Surviving the Storm

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sasu » 15. Heinä 2011 16:56

[Sussu ja Doro]

Gamette ja Orion

En kävele. Melkein aina olen kävelemässä jonnekin. Menossa johnkin, tulossa jostain, kävelemässä muuten vain. Nyt seison paikoillani, eikä kasvoillani ole jälkeäkään niiden tavanomaisesta pirteästä ilmeestä. Seison vain ja tuijotan tyhjin silmin eteeni. Vain korvani liikahtelevat silloin tällöin havumetsässä kuuluvien äänten suuntaan, sekin tapahtuu pelkästä tottumuksesta. Orion nukkuu jaloissani, on nukkunut jo hyvän aikaa. Niinpä minulla on ollut aikaa ajatella, ja mitä enemmän ajattelen, sitä huolestuneemmaksi tulen. Vaihdan painoa jalalta toiselle ja havumetsän varvikko kahahtaa. Ääni kuulostaa moninkertaisesti kovemmalta kuin tavallisesti ja hetkeksi kasvoilleni nousee jonkinlainen ilme. Se ei kuitenkaan ole tavanomaista iloisuutta, vaan silkkaa ahdistusta.

Olin saanut uutiset eilen, myöhään illalla. Viestinviejä oli etsinyt minua jo kauan, ja viimein eilen olin hänet kohdannut. En näin jälkeenpäin muista tapaamisesta paljon mitään. Vain kaksi lausetta piirtyivät mieleeni selvästi. Ensimmäinen vetäisi minulta melkein jalat alta. Ylänköhevosten johtajatar Merel ja hänen varsansa ovat kadonneet. Ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, oli viestinviejä maininnut myös, että Jokerilla epäiltiin olevan jotain tekemistä tämän kanssa. Jokerilla. Hullulla sarjamurhaajalla. Se ei vain voi olla totta. Ei voi. Puren huultani. Viestin saamisesta lähtien ajatukset ovat surisseet päässäni kuin mehiläiset pesässään, mutta Orionin takia minun on ollut pakko pitää itseni kasassa. Etsiä nukkumapaikka, pitää huolta ettei lähistöllä ole petoja. Herätessä huolehtia siitä että Orion saa syödäkseen ja pysyy näköetäisyydellä. Nyt musta varsa nukkuu kuitenkin päiväuniaan, ja minä voin hetken aikaa olla näyttelemättä, että kaikki on hyvin. Kun mikään ei kerran ole.

Merel. Vahva, urhea, tärkeä Merel. Hän ja nuori Quilla olivat olleet ainoat jotka edellisestä johtajasukupolvesta olivat olleet jäljellä mafian ja Rhowaran karkoittamisen jälkeen. Ja nyt hän oli kadonnut, eikä Quillakaan ole enää johtaja. Siitäkin olin saanut kuulla - että aavikkoponeja johtaa nykyään ori nimeltä Maustamaton Kermaviili. Se uutinen ei kuitenkaan juuri nyt saa päässäni minkäänlaista sijaa. Kuulemani mukaan kukaan ei tiedä Merelin olinpaikkaa, eikä myöskään hänen varsojensa. Chinook ja Nunatak, jotka olin nähnyt yhteiskokouksessa ohimennen. Ei. Rutistan silmäni kiinni ja puren hampaitani yhteen. Mereliltä olin saanut johtajanvirkani. Hän on suorastaan esikuvani, loistava esimerkki siitä millainen kunnon johtajattaren pitäisi olla.

Haluaisin olla toiveikas. Haluaisin ajatella, että kaikki järjestyy. Haluaisin löytää itsestäni jälleen sen positiivisuuden kipinän. Ajatella, että Merel on vain hetkeksi vetäytynyt sivuun, kuten Quillakin teki. Mutta sitten kuvaan tuotiin Jokeri. En haluaisi ajatella Jokeria ja Chinookia ja Nunatakia edes samana päivänä. Merel on vahva, mutta mitä hänkään olisi mahtanut Jokerille jos tämä olisi saanut otteen friisiläisen varsoista? Katsahdan Orioniin ja huoli kouraisee sydäntäni. Toivon, että Arago olisi vierelläni. Toivon todella. Kahdestakin syystä. Toisaalta siksi, että valkea ori vierelläni oloni olisi huomattavasti turvallisempi. Toisaalta taas siksi, että voisin olla varma ettei hänelle käy mitään. Vedän jälleen syvään henkeä ja vilkaisen Orioniin, joka liikehtii maassa. Hän on torkkunut jo jonkin aikaa, pian musta varmaan heräisi. Lasken päätäni alemmas ja puhallan lempeästi lämmintä ilmaa Orionin kaulalle, yrittäen hillitä itseäni ja ajatuksiani. Ajatuksiani ja ahdistusta, joita en pysty pukemaan sanoiksi. Kun tähtipää herää, pitää minun taas vakuuttaa Orionille että kaikki on hyvin. Toivon että joku tulisi kertomaan minulle saman. Tosin minusta tuntuu, että Orion tietää jo jonkin olevan pielessä. Hän on fiksu poika. Tietenkin patistin hänet leikkimään sivummalle siksi aikaa kun viestinviejä kertoi minulle Merelistä, mutta tähtipää luultavasti huomasi kuinka järkyttynyt olemukseni oli, ja miten väkinäisesti hymyilin pienokaiselle viestinviejän lähdettyä. Orion osaa puhua vasta ihan pikkuisen, niin vähän ettei pysty kysymään mikä hätänä. Näen kysymyksen kuitenkin hänen katseessaan, mutta miten voisin kertoa että johtajatoverini varsoineen on ehkä kuollut? En mitenkään. En pelkää niinkään itseni kuin Orionin puolesta.

Minä tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Nyt, ennen kuin hajoan täysin palasiksi.

[Jouduit nyt Gemin ajatustenselvittelyn uhriksi. :'D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sussu » 20. Heinä 2011 19:57

[ Hehe, eipä tuo mitään! 83 Ja täältä saavun vihdoin äkäpussini kanssa~ ]

Dorotee'

Olin menettänyt niin lihasta kuin läskiäkin, karvani oli varmasti huonommassa kunnossa ennen tähän helvettiin joutumista enkä edes tiennyt, miksen ollut jo kääntynyt ja juossut mereen vain hukuttautuakseni. Katkera huokaus karkasi huuliltani astellessani reippain askelin jossain, minkä oletin kuuluvan sen tähtipäisen voikon laumalle. Olinhan minä sen siellä kokouksessa nähnyt, nimi vaan ei muistunut mieleen. Vaan oliko ihmekkään, olihan siitäkin jo puoli vuotta aikaa. Melkein. Ehkä. Ainakin.
Häntäni huiski kiukkuisesti kauemmas kaikki vertani tavoittelevat pörriäiset, jotka selvästi yrittivät tehdä minut hulluksi. Jos siis en jo ollut sellainen. Sillä kirotulla saarella tapasi päivittäin muita hevosia, jotka halusivat ehdottomasti pysähtyä keskustelemaan, ja aina yhä uudestaan ja uudestaan jouduin joko vetämään tekohymyn naamalleni tai vain hyökkäämään päin näköä.
Ja uskokaa tai älkää, vaikka suorastaan nautinkin toisten satuttamisesta ja minua on sanottu masokistiksi useammin kuin kerran, se alkaa pidemmän päälle ottaa pattiin. Aina uudestaan ja uudestaan pitää näyttää tekemällä, kun sanat kuuluvat kuuroille korville ja joku alkaa hössöttää, kuinka ilkeä minä olin, ja kuinka epämiellyttävää seuraa minä oikein olin. Ihan kuin en itse olisi tiennyt sitä. Ja jos minä tosiaan olin niin inhottava, miksi ihmeessä piti aina jäädä jumittamaan ja aina uudestaan itkeä, kuinka ilkeä olen?

Vihdoin ja viimein olin yksin. Koko päivänä en ollut nähnyt hevosen hevosta, tai jos haistoinkin jonkun, vaihdoin aika nopeasti suuntaa. Tylsää kuin mikä, sanon minä. Enkä voi edelleenkään uskoa niitä, jotka kutsuvat Caraliaa hevosten paratiisiksi - ihan oikeasti, mitä helvettiä? Vain kummallisia alueita, villieläimiä ja ärsyttäviä mielistelijöitä, jotka eivät tajunneet edes eleistä tai sanoista, kuinka heitä vihasinkaan. Ehkä minä tosiaankin vedin sellaisia älykääpiöitä puoleeni kuin magneetti. Ehkä minun tosiaankin olisi pitänyt mennä ja heittäytyä kalliolta mereen, hitto vie. Olin myös kuullut tarinoita vuoristoista ja jäätiköistä - ehkä menisinkin odottamaan lumimyrskyä tai hyppäisin alas vuorelta? Ehkä ja ehkä.
Hitto soikoon. Kaikki elämässäni tuntui ajavan minut hulluuden partaalle, ja silläkin hetkellä tiesin koko ajan, etten saisi olla kauaa yksin. Niinpä yritinkin kulkea mahdollisimman huomaamattomasti, puiden välistä pujotellen. Korvat niskassa, pää alhaalla, mahdollisimman hiljaa ja sulavasti liikkuen. Ja silti olin tietoinen siitä, että kohta joku huomaisi varjoissa liikettä. Kohta joku utelias tulisi katsomaan, kuka siellä oikein kulki, erottaisi hevosen siluetin ja virnistäisi silmät innostuksesta kiiluen. Minua puistatti jo ajatus. Sellaisiin hevosiin tuntui tosiaankin törmäävän ihan liian usein. Jo ajatus sai minut itkemään verta. Vähintäänkin.

Ja kuten arvata saattoi, ilmestyi näkökenttääni hyvin pian toinen hevonen. Poni. Tutulta näyttävä, ehkä sekin oli ollut siellä kokouksessa? Seisahduin varjoihin, käänsin korviani sivuun ja venytin kaulaani, päätäni lähemmäs työntäen. Olin melko varma siitä ettei tamma - tai hyvin neitimäinen ori - ollut vielä nähnyt saapumistani, joten vielä oli mahdollisuus mennä ja juosta pakoon. Jokin hevosen olemuksessa ja ulkonäössä sai minut kuitenkin jäämään paikalleni, tutkimaan tarkemmin katseellani ja lopulta hämmästymään.
Gamette? En ollut osannut lainkaan varautua siihen, että tapaisin juuri sinä kirottuna päivänä johtajan, jonka laumaan minun oli tarkoitus liittyä. En oikeastaan tiennyt edes miksi haluaisin ryhtyä toisen alaiseksi. Ehkä se oli kuitenkin sitä, etten haluaisi päätyä eristetyksi laumattomien alueille jonkun hullun sarjamurhaajan kanssa. Tai tietysti ajatuksessa oli myös oma viehätyksensä, mutta ehkä näin silti parempi. Pääsisinpähän kiertelemään yhteisilläkin mailla ja aina säännöllisin väliajoin poikkeamaan baarissa, josta tosin toistaiseksi oli ollut vain harmia. Mutta mitä väliä, sellaistahan se elämä oli. Pelkkää harmia vain.
Silti jäin vielä hetkeksi epäröimään. Minulla oli ollut kyllä ihan liikaa aikaa miettiä näitä laumajuttuja ja pohtia, halusinko sitä tosissani, tullen aina uudestaan ja uudestaan siihen tulokseen että ei, en halunnut. Ja mitä minä seuraavaksi tein? Paransin ryhtini, vedin ilmeettömyyden kasvoilleni ja lähdin kaikin puolin itsevarmana kohti kullanruskeaa tammaa, vetäen jossain vaiheessa tekohymyn turvalleni.

Sekin yritys tosin pyyhkiytyi hyvin nopeasti pois turvaltani nähdessäni, ettei tamma ollut yksin. Askeleeni hidastuivat ja olin jo vähällä kääntyä ja juosta pois, mutta se olisi jo ihan liian noloa ollakseen totta. Jos johtajatar ei aivan ajatuksissaan ollut, hän varmasti oli jo nähnyt minut. Saatoin vain toivoa, että en ollut näyttänyt liian inhoavalta nähdessäni mytyn hänen jaloissaan. Saatoin vain yrittää uutta hymyä, kirota mielessäni ja pohtia, missä välissä se oli tuon kakaransa pyöräyttänyt. En minä sitä ainakaan kokouksessa ollut nähnyt, joten en ollut osannut varautua mihinkään niin hirveään näkyyn.
Koko maailma tuntui tosiaankin olevan minua vastaan. Jo mukavan esittäminen yksinään oli erittäin uuvuttavaa, ja nyt pitäisi vielä hillitä haluni polkea tuo kaikin puolin ällöttävä lapsi kuoliaaksi.
"Hei", totesin niin virallisesti että ihan itketti, ääni jotenkin naristen. Sitä se teetti, kun ei ollut puhunut hetkeen ja yritti vielä kaiken lisäksi saada ääneensä jonkinlaisen ystävällisyyden, ettei aivan pään aukomiseksi menisi. Kohotin katseeni varsasta Gametteen, kauhusta värähtäen. Koska äidit tuntuivat olevan halukkaita suojelemaan lapsiaan ja voikko saattoi nähdä lävitseni, etten pitänyt varsoista, päätin suosiolla pysytellä sopivan välimatkan päässä, mikä tarkoitti samaa kuin muutama metri.

"Olette varmaankin Gamette?" kysyin, yhä niin virallisesti, että olisin voinut vaikka nauraa. Ei siinä muuten mitään huvittavaa ollut, mutta oli todella outoa kuulla itsensä puhuvan kuin sivistyneet hevoset. Ainakaan en joutunut pidättelemään naurua, niin paljon kaikki siinä tilanteessa otti päähän. Se, että pitäisi alkaa mielistelemään, tai ainakin olla jotenkin kohtelias. Se, että voikon jaloissa lojui varsa, jonka salaa toivoin olevan kuollut. Ja minäkö en pidä varsoista? Jos Gamettekaan ei, tarjoutuisin mielelläni hankkiutumaan eroon tuosta kakarasta. Ja oli jo todella lähellä, etten maininnut asiaa ääneen.
En minä kuitenkaan ihan tyhmä ollut. Nyt jos joskus oli pakko pitää turpa kiinni, vain tyytyä seisomaan ja tutkailemaan kaksikkoa sekä pohtia, miten onnistuisin pysymään rauhallisena sekoamisen sijaan. Vedin syvään henkeä, kallistin tuskin huomattavasti päätäni ja pakotin tekohymyn venyttämään suupieliäni kohti korvia, näyttäen varmastikkin kovin kireältä. Vaan eipä se mitään, tuskin olin ensimmäinen joka jännitti johtajan tavatessaan. Minun kohdallani en tosin ihaillut tai kunnioittanut tippaakaan Gamettea. Sentään ainakin yritin vaikuttaa joltain muulta kuin maailmanvaltiaalta.

[ ..sinä ja Gem saattekin puolestanne kestää pitkän pätkän angstausta, olkaapa hyvät. 8D ]
Sussu
 

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sasu » 26. Heinä 2011 20:58

[Hahah, Dodohan on oikea pieni päivänsäde. :'D]

Ahdistunut tuijotukseni tyhjään keskeytyy, kun kuulen askelia. Hetken mielessäni kamppailevat turtumus ja äidinvaistot, mutta lopulta nostan päätäni ja silmäilen maisemaa, vilkaisten sitten liikehtivään Orioniin. Askeleet ovat kuitenkin jo hiljentyneet, enkä näekään mitään. Olen jo vajoamassa jälleen mietteisiini, kun askeleet kuuluvat uudelleen, tällä kertaa selvempinä, ja siirrän katseeni niiden suuntaan. Silmäni tavoittavat ruunikon, ehkä hieman väkinäisesti hymyilevän, suoraan meitä kohti tulevan ponin ja olemukseni terästäytyy. Sitten toinen kuitenkin hidastaa ja hymy pyyhkiytyy hänen kasvoiltaan. Olen juuri avaamassa suuni kysymykseen tai tervehdykseen tai ylipäätään muodostaakseni jonkun järkevän äänen pitkästä aikaa, mutta ruunikko ehtii ensin. Koska Orion liikehtii levottomasti ja koska en oikein pitänyt tamman ilmeestä hänen nähdessään minut ja mustan, siirryn poikani ja vieraan väliin, hyvin luontevasti, mutta siirrynpä kuitenkin. Pakotan huulilleni jälleen hymyn, mitä minun ei ole tarvinnut tehdä aikoihin. Yleensä hymyni tulevat varsin luonnostaan, mutta nyt ei hymyilytä. Yritän kuitenkin asennoitua tähän niin, että onpahan jotain muutakin ajateltavaa kuin... No niin.
"Hei", vastaan tervehdykseen, yllättyen siitä miten normaalilta ääneni kuulostaa. Siitäkin on kiittäminen Orionia - jos häntä ei olisi, en olisi puhunut kellekään uutisten saamisen jälkeen. Nyt ääneni pysyy kuitenkin vallan mainiosti kasassa, ja korvanikin jaksavat nousta höröön kohti ruunikkoa tämän tiedustellessä henkilöllisyyttäni.
"Olenhan minä, äläkä toki teitittele", kehotan tammaa, yrittäen pitää hymyni mahdollisimman aitona.

Sivusilmällä näen kuinka Orion havahtuu unestaan, nostaa päänsä ja tuijottaa vierasta hetken hämmentyneenä. Käännän katseeni orin puoleen, ja hämmästyksekseni näen mustan luimistavan korviaan melko nopeasti vieraalle tammalle. Torun varsaa katseellani, mutta hän vain vilkaisee minuun sinisillä silmillään ja vääntäytyy ylös maasta. Orion ei edes yritä mennä katsomaan sukkajalkaista tammaa, ja parempi niin. Sen sijaan ori haukottelee ja jää sitten seisoskelemaan puoliksi taakseni, tarkkailemaan meitä molempia valppaasti. Ilmeisesti Orion on tullut samaan tulokseen kuin minä - ruunikko ei pahemmin pidä hänestä.

Koska kyseessä on kuitenkin luultavasti jokin virallinen asia, en voi antaa nyt henkilökohtaisten ongelmieni tai mielipiteideni häiritä itseäni. En voi kuin kiittää onneani siitä, ettei Orion ole kovin huomiotavaativaa tyyppiä.
"Mitä asiasi koskee?" kysyn hyvin neutraaliin sävyyn, korvat silti edelleen hörössä. En tiedä miksi kuulostan aivan liian viralliselta omiin korviini, mutta jos totta puhutaan, niin en koe mitään ylitsevuotavaa haluakaan olla yltiötuttavallinen tammaa kohtaan. En tiedä johtuuko se kuulemistani uutisista vai siitä, että äitinä en kertakaikkiaan käsitä miten joku voi olla pitämättä varsoista, varmaan molemmista. Jos ruunikko yrittäisi jotain arvaamatonta, niin...

Lähes hätkähdän ajatuksiani. En kuvitellut olevani mikään leijonaemo, en todellakaan. Pistän tämän väsymyksen, ahdistuksen ja yleisen huolen piikkiin. Ei ruunikko nyt ole vielä kimppuun ollut hyökkäämässä. En minä sitä kiellä, ettenkö suojelisi Orionia hampain ja kavioin, mutta nyt taidan ylireagoida pahasti, en ole oma itseni. Vedän syvään henkeä, yrittäen sada ailahtelevan mieleni tasaantumaan. Ei tämä ole tavallista minua. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja keskityt olennaiseen!
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sussu » 11. Elo 2011 14:55

[ Sitä se kyllä on<3 ]

"Äläkä toki teitittele." Olin vähällä sihahtaa jotain siihen tyyliin, että antaisit nyt vain teititellä kun kerrankin vaivaudun olemaan ystävällinen, mutta tyydyin sen sijaan vain nielemään lähes huulilleni asti kirineet sanat, hymähtämään aavistuksen ja vaihtamaan painoa enemmän puolelta toiselle. Katseeni tarkkaili Gamettea, kävi välillä varsan suunnassa. Voikko oli astunut jokseenkin suojelevan oloisena lapsensa eteen ja tavallaan se oli ehkä ihan hyvä - en välttämättä sittenkään menettäisi kontrollia ja iskisi hampaitani pienokaiseen.
Sekään ei tuntunut erityisemmin pitävän minusta. Matala naurahduksen ja murahduksen sekoitus karkasi kurkustani sellaisena, ettei sitä voinut tulkita oikeastaan miksikään kunnon äännähdykseksi. Se ei ollut huvittuneisuutta, se ei ollut sellaista murinaa jota pedot päästivät vihaisina.
Olin vain tyytyväinen siihen, ettei pieni pallero ollut niin utelias että tunkisi väkisin kylkeen kiinni, pyörisi jaloissa ja tunkisi iholle. Lisäksi sain jonkinlaista nautintoa siitä, että minuun suhtauduttiin noin. Sitä tuntui tapahtuvan liian harvoin nykyään. He eivät ottaneet minua tosissaan. Kukaan ei ottanut. Pienellä koollani ehkä oli hivenen osuutta asiaan, mutta jos esimerkiksi sillä hetkellä olisin päättäny hyökätä varsan kimppuun, olisin minä ihan hyvin voinut pärjätä Gametellekkin. Olin kuitenkin jo päättänyt pysyä nahoissani, vaikka kieltämättä tilanne oli epämiellyttävällä tavalla vaikea. Piti olla ystävällinen, muttei saanut teititellä.
Mitä Gamette siis oikein halusi minun tekevän? Kohtelevan kuin olisin hänen paras ystävänsä? Olisin voinut pudistaa päätäni ja nauraa päin voikon naamaa, mutta hillitsin itseni ajoissa.

Katseeni oli jumittunut varsaan. Se oli pieni, musta ori, jolla oli tähti otsassaan. Ihan yhtä ällöttävä kuin kaikki muutkin noin pienet, mutta tämä tajusi olla ainakin hivenen varuillaan. Sen noustessa ylös jännittyi hetkellisesti koko kehoni, silmieni laajetessa aavistuksen ja ilmeeni muutuessa vähemmän ystävälliseksi. Äkkiä olin kuitenkin vetänyt tekohymyn naamalleni. Eihän sitä nyt nykyään saanut näyttää, milloin jostain piti ja jostain ei.. Korvani heilahtivat takakenoon ravistellessani päätäni sen verran, että sain edes otsaharjani aseteltua mukavammin. Kerkesin vilkaista vielä kerran tummaan varsaan, ennen kuin Gameten sanat kiinnittivät huomioni ja katseeni kohosi hänen silmiinsä vetäessäni turvalleni tekohymyn. Mitä asiani koski..
Halusin tappaa hänen varsa... Ei, ei se ollut asiani. Olin vähällä nauraa ajatuksilleni, mutta tukahdutin naurahdukset ja vilkaisin kerran ympärilleni, jo aidosti huvittuneempana. Sekin tosin johtui vain mielikuvasta, kuinka voisinkaan halutessani saada tuon lapsen huutamaan ja kiljumaan tuskissaan, ryömimään jaloissani puolikuolleena.. Mutta velvollisuudet ennen hupia, eikö? Tosin siitä tuskin olisi mitään hyötyä jos myöhemmin menisin ja tappaisin Gameten varsan. Ehkä siis etsisin toisen uhrin tai jotain.
Tai sitten vain jäisin miettimään, olivatko ajatukseni ihan terveitä ja pitäisikö minun mahdollisesti puhua jollekkin ongelmistani. Tottahan toki. Päivän paras vitsi..
"Rantauduin Caraliaan puolisen vuotta sitten.." ..ja diipadaapa, eikö olisi hyvä mennä jo suoraan asiaan ja sitten hävitä nopeasti paikalta, etten joutuisi katselemaan sitä lasta tai esittämään ystävällistä enää yhtään pidempään? Hiljenin hetkeksi, sitten terävästi henkeä vetäen.

"Ja minulle selvennettiin asioita, kerrottiin laumoista ja sellaista." Miksi edes vaivauduin puhumaan niin paljon? Kaikista helpointa olisi vain, jos menisin suoraan asiaan. Mutta olinko jo mulkoillut liian epäilyttävästi hänen pienen pientä vauvaansa? Uskalsikohan hän nyt luottaa minuun ollenkaan? Jos ei pienen mulkoilun takia, niin sitten tilanne olisi jo aika koominen. Tai itse asiassa vain ärsyttävä. Ja sitten en ainakaan yrittäisi olla mukava johtajattarelle tai tuolle pienelle ällötykselle.
"Ajattelin, että jos vain suinkin mahdollista, olisin halukas liittymään laumaasi", sain kakistettua vihdoin ulos. Samassa muutuin hivenen valppaammaksi. Höristin terävästi korviani, loin aavistuksen verran tiukemman katseen Gameten silmiin ja jäin odottamaan. Jos hän nyt alkaisi epäröidä ja olisin turhaan alkanut puhua kuin typerys ja vielä teititellytkin, ei hyvin kävisi. Gamettehan joko hyväksyisi minut laumaansa tai itkisi ja hyväksyisi - ja oi kyllä, minä saisin hänet itkemään tarvittaessa.
Ehkä en kuitenkaan aloittaisi heti uhkailua ääneen.
Sussu
 

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sasu » 31. Elo 2011 18:16

[Nyy, anteeksi että olen onnistunut failaamaan tähänkin vastaamisen. Mä en ajatellut, että tämä jumi näin kauan. ;_;]

Korvani heilahtavat pikaisesti takakenoon katsellessani toista Orionin noustessa. Vaikka hymy palaakin pian tamman kasvoille ja omat korvani takaisin höröön, minulle jää epämiellyttävä maku suuhun. Yritän ravistaa sen henkisesti tiehensä, mikä minä olen muita tuomitsemaan. Vaikka he eivät pitäisikään muiden varsoista. Vaikka he suorastaan näyttävät inhoavan niitä. Mahtoivatko Merelin pienokaiset saada nähdä samanlaisen ilmeen ennen kuin... EI. Nyt ota itseäsi niskasta kiinni! Ei kukaan ole vielä tullut minulle julistamaan Merelin kuolemaa. Hän on vain... piilossa. Turvassa. Hänellä tai hänen varsoillaan ei ole mitään hätää, ja sama koskee minua ja Orionia. Kohdistan katseeni uudelleen ruskeaan ja yritän saada ilmeestäni edes etäisesti kiinnostuneen. Jos keskittymiseni herpaantuisi, kasvoilleni nousisi luultavasti torjuva naamio, ja vain kääntyisin kannoillani ja kävelisin pois. Minä. Olen sentään tähän asti ollut mahdollisimman kohtelias kaikille ja onnistunut hoitamaan velvollisuuteni melkoisen kunnialla, niin että nyt olisi parasta hillitä itseni ja purra kieleeni ennen kuin pyydän toista poistumaan tai sanon jotain muuta typerää. Ei se hänen vikansa ole, että ajatukseni ovat nyt muualla. Yritän kovasti uskotella itselleni, että vaikka tämä tuntuu juuri nyt merkityksettömältä, minulle tekee vain hyvää nähdä muita hevosia ja hoitaa minulle osoitettuja tehtäviä. Joissain tapauksissa voisin lisätä, että on Orioninkin etu tavata uusia tuttavuuksia, mutta tietyistä seikoista johtuen voinen jättää sen pois listasta, johon kerään syitä käyttäytyä nyt kypsästi.

Höristän korviani tammaa kohti hänen aloittaessaan asiansa, ja - voi taivas sentään, minähän alan kohta häpeämään itseäni - minun tekisi mieli huokaista turhautuneesti. Se olisi todella epäkohteliasta, mutta juuri nyt... juuri nyt en välittäisi puhua niitä näitä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa, ja yritän kovasti näyttää siltä, että kuuntelen tarkkaavaisesti. Onneksi taidamme olla ylimääräisen rupattelun turhuudesta samaa mieltä ruunikon kanssa, sillä hänkään ei pitkitä asiaa enää sen kummemmin, vaan kertoo viimein varsinaisen asiansa. Jonka minä kyllä jo oikeastaan arvasinkin, mutta en vain halunnut keskeyttää. Niinpä vedän henkeä ja saan turvalleni vähän vaisun hymyn.
"Tiedät siis laumarajoista, niiden ylittämiskiellosta ja Jokerista?" varmistan. Ole kiltti, kiltti ja sano kyllä. Minä en - juuri nyt - koe missään määrin haluavani selittää sitä kaikkea.
"Niin, ja mikä on nimesi?" kysäisen vielä. Kai minun sekin pitää tietää, vaikka asia saattaakin lipsua mielestäni heti sen kuultuani. Mutta eikös yrittäminen ole tärkeintä?

"Jos olet perillä säännöistä ja käytännöistä, joihin varmaan puolen vuolen aikana olet ehtinyt tutustumaan, niin tervetuloa laumaan", toivotan yrittäen hymyillä. Ilmeeni kuitenkin vakavoituu melkein heti, sillä mieleeni juolahtaa jotain.
"Voisin näyttää sinulle laumarajat muuten, mutta..." Mutta mitä? Koska ei huvita? Tuntuisi epäreilulta pistää sitä Orioninkaan syyksi, tähtipää kun tuntuu kovin pirteältä päiväuniensa jälkeen, ja nytkin tähyilee uteliaasti puiden latvustoon etsien katseellaan lintuja.
"No, jos sinulle tulee kysyttävää voit etsiä jonkun metsäponin, niin he kyllä opastavat sinua", tokaisen niin reippaasti kuin tässä tilassa kykenen. Voisinpa oikeastaan väittää, ettei ruunikkokaan taida olla kovin innokas kiertelemään rajoja minun ja Orionin kanssa. Parempi niin, kerrankin. Tämä on kuitenkin tähän asti sujunut kohtalaisesti, niin että olisi kiva ettei mikään menisi enää pieleen. Niinpä olen jo valmis häipymään paikalta päästäkseni... tekemään jotain. Jotain.

Siitä huolimatta seison edelleen paikoillani, jos ruunikolla vaikka olisi kysyttävää. Toivottavasti ei ole. Älä kysy mitään, ole kiltti. Päätetään vain tämä tapaaminen, josta kukaan meistä ei tunnu pahemmin välittävän, ennen kuin töksäytän jotain mitä saan hävetä myöhemmin.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sussu » 30. Joulu 2011 23:22

[Tämän vastauksen kanssa vasta kestikin! Sori D: ]

Gameten kysymys veti minut hetkeksi hiljaiseksi. Laumarajat, Jokeri... Kuka hiton Jokeri? Eikun hetkinen, taisi olla se sekopää, josta kokouksessa mainittiin. Vai kuvittelinko vain? No, tuskin sillä oli niin väliä. Laumarajoista ja niiden ylittämisestä minä kyllä tiesin sen verran, että minähän kulkisin missä haluaisin niistä huolimatta. Tyydyin nyökkäämään vastaukseksi, mumahtamaan vielä jotain myöntävää lisäksi, ja vielä huokaisemaan turhautuneesti hänen kysyessä nimeäni. Rehellisesti sanottuna en ollut aivan varma, mitä minun pitäisi vastata. Tavallisesti en esittäytynyt oikealla nimelläni, mutta hän oli kuitenkin johtaja ja... aivan yhtä turha kuin kaikki muutkin, mutta ehkä tämän verran.
"Dorotee", minä tokaisin lyhyesti ja melkein sähähtäen, kuulostamatta enää hirveän ystävälliseltä. Jo sekunti sen jälkeen olin kuitenkin rauhallisempi, ja äreän sijaan ainakin neutraalimpi. En olisi mennyt sanomaan, että ilmeeni oli lempeä tai mitään muutakaan, muttei ainakaan täynnä inhoa, kun vilkaisin taas vahingossa hänen poikansa suuntaan.
Hyvin pian katseeni lähti taas kiertelemään ympäristössä, hakien pakotietä. En voisi vielä kadota paikalta, mutta hyvin pian kyllä. Ei minun enää juuri muuta tarvitsisi sanoa, kuin että kiitos ja hei. En kuitenkaan kiirehtinyt, vaikkakin minua alkoi ärsyttää. Paljon. Ihan suunnattoman paljon. Niin paljon, ettei sitä voinut sanoin kuvailla.

Katseeni kääntyi salamana voikkoon, kun tämä sanoisi jotain. Toivotti minut tervetulleeksi laumaan huulillaan hymy, joka sai minut tuhahtamaan. Ei se kaikista aidoin hymy, joten miksi helvetissä se edes vaivautui pitämään yllä tuota hyvän johtajan roolia? Ei minua pahemmin kiinnostanut, kuka sitäkin laumaa johti. En minä tulisi koskaan häntä johtajakseni sanomaan, enkä todennäköisesti tottelisi yhtäkään hänen käskyistään. Olisin halunnut kertoa sen hänelle ja lisätä vielä perään sanat, ei sinun tarvitse minulle väkisin virnistellä, mutta päätinkin vain nyökätä uudestaan.
Sitten hän taas jatkoikin, ja minä meinasin jo pyöräyttää silmiäni kyllästyneesti. Sain pidettyä ne vain juuri ja juuri kurissa, tuijottamalla ilmeettömänä suoraan tamman kasvoihin. Hän ei voinut näyttää minulle rajoja, koska mitä? Koska hän ei kestäisi seuraani enää hetkeäkään ja halusi pitää lapsensa turvassa? Huuliltani karkasi hiljainen, kuiva naurahdus, ja ivallisen puoleinen hymy käväisi toisella suupielelläni. Mutta koska hän oli niitä, jotka eivät sanoneet suoraan mitä ajattelivat, toinen antoi asian olla ja poikkesi tavallaan aiheesta. Silloin minäkin vakavoiduin vähän.
"Aivan", tokaisin vain tiukasti käheähköllä äänelläni, katsoen sitten vähän tarkemmin ympärilleni. Voisin jatkaa joko tuonne, tuonne tai tuonne, vaihtoehtoja tosiaan tuntui löytyvän. Ehken kuitenkaan suuntaan, josta minä olin tullut. Ei sillä oikeastaan ollut väliä, mihin minä menisin - lähtisin sitten itään, etelään, länteen tai pohjoiseen, aivan sama minne, niin ei tämä sen paremmaksi muuttuisi.

Murahdin hiljaa itsekseni, kääntäessäni pistävän katseeni vielä kerran rouva johtajattaren kasvoihin. Virne levisi kasvoilleni, muttei todennäköisesti se kaikista huvittunein ja ystävällisin. Yritin kuitenkin vakavoitua, enhän suinkaan halunnut itse johtajan loukkaantuvan ivallisuuteni takia!
"Minäpä tästä sitten menenkin", tokaisin, irvistin vielä kerran ja loin sitten yhden pidemmän, lähes jäätävän katseen lapseen. Niin pieni, niin viaton.. ja niin avuton.
"Kaikkea hyvää vaan teille", lisäsin vielä liioitellun ystävälliseen sävyyn. Ei varmasti jäänyt arvailun varaan, puhuinko minä tosissani ystävällisesti vai oliko se vain näytelmää.
Itsekseni lähes hykertäen päätin kääntyä oikeaan, nyökätä vielä hyvästien merkiksi ja nostaa ravin. Vaikka mieleni tosiaan teki listiä se kakara, päätin kerrankin välttää hankaluudet. Jos Gametella oli edes pienet aivot päässään, luulisi hänen kuitenkin tajuavan, että minä saattaisin aiheuttaa vielä ongelmia. Itse asiassa hyvin todennäköisesti aiheuttaisinkin, mutta en minä vielä ketään tappaisi.
Virnistelin itsekseni hölkätessäni koko ajan kauemmas kaksikosta.
No niin, mitäs ensimmäiseksi rouva johtajattaren pään menoksi keksisin?

[ Dorotee poistuu. Kiitokset pelistä ja anteeksi hidas vastaustahtini vielä kerran... ^^']
Sussu
 

Re: Surviving the Storm

ViestiKirjoittaja Sasu » 20. Helmi 2012 21:33

[No mehän pelataan ihan hyvin yhteen kun kummankin vastausvälit venähtelevät. xD]

Nyökkään kuullessani tamman nimen. Ehkäpä joskus, tällä hetkellä mieleeni mahtumattoman ajan päästä, pystyisin taas käsittelemään asioita normaalisti ja muistaisin hänen nimensä tarvittaessa. Ja jos en, niin sille ei sitten voi mitään. Minun on hieman vaikea ajatella yhtään mitään tulevaisuuden kannalta juuri nyt. Doroteen äänensävynkin jätän omaan arvoonsa. Varmaan ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen minunkin tekisi mieleni vain sähistä ja karkoittaa kaikki pois, uskoa että asiat ovat hyvin. Että mikään ei ole muuttunut, luisunut hallitsemattomasti pahempaan suuntaan saaden seuraavan auringonnousunkin vaikuttamaan epävarmalta kaiken tukahdutetun ja tukahduttamattoman pelon keskellä. Ei, ei, ei, haluaisin ravistella päätäni ja karkoittaa nämä kaikki ajatuksetkin pois, puhaltaa lämmintä ilmaa poikani harjaan ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin - vaikken tietäisikään, ketä yritän vakuuttaa.

Taivaan kiitos Dorotee ei ala tivaamaan lauseeni loppua ja on muutenkin yhtä innostunut kuin koko tapaamisen ajan. Kun hän ilmoittaa menevänsä, nyökkään vain ilmeettömästi. Melkein huomaamattani otan puolikkaan askeleen sivulle, Orionin ja tamman väliin, kun Dorotee katsoo tähtipäätä jälleen aika ikävään sävyyn. Orion ei hiiskukaan. Katseeni on yhä ilmeetön pitäessäni silmäni ruunikossa, ja ilmeetön on äänenikin vastatessani hänen sanoihinsa, joita hän ei hetkeäkään tarkoita.
"Samoin sinulle."
Doroteen ivallinen, pilkkaava, ärsyyntynyt olemus... sen pitäisi huolestuttaa minua. Minun olisi pitänyt ottaa hänestä paremmin selvää, ennen kuin päästän hänet laumaani. Mutta en minä häntä poiskaan voinut käännyttää. Olisi pitänyt, mutten voinut. Minä haluan antaa tilaisuuden, rangaistuisten aika on myöhemmin, jos niille on tarvetta. En tiedä, en ole varma välitänkö. Nyökkään jäykästi vielä viimeisen kerran, ja katson hetken pois ravaavan ponin perään.

Pilvet väistyvät taivaalla, aurinko paistaa. Miksi se paistaa? Miten aurinko voi paistaa keskellä tällaista ahdinkoa? Kultaiset säteet halkovat ilmaa ja osuvat maahan. Nyt pitäisi myrskytä. Sataa kaatamalla. Tulvia. Maan pitäisi täristä, mutta se ei tärise. Miksi? Miksi aurinko paistaa?
"Koska niin maailma toimii."
Säpsähdän. En tajunnut puhuneeni ääneen ennen kuin Orion katsoo minua hämmentyneesti. Mutta tiedän sanojen olevan totta. Mitä tapahtuukin, mikä ikinä meneekin pieleen elämässä, aurinko nousee. Aurinko nousee, langettaa valonsa maan päälle, laskee ja nousee uudelleen. Näki se ensimmäisenä sitten veren tahraaman taistelukentän tai juuri syntymänsä jälkeen silmänsä avaavan varsan, se nousee. Aurinko ei peräänny, ei vetäydy takaisin taivaanrannan taa ja yritä unohtaa, piiloutua. Se tekee niin, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.
Kuten minäkin. Vaikka näkisin herätessäni mitä, vaikka tapahtuisi mitä, minun on noustava. Orionin vuoksi, laumani vuoksi, itseni vuoksi. Joka aamu. Aina uuteen päivään. Ja minä onnistun siinä, koska minun täytyy. Ja niin minä selviän. Sillä toisin kuin aurinko, minä en vain kulje päivän poikki ja tyydy olemaan olemassa. Minulla on ihan oma valttikorttini verrattuna aurinkoon: pystyn päättämään tekemisistäni. Voin joko heittäytyä maahan makaamaan, itkemään huutamaan ja kiukuttelemaan, tai sitten voin poimia itseni ylös ja tehdä sen mitä tehtävissä on, jotta Caralia olisi vähän parempi paikka, kun Orion ja koko muu seuraava sukupolvi ottaa sen haltuunsa. Kuka tietää, ehkäpä huomenna auringon mukana nousee ripaus toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

"Mennään", sanon Orionille, eikä ääneni ole enää ilmeetön. Ei se vahva ole, ja suru ja järkytys kuultaa edelleen läpi, mutta tiedän selviäväni ainakin seuraavaan aamuun. Se riittää tällä haavaa.

Gamette ja Orion poistuvat.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron