Climbing the mountain, never coming down

Saaren toinen, hieman pienempi lampi. Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja etenkin kesäisin myös varsin lämmintä meriveteen ja pohjoiseen lampeen verrattuna. Tässä lammessa ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä, eikä lampi ole kovin syväkään.

Re: Climbing the mountain, never coming down

ViestiKirjoittaja Sasu » 15. Helmi 2015 18:48

[Ahaha eikös kaksi vastausta vuodessa ole ihan hyvä aikataulu pelin etenemiseen. 8) ]

"Niin, minä olen metsäponi", vastaan Irrelle ja katson häntä mietteliäästi.
"Minä luulen, että sinä voisit olla riittävän iso metsäponiksikin. Vuoristoponiksi sinä ainakin pääset ihan varmasti, kaikki pienet pääsevät sinne", totean. "Kummallakin on sademetsää, mutta niillä on myös vuoristoa. Että jos tykkäät vuorista, niin sitten kannattaa varmaan mennä sinne."
Minuakin kiinnostaisi käydä joskus vuorilla, mutta äiti on sitä mieltä, että olen ehdottomasti liian pieni kiipeilläkseni siellä yksikseni, eikä hän voi vain lähteä retkeilemään sinne kanssani. No, ehkä vielä jonain päivänä.
Minä nauran, kun Irre toteaa että kivellä tulisi ahdasta kahdestaan.
"No ihan varmasti", vahvistan hymyillen.

Silmäni pyöristyvät, kun Irre kertoo, että se olisi hänen neljäs varsansa.
"Vau. Minulla ei ole yhtään siskoa tai veljeä", totean mietteliäästi. Sitten mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus ja nostan katseeni vikkelästi Irreen.
"Mutta sitten sinun kannattaisi varmaan aika pian mennä etsimään vuoristoponien johtajaa, jos haluat vuoristoponiksi! Tai siis, syö vain rauhassa ja niin, mutta sitten sen jälkeen. Tai jos haluat metsäponiksi, niin minä voin etsiä äidin. Mutta olisi varmaan hyvä, jos olisit jo jossain laumassa kun varsa syntyy, ettei sinun tarvitse sitten sen kanssa etsiä johtajaa. Ja siinä voi mennä vähän aikaa, että johtajan löytää."
Caralia on kuitenkin iso saari, enkä ole varma että tietääkö Irre ollenkaan että kuinka iso. Minä en tiedä yhtään, kuinka helposti vuoristoponien johtajan löytää, mutta välillä hevoset ovat etsineet äitiä vaikka kuinka monta päivää ennen kuin sattumalta törmäävät häneen, niin että Irren kannattaisi varmaan aloittaa hyvissä ajoin.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Climbing the mountain, never coming down

ViestiKirjoittaja kujakettu » 02. Syys 2015 14:27

[Jospas tän sais tälleen täs seuraavalla vuorolla vihdoin pakettiin.. Ei me olla pelattu tätä kun mitä, 2½ vuotta? Ei kai sentään...]

Kuuntelen tarkkaavaisena mitä Orionilla on kerrottavanaan metsä- ja vuoristoponeista. Kelpaisin kuulemma todennäköisesti molempiin kun minulla oli kokoa sen verran enemmän. Toivottavasti poika puhui koostani korkeus- eikä leveyssuunnassa.
Hän kertoo sademetsästä ja vuoristosta ja ilmeeni muuttuu hieman mietteliääksi. Katselen ympärilleni hieman pohdiskelevaan sävyyn ja sitten vilkaisen Orionia.
"En kyllä usko että sademetsä on ihan minun juttuni."
Rouskutan yhden saniaisenlehden loppuun ja jatkan sitten.
"Täällä on kuitenkin aika kuuma ja hirveästi outoja kasveja ja kaikkea. Olisi hankala kuvitella asuvansa tällaisella alueella. Vuoristo kuulostaa vähän normaalimmalta. Täällä taitaa olla erikoinen kasvusto kaikenkaikkiaan?"
Nappaan muutaman uuden saniaisen suuhuni ja rouskutan niitä katsellen ympärilleni. Paljon outoja kasveja, eihän näistä olisi paljon mitään uskaltanut syödä. Jotain pieniä liskoja ja välillä kummallisia lintujakin, ties mitä. Ei ehkä ihan minun paikkani. Vaatisi paljon totuttelua ennen kuin tällainen metsä tuntuisi kotoisalta ja luontevalta.
"En ymmärrä miten sinä pystyt asumaan tällaisessa metsässä. Tosin olet varmaan tottunut. Uskallatko sinä syödä täällä hyvin?" kurtistan kulmiani katsoessani yhtä värikästä kukkaa muutaman metrin päässä.
"Minä en uskaltaisi."

Orion kertoo ettei hänellä ole sisaruksia.
"Ai, harmi. Olet niin mukava poika, olisi varmasti kiva jos olisi sisarus leikkikaveriksi", sanon hymyillen.
"Omatkin lapseni tosin jäivät sinne kauas ihmisten luo. Mutta kyllä he varmasti pärjäävät. Hienoja lapsia."
Poika ilmoittaa että minun kannattaisi varmaankin kiirehtiä laumanjohtajan etsimisessä koska se saattoi olla aikaavievää puuhaa. Naurahdan vähän ja nielaisen viimeisimmän saniaisenlehden.
"Enköhän minä ala jo tässä kohta olla syönyt sen verran että pärjään."
Huiskaisen häntääni ja katson vielä silmiin tätä innokkaan oloista metsäponien johtajattaren poikaa.
"En minä varmaan metsäponiksi halua. Sääli kyllä sinänsä, sinä olet todella mukava poika ja olisi kiva tavata toistenkin. Mutta jos minun nyt täytyy päättää millaisessa ympäristössä mielummin elän niin taidan kyllä kallistua vuoriston puoleen. Sinä et varmaankaan tiedä mistä päin löytäisin vuoristoponien johtajan?"
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Climbing the mountain, never coming down

ViestiKirjoittaja Sasu » 03. Loka 2015 17:21

[Hyvä me! :'D]

"No joo", totean Irrelle kasvillisuudesta. "Tai siis, minä olen aina asunut sademetsässä, niin minusta se ei ole niin kummallista, mutta muualta tulleet hevoset ovat kyllä melkein aina sitä mieltä. Ja täällä on paljon tosi erilaisia alueita, niin kuin jäätikkö ja aavikko, joilla... no, en kyllä tiedä kasvaako kummassakaan oikein mitään."
Minun täytyy hetki oikein miettiä asiaa. Ei metsäponien aavikolla ainakaan ole paljon muuta kuin hiekkaa, ja jos jossain kohti jotain kasvaakin, niin ne kasvit ovat kyllä aina piikkisiä ja ihan syömäkelvottomia. Jäätiköllä kai on jotain ihan pikkuisia puita, mutta minua kyllä ihmetyttää, etteivät ne jää sinne lumen alle kokonaan.
"Mutta siis kuitekin, ylängöllä ja tasangolla kasvaa sitten taas ihan eri kasveja kuin sademetsässä. Ja kai vuoristossakin on sitten omanlaisensa kasvit", arvelen.

Irre ihmettelee, miten minä uskallan syödä täällä mitään, ja naurahdan vähän.
"Joo, minä olen aina asunut täällä. Minä osaan aika hyvin jo tunnistaa kaikki syötävät kasvit. Äiti antoi minulle kyllä sellaisen säännön, että jos en ole ihan varma, että joku kasvi ei ole vaaralinen, niin en saa syödä sitä", kerron. "Mutta minä täytän aika pian vuoden, niin on minulla ollut tässä aikaa oppia erottamaan mikä on syötävää ja mikä ei."
Eihän ole huijausta sanoa 'aika pian', jos Irre ei kysy, kuinka pian? On siihen nimittäin vielä vähän aikaa, että olisi vuoden ikäinen. Mutta kyllä minä tässäkin ajassa olen jo oppinut sen verran sademetsän kasveista, että saan aina vatsani täyteen.

Minua hymyilyttää, kun Irre sanoo minua mukavaksi pojaksi.
"Kiitos", tajuan tokaista. "Se olisi kyllä kiva, jos olisi joku kaveri. En ole pitkään aikaan tavannut ketään ikäistäni."
Yhteismaalla on välillä joku, mutta aika harvoin olen nähnyt ketään enää toista kertaa, ellemme ole varta vasten sopineet näkevämme. Se on kyllä vähän harmi, vaikka kyllä minä yksinkin keksin tekemistä.

Irre päättää loppujen lopuksi, että vuoristo on enemmän hänen juttunsa. Nyökkään ymmärtäväisesti.
"Kyllä me silti saatamme nähdä yhteismaalla vielä, vaikka sinusta tuleekin vuoristoponi. Mutta minä en kyllä valitettavasti yhtään tiedä, mistä vuoristoponien johtajan voisi löytää", totean pahoitellen.
"Äiti liikkuu ainakin aika paljon pohjoisen lammen lähistöllä. Olisikohan vuoristoponeilla joku samanlainen hyvä maamerkki? Tai ehkä hän kuljeskelee lähellä tätä lampea?" ehdotan.
"Mutta kyllä sinun varmaan kannattaa yrittää löytää joku vuoristoponi", tuumaan kuitenkin. Sitten mieleeni juolahtaa ajatus, ja vilkaisen Irreä ja tämän vatsaa vähän arasti.
"Minusta olisi kyllä tosi kiva nähdä sinun varsasi sitten kun se... hän syntyy. Luuletko, että voisitte liikkua yhteismaalla sitten kun hän on niin iso, että jaksaa tulla sinne asti?"

[Musta tuntuu että tämä on sekavaa enkä jaksa nyt pahemmin oikolukea. Pistetään sen piikkiin että Orionkin on välillä vähän sekava. :'D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Climbing the mountain, never coming down

ViestiKirjoittaja kujakettu » 04. Loka 2015 14:27

[Orion on niin söpö ♥]

Kuuntelen kiinnostuneena pojan selitystä aavikosta ja jäätiköstä. Kaikkea sitä yhdelle saarelle mahtuikin, meinasi pienellä ponilla mennä pää pyörälle vähemmästäkin.
Orion kuitenkin kertoilee myös tasangosta, ylängöstä sekä vuoristosta ja ne nyt kuulostavat vähän normaalimmille. Eiköhän kasvustokin olisi vähän helpompaa sitten tällaiselle... ulkolaiselle.
Nyökkään hänen sanoilleen.
"Hyvä ettei kaikki sitten ole ihan niin uppo-outoa täälläkään."

Orion on kyllä reipas poika, pakko myöntää. Olen iloinen että törmäsin häneen, hän on osannut olla suuresti avuksi ja kertonut paljon hyödyllisiä asioita.
"Niin varmasti", vastaan hänen sanoihinsa hymyillen.
"Kannattaa silti varmasti pitää varansa jos ei ole ihan varma mitä on syömässä, siinä äitisi on oikeassa. Mutta olet fiksu poika, pärjäät varmasti hyvin."

Orion sanoo ettei ole aikoihin tavannut ketään ikäistään ja katson häntä hetken jopa huolestuneena.
"Voi harmi", sanon sitten aitoa pahoittelua ääneessäni.
"Toivottavasti löydät vielä jonkun. Ei meistä aikuisista ole oikein sellaista oikeasti kivaa seuraa tuon ikäisille. Pitää saada remuta ja kokeilla kaikenlaista mutta tällaiset ylihuolehtivat tädit kuin minä helposti vain toppuuttelevat", naurahdan. Niin, minulla ainakin tuntui olevan joku jatkuva äidinvaisto ja ylihuolehtiminen päällä kaikista muista. Ja olin kasvattanut sen verran monta varsaa että huolehtiminen tuli luonnostaan selkärangasta.

Poika kertoo että pystyisimme kuitenkin tapaamaan yhteismaalla ja ilostun.
"Ihanaa", vastaan pyytteettömästi, "haluan ehdottomasti tavata sinut myöhemminkin ja kuulla miten voit."
Sen sijaan hän kertoo ettei tiedä vuoristojohtajan sijainnista ja nyökkään. Se olikin ollut vähän hakuammuntaa mutta pakkohan se oli ollut kysyä. Lisäksi poika kertoo äitinsä liikkumisesta lammen lähellä ja hymyilen.
"Voinhan ainakin aloittaa sieltä lammelta", sanon sitten.

Kun Orion sitten hieman varovasti kysyy varsastani, en voi estää hymyäni turvaltani.
"Voi, totta kai!" tokaisen iloisesti.
"Esittelen teidät mielelläni toisillenne kunhan hän on hieman varttunut. Toivottavasti teistä tulee ystäviä", sanon hyvilläni ja kosketan turvallani vatsanseutuani.

Vilkaisen Orioniin, sitten saniaisiin ja sitten ympäristöämme.
"Kyllä minun olisi sitten varmaan aika lähteä", sanon sitten hieman vaivautuneesti.
"Jos johtajan etsimisessä tosiaan voi mennä aikaakin eikä kulkeminen ole muutenkaan nyt niin kovin nopeaa tuon vatsakummun takia", naurahdan.
"Jos hyvinkin ehtisin löytää johtajan sentään ennen kuin tuo pikkuinen päättää syntyä", hymähdän.
"Oli todella mukavaa tavata sinut, Orion", sanon sitten hymyillen ja katson pientä oria silmiin.
"Toivottavasti tapaamme pian taas. Lupaan tuoda pienokaisen tapaamaan sinua."
Huiskaisen häntääni ja nyökkään orille hymyillen.
"Kiitos ja näkemiin", sanon hänelle ja käännyn. Näinköhän eksyisin, sitä en tiedä, mutta pakko minun oli opetella kulkemaan täällä. Lähden kulkemaan jonnekin sademetsän uumeniin ja toivon että löytäisin itseni vielä vuoristoponien lauman alueilta.

IRRE poistuu.

[Todella irtonaista tekstiä enkä viitsinyt enää venyttää seuraavaan vastaukseen että saataisiin tämäkin joskus ohi. Pitää kyllä järjestää Nomille ja Orionille joku kohtaaminen. Mutta kiitoksia pelistä! Mahtaa tuntua oudolta kun ei ole tätä enää vastattavana. :DD]
Moderaattori - player since 28.2.2008

IRIS - ANAKIN - NITA - IRRE - HERA - NOMI - CADELL
Avatar
kujakettu
Manaatti
 
Viestit: 955
Liittynyt: 10. Helmi 2013 23:53

Re: Climbing the mountain, never coming down

ViestiKirjoittaja Sasu » 08. Loka 2015 22:50

[Orion on ihan pölö. :'D]

"Niin... mutta kyllä minä yksinkin keksin ihan hyvin tekemistä", vakuutan Irrelle hänen vielä harmitellessaan ikätoverieni puutetta. Se on kyllä hyvä, että olen siinä suhteessa ihan kekseliäs. Mitähän minä mahtaisin tehdä, jos en ikinä keksisikään mitään hauskaa yksikseni, eikä minulla olisi yhtään kaveria jonka kanssa voisin viettää aikaani? Se olisi aika kurjaa. Mahtaakohan saarella olla sellaisia varsoja? Toivon, että ei. Tai ainakin toivon, että jos niitä on, niin ne löytäisivät toisensa ja voisivat leikkiä keskenään. Toivon myös, että Irren varsalle löytyisi oman ikäisiä leikkikavereita, jos se sellaisia jossain kohti kaipaa. Minähän olen jo aika vanha siinä kohti, kun varsa on riittävän iso leikkimään kunnolla. Ja se on varmaan aika pienikin, kooltaan siis, kun ei Irrekään ole mikään iso... mutta sittenpähän sekin sopisi hyvin vuoristoponiksi, eikä sen tarvitsisi vaihtaa isona laumaa.
"Kyllä meistä varmasti tulee", vastaan joka tapauksessa, kun Irre toivoo että minä ja hänen pikkuisensa ystävystyisimme.

"Oli mukava tavata sinutkin. Ja ole hyvä. Ei tästä ollut vaivaa", vastaan Irrelle. Hän lupaa vielä kerran tutustuttaa minut varsaansa, ja nyökkään reippaasti.
"Nähdään taas!" huikkaan vielä ihan lopuksi. Irre lähtee, ja minä seison hetken paikoillani osaamatta oikein tehdä mitään. En minä kuitenkaan viitsi jäädä hänen peräänsä tuijottamaan, joten käännyn minäkin mennäkseni. Nappaan samalla yhden saniaisenlehden suuhuni ja rouskutan sitä astellessani pois aukiolta, takaisin kasvillisuuden varjoihin. En kyllä mene sille polulle, jota pitkin tulin. Se oli ihan liian märkä ja kuoppainen.

Orion poistuu.

[Joo, kiitoksia. :'D]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Edellinen

Paluu Eteläinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron