka ei kuvannut Adolfia yhtään. Päinvastoin, orilla oli täysin vakava ilme, eikä suu liikahtanutkaan mihinkään suuntaan. Orin kaula oli taipunut kaarelle ja ryhti oli mitä mainioin. Jokin kuitenkin oli pielessä. Ori ei tiennyt mikä, eikä se tällä hetkellä välittänytkään.
Adolf pysähtyi taas keskelle lumihankea ja seisoi hetken paikoillaan. Se veti henkeä syvään, eikä voinut olla huomaamatta hevosten sekottuneita tuoksuja, joita tulvi ympäriinsä. Se uskoi olevansa lähellä joko tilaa tai tallia, jossa olisi hevosia. Niin se uskoi, eikä sen mielessä käynytkään mitää muuta vaihtoehtoa.
Ori halusi etsiä tämän tallin jostain, mutta halusi kuitenkin välttää ihmisiä. Hevosilta se kyselisi mielellään, mikä ihme tämä paikka oli.
Adolf lähti jatkamaan matkaansa hidastellen käynnissä.

Se oli ehtinyt kulkea kymmenisen metriä, kunnes hevosen haju tulvahti sen sieraimiin. Jossain lähellä olisi joku, mutta orilla ei ollut aavistustakaan, kuka se voisi olla.
Matkan päässä edessä ilmestyi pian kirjava hevonen puun takaa. Hevonen oli huomattavasti oria matalampi – ja nuorempi. Adolf katsoi tämän päätä ihmetellen, kuinka jollain voi olla tuollainen kuvio päässään? Eihän tuo ole tavallista ollenkaan. Ja kaikkein eniten se ihmetteli, mitä tuo hevonen teki vapaana täällä.
Ori jatkoi yhä matkaansa lähemmäksi varsaa, - varsahan tuo oli Adolfiin itseensä verrattuna. Aivan nuori ja kitukasvuinen, näin ori sitä kuvailisi. Eihän sillä ollut edes lihasta luidensa ympärillä. Ja kuinka epäkohteliaasti se tervehti.
Adolf katsoi pienempää ylempiarvoisesti.
”Hyvää iltaa”, se sanoi lyhyehkön tauon jälkeen. Ilme ei värähtänytkään orin turvalta, vaan se oli aivan sama vakava oma itsensä, kun se oli ollut koko päivän.
Nuorempi tamma jatkoi puhettaan ja virnisti. Sitä ori ei sietänyt. Se tuhahti äänekkäästi ja katsoi tammaa ihmetellen, oliko se oikeasti tosissaan, kuinka joku voisi olla noin epäkohtelias. Eikö tammalle oltu ollenkaan opetettu hyviä käytöstapoja?
”Olen Adolf, entäpä te neiti?” se kysyi kuitenkin harkitusti. Adolf oletti tamman pitävän edes tuon hymyn poissa naamaltaan, mutta se taisi tosiaan jäädä vain oletukseksi. Kuinka tekopirteä se olikaan.

”Saanen tiedustella neiti hyvä, mikä tämä paikka on, johon meri minut kuljetti?” Adolf kysyi. Se halusi kovasti tietää kaiken, mitä vain tuo nuori osaisi kertoa.
”Haluaisin myös tietää, lienettekö karanneet tallilta vai onko lähistöllä ihmisiä”, se jatkoi kysyen. Orin ääni oli matala ja tasapainoinen, se ei turhaan käyttänyt äänenpainoja, vaan piti tärkeämpänä itse lauseiden rakennetta.
Ori jäi odottamaan innoissaan vastausta, mikä ei tietenkään ulospäin näkynyt.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Sussu » 13. Helmi 2011 17:47

Toisen naama oli kuin kiveä. Orin ilmekkään ei värähtänyt tämän tervehtiessä robottimaisen kohteliaasti, jolloin mutristin suutani aavistuksen verran. En tosissani - yksi kivikasvo ei saisi minua masentumaan. Tämän esitellessä itsensä Adolfiksi minä palautin turvalleni sen samaisen hymyn, jota toinen oli tuntunut hetki sitten katsovan arvostelevasti. Tai sitten minä vain kuvittelin. Ehkä se muuten vain katseli minua nenänvarttaan pitkin? Räpäytin hidastetusti silmiäni, naurahtaen heleästi toisen kysyessä neidin nimeä. Ihme ja kumma tämä tuntui tosiaan olevan siitä kiinnostunut, tai ainakin sanoillaan antoi niin ymmärtää. Muuten ori sitten vaikuttikin ihan siltä, ettei häntä kiinnostaisi laisinkaan, vaikka hänen puolisonsa kuolisi.
Mutta se nyt oli vain ensivaikutelma toisesta. Ehkä kovan kuoren alla piileskeli jokin pehmeämpi olento? Tuollaisella asenteella hän ei ainakaan tulisi löytämään itsellensä sitä oikeaa. Huvittunut pilke silmäkulmassani jatkoin ruunikon mittailua katseellani, pitkittäen tarkoituksella hiljaisuutta. Yhä koholla oleva häntäni heilahti pehmeästi ja piirsi ympyrän ilmaan. Tuota tukevaa karvakasaa matkien päätin kuitenkin lopulta hymähtää vähintään yhtä äänekkäästi kuin tämä hetki sitten. Eikä minua edes hävettänyt. Olisi kieltämättä melkoinen saavutus saada edes jonkinlaista ilmettä orin kasvoille ja tämän vakaviin silmiin.
Se tuskin tulisi onnistumaan, sillä Adolf ei tuntunut katselevan hyvällä hymyileviä huuliani tai pirteää ilmettäni muutenkaan. Minähän olisin voinut vaikka möksähtää siitä hyvästä - eikö se ollut vain hyvä asia, että nuorineiti jaksoi olla iloinen ja reipas? .. Ja mitä sainkaan kiitokseksi. Olikohan toinen koskaan edes nauranut?
"Susanne", esittelin itseni lopulta, jo melkein kunnioittava katse silmissäni.

Seuraava kysymys kulutti jälleen hymyäni, suunnitellessani mielessäni antavani tynnyrin muotoiselle orille hyvän vaikutelman itsestäni. Ensivaikutelma oli kuitenkin jo annettu, sitä en voisi perua. Tai sitten voisin. Oli kuitenkin hieman vaikea sanoa, miten tuollaisen veistoksen saisi näyttämään edes aavistuksen verran iloista naamaa. Minusta nimittäin tuntui vahvasti siltä, ettei hän pitänyt minusta.. Tai sitten hän oli vain taitava näyttelemään. Kukapa nyt ei minusta pitäisi? Olisi vain iloinen, ettei tuollaisia myrtsejä ollut useampia. Tai ainakaan en ollut tainnut tavata yhtäkään noin hämmästyttävän vakavaa olentoa. Kivilläkin tuntui olevan enemmän pilkettä.. silmä.. kulmassa. Tyrkähdin, yrittäen kuitenkin parhaani mukaan pysytellä rauhallisena. Liian vakavaa en kuitenkaan halunnut leikkiä, joten hymyilin kohteliaasti.
"Caralia", vastasin lyhyesti, valmistautuen jo kertomaan ummet ja lammet saaresta tuolle uudelle tulokkaalle. Rykäisin aloittaakseni puhumisen, mutta Adolf ennätti keskeyttämään. Hymy pyyhkiytyi turvaltani katsoessani hieman turhautuneena oriin, joka ei malttanut odottaa vastausta edes ensimmäiseen kysymykseensä. Heti tämän sanat kuullessani pokkani kuitenkin petti, vaikka yritin tehdä kaikkeni pitääkseni kasvoni peruslukemilla. Repesin nauruun. En mahtanut mitään sille, että kaulani kaartui, pääni laskeutui ja minä nauroin. Minun oli mietittävä hetki, olinko todella kuullut oikein - että olenko minä karannut tallilta? Ajatukseni tuntuivat kuitenkin pätkivän, kiitos naurun. Ja kiitos orin, joka oli minulle mokoman naurukohtauksen aiheuttanut. Yritin sulkea silmäni ja koota itseni, mutta se oli helpommin sanottu, kuin tehty. Silmäni kostuivat ja vedet alkoivat virrata hiljalleen pitkin poskiani. Vasta sekuntien kuluttua kykenin avaamaan silmäni, kohdistaessani katseeni takaisin tumman kasvoihin. Edelleen hihittäen. Se siitä hyvästä ensivaikutelmasta..
"Ei täällä mitään ihmisiä ole", selvitin toiselle ennen uutta, suustani karkaavaa naurua. Siitä seurasi lisää kyyneliä, jotka pyyhkäisiin toiseen eteenpäin ojennettuun etujalkaani. Huh huh..

"Kuten jo sanoin, tämä on Caralia. Ei ihmisiä, vaan villihevosia. Tai siis villihevosia ja jotain sinne päin, tänne rantautuu tietääkseni aika useinkin ihmisten luona.. asunutta.. porukkaa", aloitin, pyrkien hillitsemään itseni. Hymy oli vielä ihan ok, mutta ei enää naurua. Muuten siitä ei tulisi loppua. Adolfissa tosiaan oli sittenkin jotain huvittavaa, vaikka hänellä itsellään ei tainnut olla hauskaa..
"Jep, näin on", lausahdin jo valmiiksi, mikäli ori olisi sattunut mielessään ihmettelmään kertomaani. Eihän tämä sitä kuitenkaan minulle ainakaan ilmeillään näyttäisi. Herra Ilmeetön kun oli.
"Saari, kuusi laumaa ja laumattomat. Laumattomia katsotaan pahasti ja ne on kai nyt vähän niinku eristetty johonkin tai jotain." Käväisin toisen vielä kerran kokonaan läpi tutkivalla katseellani. Suuri, tumma ja varsin muhku.. Varmasti tarpeeksi korkea vaikkapa ylänköhevoseksi. Luulisin niin.
"Sä kelpaisit ylänköhevosiin", pamautin varmaan sävyyn.
Sussu
 

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Siuri » 16. Helmi 2011 18:28

Ori katsoi varsaa halveksuvasti. Varsa vain hymyili. Adolf ei tiennyt, mitä oli tehnyt ansaitakseen tämän. Varsa loppujen lopuksi kuitenkin esittäytyi, -Susanneksi. Susanne, se oli kelpo nimi orin mielestä. Siinä oli jotain orin kotimaahan liittyvää, kauniskin vielä. Se ei siltikään ymmärtäny, miten joku niin hyväniminen hevonen pystyi olemaan noin tekopirteä. Eikö se ymmärtänyt käyttäytyä paremmin? Hymyily teki orin lähinnä hämmentyneeksi, myös kiusaantuneeksi.
Hiljattain varsan hymy kuitenkin alkoi muuttua vakavammaksi, kohteliaammaksi. Se alkoi vaikuttaa jo paremmalta.
Caralia, ori toisti mielessään. Se kuuli ensimmäistä kertaa tämän nimisestä paikasta. Ori kuitenkin mietti hetken, oliko varsaan luottamista. Se tiesi lasten valehtelevan paljon, eivätkä ne aina puhu totta. Miksi siis tälläkään kertaa? Adolfilla ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa, olihan se saapunut aivan uuteen paikkaan.
Sitten varsa teki jotain, mitä ori ei osannut odottaa. Se alkoi nauraa. Adolf katsoi kulmien alta itsestään nauravaa tammaa, oliko se aivan terve? Ori ei ymmärtänyt lainkaan, mille varsa oikein oli nauranut. Sen teki mieli alkaa saarnata Susannelle käytöstavoista ja siitä, kuinka vanhemmille pitäisi puhua. Se kuitenkin jätti tällä kertaa välistä kaiken tuon ja tyytyi kuuntelemaan jatkoa.

Ei ihmisiä? Adolfin ilme ei muuttunut juurikaan, mutta sisällään se tunsi hämmennystä. Eikö oikeasti ihmisiä? Nyt se viimeistään uskoi varsan vain valehtelevan, oliko edes olemassa paikkaa, jossa ihmiset eivät hoitaisi ratsujaan? Se kuunteli yhä aivan hiljaa varsan jatkaessa puhumistaan.
Varsa puhui niin kovin epäsivistyneesti. Se ei käyttänyt kokonaisia lauseita, ja se ei puhunut kirjakieltä. Se ärsytti myös oria. Lisäksi se vaikutti tuskin miettivän, mitä sanoi. Nyt Adolf uskalsi vihdoin avata suunsa.
”Tarkoittanet, että tämä minulle tuntematon paikka on nimeltään Caralia, ja täällä hevoset elävät laumoissa. Saarella ei elä ihmisiä, vain hevosia?” se toisti kaiken tähän asti ymmärtävänsä. Adolf toivoi tosiaan, että se oli ymmärtänyt oikein. Kaikki tämä kuitenkin kuulosti erikoiselta. Uudelta. Siltä, ettei se voisi olla mahdollista ollenkaan.
Ori köhähti äänekkäästi, kun se kuuli varsan jatkavan puhumistaan.
”Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiotanne puhetyyliinne?” se kysyi kesken kaiken kohteliaasti.
”Tietänette, että juuri lausumanne sana ei kuulosta hyvältä korviini”, se sanoi hieman pettyneenä. Mihin tämä maailma oli menossa. Adolf toivoi tosiaan löytävänsä täältä vielä jonkun, joka osaisi käyttäytyä.
”Ylänköhevoset. Saanen tiedustella, neiti hyvä, mistä minä nämä ylänköhevoset löydän?” se jatkoi kohteliaasti. Adolf toivoi sisimmissään, että pääsisi mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaansa. Se ei halunnut olla tämän varsan lähellä hetkeäkään. Varsinkaan, jos se edes kerran vielä naurahtaisi. Se oli ollut törkeää.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Helmi 2011 12:40

Huokaisin toisen toistellessa kertomiani asioita. Nyökkäsin napakasti joka väliin - kyllä, aivan oikein sinä olit kuullut vanhoilla korvillasi. Oliko sinun ihan pakko toistaa kaikki sanomani? Korvani heilahtivat hieman takakenoon, muttei ilmeeni juuri muuten muuttunut mihinkään suuntaan. Minusta oli oikeastaan ihan mukavaa hymyillä ja olla muutenkin niin kiltti, kun se näytti niin kovasti tuota tyyppiä ärsyttävän.
Yhtäkkiä Adolf esitti kysymyksen, mikä sai minut hieman hämmentyneeksi. Kysymys oli tosiaankin kohteliaaseen sävyyn esitetty, eikä ori itse välttämättä edes pitänyt kysymystä kovin... epänormaalina. Oltiinkohan hänelle useinkin aikaisemmin esitetty kyseinen kysymys, kun tämä itse puhui noinkin liioitellun sivistyneesti ja hienosti? Pudistelin hitaasti päätäni, katsoen jo jonkin verran epäluuloisena tumman kasvoihin. Kaikkihan nuoret - jotkut vanhatkin! - puhuivat näin, joten kuinka viralliselta minun sitten olisi pitänyt kuulostaa kertoessani jollekkin random papalle, minne tämä oli oikein sattunut rantautumaan? Miten tämä kehtasi ajatellakkaan, että minä muuttaisin puhetyyliäni, jos hän minulle siitä huomauttaisi? Puuskahdin, pyöräyttäen kerran silmiäni.
"No anteeksI", sanoin painottaen viimeistä iitä oikein kunnolla, sen reippaasti töksäyttäen. Kenelle tahansa muulle olisin luultavasti sanonut vain anteeks tai sori, mutta jos se ei tälle herralle kelvannut, niin kai minä nyt tämän kerran voisin hieman aikuismaisemmin puhua. Turhan kirjakielellä lausutut sanat tuskin sopisivat minun suuhuni, minähän olin nuori ja kaikkea.. Eihän noin vakava ja virallinen puhe kuulostanut terveeltä taikka normaalilta edes tuollaisen tyypin lausumana! Hymähdin, parantaen hieman kasaan painunutta ryhtiäni.
Ties vaikka tämä olisikin halunnut huomauttaa siitä seuraavaksi.

Puheenaihe vaihtui hyvin pian, joten ilmeisesti sillä ei ollutkaan ihan niin hirveästi merkitystä, millä tavalla minä puhuin. Ylänköhevoset.. Hmh. Kohotin päätäni ja jäin katselemaan mietteliäänä ympäristöä.
"Jos me nyt ollaan.. mmh.. olemme metsäponien havumetsässä, ranta on lähellä niin mä.. minä.. öh.. luulen - ei, tiedän - että vuoristoponien alueet on.. tuolla suunnassa", aloitin, nyökäten päälläni vielä hieman vasempaan. Jep. Sielläpä juuri. Toivoin todella, etten menisi ainakaan neuvomaan tätä Adolfia väärään suuntaan.. Ties mitä siitä seuraisi, jos hän kertoisi minun ohjastaneen hänet vaikkapa lumihevosten alueelle. Vaikka lumihevoset ja ylänköhevosethan nyt olivatkin rajanaapureita tai jotain.. että silleesti.
"Hmmh.. jep. Joo. Tuonne suoraan tuohon suuntaan, toiselle puolelle saarta", lausahdin hetken mietittyäni, kääntyen sitten kokonaan oikeaan suuntaan. Nielaisin hieman epävarmana, mutten antanut sen vaikuttaa äänensävyyni, ilmeeseeni tai eleisiini. Minähän olin kuitenkin pyörinyt näillä mailla jo yli kahden vuoden ajan, kyllä minun pitäisi tietää. Ja ruunikon ei auttaisi kuin uskoa minua, halusi hän luottaa tällaiseen huonosti puhuvaan nuoreen tai en. Käänsin päätäni itseäni huomattavasti suuremman puoleen, väläyttäen vielä pikaisen, mutta tarpeeksi.. köh.. sivistyneen ja hillityn hymyn orille. Lisää saarnaa - ei kiitos.
"Ennen yhteismaalle saapumista sinä joko tallot luvattomasti vuoristoponien tai metsäponien maita. Luulen kuitenkin, että se annetaan sinulle anteeksi - olethan uusi ja kuitenkin matkalla oikeaan suuntaan", selvitin rauhalliseen ja sopivan vakavaan sävyyn, haluamatta kuitenkaan tehdä itsestäni pelleä matkimalla orin ylikohteliasta ja suorastaan robottimaisen tylsää ja olematonta äänensävyä. Pyörähdin takaisin Adolfin suuntaan, jäädein vain hetkeksi tapittamana tämän kasvoja. Hyvin pian olin kuitenkin antanut katseeni valua maisemaan hänen takanaan. Ranta. Yritin estellä hymyä, joka oli vähällä levitä jälleen turvalleni.

"Must.. minusta vähän tuntuu siltä, ettet kaipaa matkaseuraa", totesin. Kyllä minä häntä ehkä vähän pidempäänkin kestäisin, mutten ollut lainkaan varma siitä, että ori kestäisi minua. Siksipä hymyilin tälle jälleen pienesti, kohdistaen katseeni hetkellisesti orin kasvoihin. Hmm.. olipas sillä iso pää..
"Kysy pois vain, jos sinulla on vielä jotain, mitä haluaisit tietää. Muussa tapauksessa voitkin lähteä, ellet halua levätä ennen matkaa.. Siitä tosiaankin voi tulla pitkä." Mutta liikunta nyt tekisi vain ja ainoastaan hyvin tuolle pullukalle. Ja huh, kuinka ystävälliseltä ja kohteliaalta minä äkkiä onnistuinkin kuulostamaan mietteistäni huolimatta. Eikä minua edes pahemmin ärsyttänyt orin käytös ja puhetapa. Ehkä hänellä oli minuun sittenkin hieman sivistävä vaikutus? Oli miten oli, sekin pieni sivistys mitä hän oli saanut minuun tarttumaan, katoaisi varmasti mikäli Adolf nyt hylkäisi minut. Ja se olisi vain ja ainoastaan hänen oma vikansa.
Hittolainen. Eihän nuoren hevosen kuulunut käyttäytyä kuin.. aikuinen. Tai pikemminkin vanhus. Minusta olikin tuntunut koko ajan siltä, että tuo iäkäs hevonen edessäni oli jollain tapaa vanhanaikainen. Voi olla, että jos olisin ollut yhtään fiksumpi, olisin voinut jo arvata toisen valittavan jotain minun tavastani puhua.
Minä sentään olin sen verran kohtelias, etten valittanut hänen eleistään. Vaikkeivat ne kyllä minua niin hirmuisesti häirinneetkään. Mutta hei, ihan oikeasti. Eivät kaikki haluaisi puhua kuten hän.
Sussu
 

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Siuri » 19. Helmi 2011 16:40

Parempi. Ori oli tyytyväinen saadessaan varsan parempikäytöksiseksi hetkessä. Se kuitenkin kuuli sarkasmin varsan sanoissa, muttei välittänyt lainkaan. Sisällään Adolf naurahti sille, kuinka paljon sillä oli valtaa tuota nuorempaa kohtaan. Ei ori halunnut käytöksellään alistaa toista, mutta Susanne otti selvästi opikseen. Adolf kuunteli mielenkiintoisia sanoja saaresta ja rajoista. Se nyökkäsi syvään kun varsa lopetti puhumisensa. Ori ei vastannut mitään, odotti vain, että varsa jatkoi tauon jälkeen puhumistaan.
”Kiitos, mutta matkaseura ei ole tarpeen”, se sanoi. Eikä se todellakaan halunnut matkata tuollaisen keskenkasvuisen olennon kanssa. Ennemmin tai myöhemmin ori olisi menettänyt hermonsa sen kanssa.
”Olen kiitollinen avustanne, mutta oletan pärjääväni näillä tiedoilla”, ori sanoi kohteliaasti ja varmasti. Se katsoi vielä tuota varsaa, joka vaikutti jotenkin poissaolevalta. Ehkäpä se oli ajatuksissaan.

Ori katsoi suuntaa, jonne varsa oli tämän ohjannut. Se jatkaisi matkaansa vielä ainakin hetken metsässä. Se oli orille tuttua, olihan hän Englannissa kulkenut pitkin metsiä, kun lähti pois.
”Näkemiin ja hyvää päivänjatkoa neiti”, Adolf töksäytti aivan yllättäen. Se päätti nyt vihdoin lähteä pois Susannen luota ja matkustaa omille alueilleen. Ori toivoi voivansa luottaa varsan neuvoihin ja siihen, että päätyisi oikeaan paikkaan. Se toivoi törmäävänsä vielä johonkin, joka ohjaisi hänet perille. Toisaalta ei. Ori halusi mennä yksin.
Adolf nosti ravin ja ohitti varsan. Se laittoi kaulansa kaarelle ja lähti tarpomaan varsan jättämää tietä pitkin eteenpäin. Jotain hyötyä siitäkin.

Ilma oli harmaantunut. Lunta alkoi pudota taivaalta. Merituuli ei enää häirinnyt Adolfia lainkaan, se oli päässyt jo syvälle metsään puiden lomaan, nyt sen pitäisi vain löytää oikea reitti.

Adolf poistuu.
[Kiitän ja lopetan pelin tönkköön lopetukseen ^^]
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Hope has a place.

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Helmi 2011 23:27

"Kiitos, mutta matkaseura ei ole tarpeen." Mutta? Enhän minä edes ollut väittänyt hänen tarvitsevan matkaseuraa. Päinvastoin, minähän olin juuri todennut, että hän haluaisi jatkaa varmaan matkaa yksin. Eikö se ymmärtänyt lainkaan, mitä sille sanoin? Olin jälleen vähällä pyöritellä silmiäni, mutta annoin asian olla. En pahemmin loukkaantunut hänen sanoistaan, koska ne eivät tulleet minulle yllätyksenä. Toiset vain olivat sellaisia erakoita, mutta Adolfissa oli jotain. Hän oli aivan liian vakava. Ja lihavat kun muka olivat leppoisia.. Tuo edessäni seisova ori oli jotain aivan muuta. Voisi ottaa vähän rennommin, jos minulta kysyttiin.
Mutta koska minulla sentään oli hieman käytöstapoja, en viitsinyt mainita asiasta. Tai suositella hänelle laihdutuskuuria, minkä olisin tosiaankin voinut tehdä. Joo, okei, se oli aika massiivinen kylmäverinen - mutta kuitenkin. Kyllä minusta ehkä silti toinen näytti jossain määrin lihavalta. Tietysti oli sekin, etten ollut tottunut katselemaan tuollaista määrää lihasta tai muutenkaan noin.. massiivista olentoa. Tietysti Adolf sai näyttämään itsensä myös yhä inhottavammalta silmissäni käyttäytymällä typerästi. Ja ruunikko itse kun tuntui pitävän käyttäytymistään oikein mallikelpoisena. Kehtasikin mennä ja haukkua minun tyyliäni puhua. Hymähdin hiljaa itseäni korkeamman keskeyttäessä ajatukseni. Ai, no oleppa hyvä vaan.
Tarkoittikohan toinen edes sanojaan, oliko hän oikeasti kiitollinen? En ollut siitä lainkaan varma, mutta silti pyrin väläyttämään vielä yhden tyyliin ilo on minun puolellani -hymyn. Ilo ja ilo..

Hiljaisuutta kesti hetken, kunnes ori tuli sitten äkkiä töksäyttäneeksi jotain. Kohotin hieman kulmiani, vaikken ollut lainkaan ymmälläni siitä, että Adolf päätti lähteä niin nopeasti. Ja vieläpä oikein näkemiin. Kuinka virallista. Mutta miten olisi näkemisiin? Pidättelin naurua siihen asti että ori oli raahannut ruhonsa ohitseni, ja kun oletin tämän kerenneen jo kauemmas, purskahdin jälleen kerran nauruun.
Nauru kumpusi aitona sisältäni laskiessani päätäni lähemmäs maata. Nauroin katketakseni siihen saakka, että kyyneleet alkoivat jälleen valumaan silmäkulmastani. Hohotin menemään, saaden itseni lopulta hengästymään. Huohottaen käännyin vielä leveä virne suupielilläni ruunikon puoleen, parantaen nopeasti ryhtiäni. Loihdin kasvoilleni oikein vakavan ilmeen, yrittäen vielä saada katseeni tyhjenemään ja suupieleni mutristumaan alaspäin. Kun parin sekunnin ajan onnistuin jo matkimaan liioitellusti äskeistä tuttavuutta, oli jälleen naurun aika. Kyyneleistä ei tuntunut tulevan loppua, enkä edes muistanut, milloin viimeksi olin nauranut sillä tavalla. En varmaan ikinä. En ainakaan muistanut, mutta enpä juuri ajatellutkaan asiaa.
Mielessäni pyörivät vain Adolfin haudanvakavat kasvot, mitkä saivat minut hihittämään ja hohottamaan vuorotellen entistä rajummin. Kehoni alkoi kuitenkin hiljalleen väsyä, ja kun vihdoin kuulin korvissani vain hiljaisuuden, minä lysähdin väsyneenä hangelle. Makoilin siinä hetken, aloittaen kuitenkin hyvin pian uuden hihitykseni kehoni tärähdellessä - tai pikemminkin sätkiessä - sen mukana.

Käännyin vatsalleni ja siitä ponnistin itseni punnertaen ylös. Pudistelin roskat valkeasta karvastani ja lähdin sitten ravaamaan kohti rantaa, itsekseni hihitellen. Kompastuin aina vähän väliä enkä pystynyt kulkemaan suorassa, vaan kiemurtelin eteenpäin kuin känninen käärme. Känninen.. Uudet vedet kohosivat silmiini jatkaessani hihittämistä sen verran lujaa, että ulkopuolinen pitäisi minua varmasti seonneena.
Jos joku valittaisi käytöksestäni vielä kerrankin, niin siitä vaan.
Ainakin saisin jälleen hyvät naurut.

[ Susanne poistuu .. kiitos pelistä! ^^' ]
Sussu
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron