This is not what i do

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 30. Elo 2010 19:10

JUONIPELI!

[ Mwjan Vallun kanssa :3 eikä sitten muita, kiitos
Pelin nimi on napattu tämän laulun lyriikoista ]

MYSTIQUÉ

Siitä on vain vähän aikaa, kun se kaikki tapahtui.
Siitä on vain vähän aikaa, kun hän riisti minulta tyttäreni jälleen... Hänen lupauksensa oli ollut alun alkujaankin vain pelkkää sanahelinää. Olisihan se pitänyt arvata jo silloin, kun hän löysi minut metsän keskeltä ja kiristi mukaan juoneensa, luvaten minulle tyttäreni kunhan olisin hoitanut tehtäväni. Olin aivan liian sinisilmäinen ja äkkipikainen päätöksessäni auttaa häntä. Kuinka saatoinkaan luottaa hänen kaltaiseensa kaksinaamaiseen lieroon, kun jo hänen pelkkä ulkonäkönsä - se... se katala virnistyksensä sekä olemuksensa ja puheensa puhuivat puolestaan?
Että sitä voikin olla typerä!
...Ja myös siitä on kulunut vain vähän aikaa, kun ne roistot raahasivat minut tajuttomana ja verisenä hyiseen lampeen, luultavasti hukuttaakseen minut. Hukkuminen olisikin ollut minulle aivan oikein, näin jälkeen päin ajatellen.

Minä en ansaitse elää.

Vaikka siitä kaikesta ei ole kulunut edes tunteja, minusta tuntuu, että aika on venynyt ikuisuuden mittaiseksi. Jokaisella sekunnilla, jokaisella sydämen lyönnillä rintaani viiltää sellainen tuska, johon verrattuna fyysiset haavani eivät ole mitään. Se on raastavaa kaipuuta ja syyllisyyttä.
Sydämeni itkee verta.
Meryl on yhä hänen kynsissään, enkä minä voinut tehdä mitään. Minun olisi pitänyt yrittää enemmän, antaa kaikkeni tyttäreni pelastamiseksi aina viimeiseen hengen vetoon asti - mutta ei...
Minä en onnistunut.
Luovutin, kun kehoni antoi periksi. En olisi saanut tehdä niin. Vanhemman pitäisi uhrautua lapsensa puolesta, tehdä aina kaikkensa hänen eteensä!

Minä petin Merylin... sekä Valentinon. Mitä hänkin sanoisi, kun saisi kuulla tästä? Hän tuskin antaisi kaikkea tätä minulle ikinä anteeksi. Ja kuinka hän voisikaan. En ansaitse anteeksi antoa häneltä, enkä Meryliltä. En pystynyt suojelemaan tytärtämme mielipuoliselta murhaajalta saati pitämään häntä vierelläni, turvassa luonani. Jos vain en olisi kadottanut häntä... Kaikkea tätä ei varmasti olisi ikinä tapahtunut.
Ansaitsisin joutua hirteen tekojeni johdosta.
Katkerasti huokaisten isken otsani vasten puuta, jonka luokse olin vain hetki sitten ryöminyt. Verta noruu otsaani pitkin turvalle, jättäen mutkittelevan hännän peräänsä.
Olen yhä liian voimaton nousemaan jaloilleni, niin fyysisesti kuin henkisestikin. En kestä ajatella sitä, että Meryl voi kuolla hetkenä minä hyvänsä, koska minä en jaksanut taistella sitä paskaista vastaan. Koska minä olin - olen - säälittävä surkimus. Tai mitä, jos Meryl olikin kuollut jo silloin kun näin hänet..? EI! Ei, hän ei saa olla kuollut. Ei saa...
Puren huultani niin, että se halkeaa verille.
Tämä on kirottua!

Ehkä... Ehkä minun pitäisi tehdä nyt se, mitä minun kuuluu tehdä.
Se, mitä minä ansaitsen.

Kyynelistä kiiluvat, jäiset silmäni rävähtävät auki, ja luon päättävän katseen lampeen kun käännän valkeat, veren tahrimat kasvoni sen suuntaan.
Kyllä - minä teen sen. Teen kerrankin jotain, mikä on oikein.
Suoristan värisevän etujalkani, sitten toisenkin, ja pian olen heilauttanut itseni takaisin pystyyn. Koko kehoni tärisee kivusta, vihasta sekä surusta, kun haparoin hitaasti kohti kuun ja tähtien kalpeita valoja heijastavaa lampea. Hetkessä olen kävellyt lammen äärelle.
Pysähdyn. Huokaisen syvään.
Kurotan hitaasti päätäni lammen ruohoisen reunan ylitse niin, että näen lammelle pinnasta väristyneen kuvajaiseni. Kasvoni sekä kaulani ovat veren tahrimat, ja ilmeestäni paistaa raastava tuska. Silmäni ovat kylmät, niistä on kadonnut se elämänilo, mitä joskus tunsin.
Tuo en ole minä.
Lammen pinta värähtää, kun turvaltani putoaa veteen pieni veripisara.
Puren hampaani yhteen ja vedän vielä yhden, syvän henkäyksen rauhoitellakseni itseäni.
...Sitten minä teen sen. Astun takaisin tuhkan ja veren värjäämään lampeen, ja sukellan kokonaan veden pinnan alle, henkeäni pidättämättä.
Näin minä teen jokaiselle palveluksen.
Suljen silmäni, ja jään odottamaan hidasta, tuskallista kuolemaa. Enpä olisi arvannut, että se tulisi tapahtumaan näin. Uskoin aina, että kuolisin onnellisena ja vanhana sitten myöhemmin. Mutta niin ei ilmeisesti ollut tarkoitus käydä.
Veden paine puristaa rintaani ja salpaa hengitykseni, niin että keuhkoni ja pääni tuntuvat räjähtävän.
Nyt se tapahtuu...

Hyvästi, Meryl ja Valentino. Minä rakastan teitä.
Viimeksi muokannut Jaksu päivämäärä 17. Joulu 2010 21:13, muokattu yhteensä 1 kerran
Jaksu
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Mwjan » 30. Elo 2010 20:27

[ täältä tulemme ]

VALENTINO ISÄN POIKA

En tiedä miksi tunsin erilaista tunnetta sisälläni. Oliko jokin huonosti? Minusta tuntui siltä. En koskaan ollut aikaisemmin tuntenut tätä, niin erilaista ja ristiriitaista. Mystic?

Mustaharjaksinen ori käveli hitain ja pelokkain askelin eteenpäin. Hän oli joutunut kertomaan yhdelle laumalaiselleen miten asiat laumassa tulisi muuttumaan. Mikään ei tuntunut yhtään pelottavalta kuin se miten lauma tulisi reagoimaan suureen muutokseen. Jokainen sai olla sanavapaa, sanavalmis antamaan palautteen aiheesta tavalla tai toisella. Valentino oli valmistautunut henkisesti että fyysisesti, mutta silti jokin kaiversi häntä sisimmistään.
Pelko.
Pelko oli sanoinkuvaamaton jos tilanne oli erittäin paha ja tukala. Tässä tapauksessa pelko oli vallannut koko suuren orin kehon, saanut tämän salpaantumaan miltein paikoilleen. Kävely tuntui raskaalta ja ahdistavalta. Jalkaa aristi, paikkoja särki sekä mieli oli aivan sekaisin. Tämä oli minun uusi aikani, minun suuri vaikutukseni. Miksi...

Kaikki tuntui kuitenkin olevan suhteellisen selvää. Lauma tulisi saamaan tiedon uudesta laumalaisesta joka oli mustaharjaksisen puoliso, mutta silti jokainen halusi varmasti sanoa mielipiteensä asiaan. Ori toisti mielessään jatkuvasti samaa ajatusta siitä miten kaikki reagoisivat. Se oli suurin painava lasti ikinä orin harteilla ja tuntui ettei siitä koskaan pääsisi eroon. On kuitenkin aika ottaa itseään niskasta kiinni, antaa kaikkensa, olla vahva ja kärsivällinen - tapahtui mitä tahansa. Valentinosta tuntui vielä tämän taakan lisäksi että muutakin oli hänen tietämättään tapahtunut. Jotain suurta ja pelottavaa. Oliko kyseessä jotenkin hänen puolisonsa? Sitä hän ei tiennyt, mutta me muut tiesimme ettei Valentinon puoliso ollut parhaassa kunnossaan. Pulassa, hukuttamassa itsensä. Vain me tiesimme tämän ja Mystic itse.
Kuka?
Valentino heräsi. Hänen kävelynsä pysähtyi ja korvat kääntyivät äänen suuntaan. Aivan kuin ori olisi jonkun laskeutuvan veteen. Mutta kuka? Valentino ei tiennyt eikä välttämättä halunnutkaan tietää, mutta hänen mielenkiintosa ei osannut pysähtyä ja niin sen hetken seisauksen jälkeen se nytkähti liikkeelle.

Kävely oli rentoa, ei kiireellistä, mutta jännittävää. Hän ei ollut lainkaan varma kenet tulisi jälleen tapaamaan mutta nenäpiihin iski suuri haju. Verta. Veri oli suurin asia mikä sai mustajalan havahtumaan. Veri - sitä ei voinut sanoin kuvailla. Valentino ei koskaan saanut tarpeekseen verestä, siitä verestä mikä tuli jokaisesta elävästä olennosta omanlaisella tavallaan. Veren haju sai orin kiihtymään ja ottamaan suurempia askeleita hajun suuntaan. Ja niin pian kuin hän ei osannut odottaa alkoi hiljalleen aueta pieni lämpi hänen edessään jonka pinta väreili ja kupli.
Hukuttautuminen?
Valentinon keho värähti. Kutsunhuuto viilsi hänen rintaansa ja se ei kauaa miettinyt vaan säntäsi suurella loikalla kohden lammen värähtävää pintaa, joka selvästi luki että jokin oli uppoamassa. Ei ainakaan petoeläin, sen haju olisi jo tullut nenään voimakkaasti. Lajitoveri? Valentinolla ei ollut aikaakaan hukattavana vaan päättäväisenä se viimein hyppäsi veteen, kastuen, mutta samalla pelastaen tuon viattoman hukkuvan.

Hän veti henkeä, pidättäen hengitystään. Silmäluomet painuivat kiinni hänen saadessaan päänsä veden alle. Vesi kirveli hänen silmiään ellei ne olleet kiinni, joten hänen piti vain sattumalta haroa suullaan toisesta kiinni. Sattumalta, hyvällä tuurilla hän sai kuin saikin tuosta tuntemattomasta olennosta kiinni. Ensimmäisenä hänen hampaidensa väliin tarttui tuppo harjasta ja sen jälkeen vasta niskaa. Se oli hevonen.
Siitä tarttuen se polkaisi etujaloillaan kohden pintaa, pitäen tukevasti kiinni tuon harjasta. Hänelle tärkeintä oli pelastaa hukkuva, mutta asia ei ollut maailman parhain eikä helpoin, mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Se olisi Valentinon syy jos joku laumalainen olisi hukkunut hänen katsellessa pinnan yläpuolelta.
Mutta näin viimein hän hipoi pintaa. Vain vesi roiskusi hänen tultaessa pintaan tuo hukkuva mukanaan. Hän siristi silmiään, haki lammen reunaa ja näin polkien sitä kohden sai viimein se etujalkansa maata vasten, sitten jalkansa pohjaan. Lopuksi hän kääntyi ympäri, pitäen edelleen toisen harjasta kiinni, kiskoen sitä voimalla pintaan, ainakin kasvot että toinen pystyisi silti hengittämään. Silmät ummessa hän kisoi kiskomistaan. Hengitys rohisi veden vallasta. Hänen sydämensä syke oli taivaissa.

Kunnes Valentino aukaisi silmänsä hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Se mitä hän näki, sai sanattomaksi ja halvaantuneeksi. Jopa hengitys pysähtyi hetkellisesti.

..... Mystic .....
Mwjan
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 04. Syys 2010 17:32

Vajosin hiljalleen yhä syvemmälle ja syvemmälle lammen kylmään syleilyyn, takertuen sen pehmeään, sisintäni hyytävään otteeseen. Veden paine musersi keuhkojani, ja hetki hetkeltä tietoisuuteni mureni palasiksi. Kaikki onnelliset sekä surulliset muistot elämäni varrelta kaikkosivat, aistit turtuivat... olin rikkoutumassa.
Silmissäni vilkkui kirkkaita valoja, ja kuulin sydämeni hiljenevän jyskeen voimakkaana huminana korvissani.
Tum... Tu-tum... Tum... Tu-tum.
Ikuinen pimeys oli ottamassa minusta vallan.
Vaikka mieleni oli hämärtymässä enkä enää ymmärtänyt mistään mitään, tiesin harvinaisen selvästi sen, että pian minä hukkuisin, pian olisin kuollut.
...Mutta juuri silloin, kun tajuntani oli lopullisesti pimenemässä, tunsin aivan hämärästi kun jokin tarttui minuun, tarrasi kiinni harjaani ja kiskoi minua ylös. Mieleni ja tietoisuuteni olivat kuitenkin jo irtautuneet kehostani niin, etten hätkähtänyt refleksin omaisesti tai kavahtanut takaisin veden pinnalle haukkomaan happea. Raotin vain hiukan silmiäni riippuessani tuon tuntemattoman olennon otteessa, nähden edessäni vellovan tumman veden.

Ja sillä hetkellä, kun silmäni vaipuivat raskaina takaisin kiinni, tunsin kuinka veden paine hellitti minusta otteensa, kylmä ilma pureutui kehooni, maa palasi takaisin alleni ja happea virtasi keuhkoihini.
Yskin vettä automaattisesti ja samalla haukoin henkeä kurkku rahisten kuin olisin pidättänyt hengitystä koko ikäni. Räpyttelin unenomaisesti silmiäni, värisin kylmästä ja pälyilin epämääräisesti ympärilleni. Minusta tuntui kuin olisin hetkeksi pyörtynyt ja palannut sen jälkeen tajuihini ihmeissäni ja mitään muistamatta.
Kesti hetken, ennen kuin kykenin ajattelemaan jälleen selkeästi ja tiedostamaan ympäristöni ja itseni.

Kunhan olin saanut itseni edes joten kuten kasaan, etsin katseellani ympäristöstä sitä, mikä minut oli nostanut pois vedestä. Aluksi näin vain tuulessa kahisevia, tummapukuisia puita, taivaan ja kuun ja tähdet ja edessäni keinuvan heinikon, mutta sitten... Sitten jäiset silmäni osuivat johonkin, jonka tunnistin välittömästi. Tuttu ja turvallinen näky, jota ei mikään maailman mahti voisi ikinä mielestäni pyyhkiä.
Valentino.
Katseeni kohosi hänen tummasukkaisia jalkojaan pitkin hänen kasvoihinsa ja sinisiin silmiinsä, joista paistoi järkytys. Hän näytti halvaantuneelta... Hengittikö hän edes?
Halusin sanoa hänelle jotakin, mutta minä vain auoin hölmönä suutani kykenemättä sanomaan sanaakaan. Mitä minä olisin edes sanonut hänelle; Kiittänyt pelastamisesta, tervehtinyt, aloittanut välittömän selostuksen siitä mitä oikein on tapahtunut?
Tämä kaikki oli aivan käsittämätöntä, liikaa minun turtuneelle mielelleni.

Lopulta minä vain laskin pääni heinikkoa vasten, niin että vedestä ja verestä kiiltelevä harjani valahti varjostamaan kasvojani. Halusin kovasti nousta, syöksyä Valentinon syleilyyn ja lohduttautua hänen lämpöönsä ja tuttuun tuoksuunsa ja ääneensä.
Mutta minä en pystynyt. En kerta kaikkiaan jaksanut.
"Anteeksi, Valentino... Minä olen niin pahoillani", lausuin tuskin kuiskauksen veroisella, käheällä äänellä. Kitkerä kyynel vierähti poskelleni.
Olin aivan lopussa. Rikki.
Jaksu
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Mwjan » 05. Syys 2010 19:55

Valentino ei voinut uskoa silmiään.

Tämä ei yksinkertaisesti voinut olla totta, ei niin missään muodossa. Viimein Valentinon hengitys jatkui, mutta hyvin hitaasti, peläten pahinta sitä mitä näki edessään. Miksi? Kuka saattoi tehdä tätä? Tuottaa toisille tuskaa, pelkoa, ikävää ja surua. Miksi kukaan edes ylipäätään oli mieleltään sellainen joka pystyi tekemään näin suuria ja vakavia tekoja? Valentino ei halunnut edes ymmärtää, ei halua eksyä toiseen mielikuvituksen maailmaan – ajattelemaan mielipuolisia ja ajattelemaan heidän tapaan. Ori ei koskaan tekisi sellaista.
Ainut näkevä silmä katsoi lasittuneena Mysticiä, joka oli maassa. Se suorastaan kähisi puhuessaan ja ne sanat jotka tamma sanoi, saivat Valentinon tiputtamaan sokeasta silmästään tuskan kyyneleen. Se valui suurta poskea pitkin aivan sen alle kunnes lopulta tippui märkään, veden peittämään maahan. Se putosi nopeasti kuin muutkin vesipisarat hänen kehossaan.
Normaalisti olisi jo mustaharjas ravistamassa itseään, mutta hän.. Hän ei pystynyt siihen. Hänen suunsa valahti hiljaa auki, kuin sanoen jotain mutta huulet vain värähtelivät eikä sanaa kuulunut laisinkaan. Yksinkertaisesti.. Ei kukaan voi tuntea tätä samanlaista tuskaa, sitä tuskaa että näkee oman rakkaansa makaamassa miltei kuolleena maassa. Tuskaisena, haavoittuneena, rikkinäisenä.. Vertauksia oli monia mutta johonkin oli pysähdyttävä.

Järkyttävää. Muuta ei voinut sanoa.
Valentinolle tämä oli täysin uutta. Joka kerta kun hän näki Mysticin oli tuo tamma iloisesti ottanut orin vastaan, selittänyt hymysuin tapahtumiaan, ollut iloinen.. Mutta nyt – kaikki oli toisin. Tamma suorastaan valui verta sisältä päin, henkisesti että fyysisesti. Tämä oli kuvaelma siitä että sisälläsi kaikki tulee kuolemaan etkä koskaan pääse ylös ennallesi. Jäädä ikuiseen uneen. Valentino otti henkeä, mutta hengityksestä saattoi kuulla vaimean värähdyksen – itkusta.
”Kuka…”, muuta se ei saanut sanotuksi.
Hän ei vain voinut katsoa maassa makaavaa rakastaan. Hän olisi halunnut tehdä kaikkensa jotta toisella olisi kaikki hyvin, mutta tässä tilanteessa ei juuri mitään ollut tehtävissä kuin olla tukena ja mahdollisimman lähettyvillä. Olla auttamassa.

Viimein sai tuo mustajalka astuttua askeleen eteenpäin. Hänen jalkansa tärisivät pelosta. Toivottavasti tämä ei tulisi päättymään tähän. Hän kiersi tamman taakse, asettui täysin tämän viereen seisomaan. Hiljaa, hitaasti ja varmasti se painautui vasten maata ja niin rojahti loppua kohden aivan tamman taakse – selkäpuolelle. Jalat käpertyivät tiiviisti yhteen ja orin turpa painui vasten tamman kylmää niskaa. Hampaitaan purren se yritti pidätellä kyyneliään, mutta yksitellen jokainen niistä vierähti mustaan harjaan, mustaan ruumiiseen.
Valentino ei saanut sanaakaan suusta. Hän oli itsekin täysin rikki, rikki siitä mitä joutui näkemään. Karuin näkemä ikinä. Tämä tamma ei ollut kuka tahansa tamma. Rakastettu, ihanin olento maailmassa. Valentino pelkäsi hänen puolestaan.
”Mystic…”, ääni värähtäen se sai viimeinkin sanottua hyvin hiljaa ja surullisena.

Miksi juuri näin käy minulle.. Läheisilleni.. Onko tämä elämän tarkoitus…?
Mwjan
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 11. Syys 2010 18:01

Mitä sinä yrität sanoa, Valentino? Yritätkö sinä kysyä, kuka tämän teki minulle, sitäkö yrität sanoa? Ihmetteletkö, kuka hakkasi minut verille, haluatko tietää, kuka yritti hukuttaa minut?
Nielaisen katkerasti, ja tuntuu kuin voisin tukehtua kurkkuuni juuttuneeseen möykkyyn.
Minulla ei ole sinulle yksinkertaisia tai tyydyttäviä vastauksia. Ei mitään, mitä sinä haluaisit kuulla, tai mitä minä voisin ääneen sanoa.
Minun pitäisi kertoa Valentinolle niin paljon asioita. Minun pitäisi kertoa kaikki alusta loppuun ja selittää asiat hänelle juurta jaksaen, mutta en kykene siihen. Jos sanoisin sen kaiken ääneen, se alkaisi tuntua liian todelliselta. Sisintäni puristava, riekaleiksi riepova tuska muuttuisi silloin todeksi. Meryl olisi oikeasti hirviön kynsissä, hädin tuskin elossa tai jopa kuolleena. Meidän perheemme olisi oikeasti rikki.
Yritän kaiken aikaa uskotella itselleni, että kaikki on vain pahaa painajaista. Painajaista, josta en kuitenkaan herää, vaikka sulkisin silmäni ja avaisin ne jälleen.

Vedän väristen henkeä, kun tunnen Valentinon lämmön selässäni ja niskassani. Ja kylmät kyyneleet, jotka putoilevat hiljalleen mustaan, veren tahrimaan harjaani ja kaulalleni.
Suljen kyynelissä kimaltavat silmäni, kun hän kuiskaa minun nimeni.
"Mystic..."
Ei, se en ole minä. Tämä verinen, maahan kaadettu, surun murtama olento ei ole Mystic.

Haluaisin kääntyä ympäri ja käpertyä Valentinon lämpöön ja läheisyyden suomaan lohtuun, mutta kehoni on liian uupunut totellakseen minua. Niinpä saan käännettyä vain hiukan päätäni, jotta katseeni tavoittaisi Valentinon kasvot, ja hänen silmänsä. Niissä kuultaa sama suru ja kipu kuin omissani.
Tuntuu, kuin kylmä koura puristaisi sydäntäni.
Ei tee hyvää nähdä omaa rakastaan tuollaisena. Ja kuinka paljon pahemmalta hän näyttäisikään, kun kertoisin hänelle meidän tyttärestämme? En kestä edes ajatella.
Huokaisen syvään, ja lopulta saan käännyttyä selkäni kautta ympäri Valentinoa vasten. Ennemmin tai myöhemmin minun on hänelle kerrottava, joten olisi aivan yhtä hyvä sanoa se hänelle tässä ja nyt.
Painan pääni vasten Valentinon rintaa, ja hengitän hetken syvään hänen suloista, tuttua tuoksuaan. Edes hänen tuoksunsa, lämpönsä, läsnäolonsa ja rakkautensa ei saa minua rauhoittumaan täysin. Voin kerta kaikkiaan niin pahoin, ettei edes oman rakkaan läheisyys saa minua voimaan paremmin.

Varovasti kohotan katseeni takaisin Valentinon silmiin.
"Valentino", sanon ääni väristen. "Minä... Olen pahoillani... On tapahtunut kauheita"
Jaksu
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Mwjan » 16. Syys 2010 21:03

Vaikka kuinka kauan Valentino yritti todistaa itselleen tätä kohtausta, mikään ei tuntunut menevän nappiin. Hän ei vain yksinkertaisesti voinut kuvailla tilannetta. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut tätä tunnetta, sellaista tunnetta että koko ruumista särki, mitään sanaa ei saanut suusta ja olisi vain tehnyt mieli itkeä kaikki kyyneleensä vereen asti. Valentino ei ollut tuntenut näin suurta huolta ja pelkoa jotain läheistään kohtaan. Tämä tuntui aivan järkyttävältä.
Tämä on totta.
Totta kuin se olikin. Tässä he olivat, käpertyneenä toisiaan vasten, tamma täysin uupuneena – rikkinäisenä – yhtä rikkinäisenä kuin Valentino ja se vielä pahensi asiaa että Valentino osasi ottaa tämän asian kahdenkertaisesti jonka vuoksi hän kitui tamman vierellä enemmän kuin tamma itse.

Jokainen elää hetken kerrallaan, päivän, aamun, illan.. Ihan kaikki ja tietenkin mutkia tulee aina matkaan, mutta tämä tuntui olevan aivan liikaa. Mitä enemmän ja enemmän Mystic painui lähemmäksi Valentinon ruumista, sai se Valentinon värähtämään kivusta mitä toinen tuotti. Ori tiesi ettei tämä ollut lainkaan tamman syy, mutta sitä.. sitä ei voinut vain uskoa, ei niin missään muodossa.
On sattunut kauheita…
Valentino heräsi, käänsi surulliset korvat kohden taivasta, kuin valmiina kuuntelemaan kokonaisen tarinan, sen syyn miksi näin oli käynyt.
”Kerro minulle”, hiljaa, tyynenä mutta edelleen surullisena tämä sanoi kuin kuiskaten. Rintaa poltti, puristi ja sydän tuntui lopullisesti kuolleen, mutta pieni sykintä sieltä tuntui. Tämä oli hyvin, hyvin raskasta meille kaikille. Miten Valentino pystyisi suoriutumaan suuresta laumanvirastaan kun oma läheinen oli niin heikossa kunnossa, eikä tästä päivästä lähtien hän voinut uskoa saaren olevan lainkaan tuvallinen. Kerro minulle koko tarina, niin voimme muuttaa kaiken…

Ori kuitenkin pelkäsi pahinta. Hänen aistinsa huomasi jo heti että jotain puuttui, oli hyvin pahaa tapahtunut hiljattain. Mysticin onneksi Valentino oli saapunut juuri oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Jos näin ei olisi tapahtunut olisi Valentino löytänyt puolisonsa myöhemmin kuolleena eikä hän koskaan saisi tietää kuka sellaista olisi tehnyt, mutta näin kun oltiin oli huomattavasti helpompaa saada selville tekijä joka saattoikin näin karusta satuttaa jotakuta. Huokaus, hiljaisuus ja pelko.
”Meryl…”, se sanoi peläten pahinta. Enemmän mitä Valentino sisimmässään pelkäsi, se painoi itseään tammaa vasten, purren hammasta ja vuodattaen kyyneliään sisällään antamatta niitä esille. Kaikki se heikkous pysyi sisällä niin kauan kuin oli suotava.
Mwjan
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 02. Loka 2010 14:41

Rintaani viiltää kipu kuin joku sivaltaisi minua kylmäteräisellä miekallaan. Kerro minulle, hän sanoo. Hän pyytää minua kertomaan, mitä on tapahtunut... Hän lausuu Merylin nimen pelko äänestään kuultaen. Hän taitaa jo aavistaa, mistä on kyse. Kunhan vain kertoisin, mitä kaikkea on meidän perhettämme kohdannut, tuo pelko tulisi vielä vaihtumaan samaksi tuskaksi, joka kaivertaa ja syövyttää minua hitaasti mutta varmasti elävältä.
Vedän jälleen henkeä koko kehoni väristen. Hyvä on, minä kerron...
Mutta kertomani ei tule millään muotoa miellyttämään sinua, Valentino.

"Niin, Meryl...", lausun hiljaa tyttäremme nimen, ja painan lyijyn raskaalta tuntuvan pääni varovasti vasten Valentinon rintaa. Pelkään, että kertomani jälkeen hän tuomitsee minut ja vetäytyy pois luotani. Pelkään, että hän työntää minut luotaan, eikä tahdo ikinä enää edes vilkaista minuun, sylkee kasvoilleni eikä enää rakasta minua.
Minua, joka kadotin tyttäremme ja saatoin hänet paholaisen kynsiin, enkä saanut häntä enää turvaan.
Mutta silti minun on kerrottava, vaikka niin tulisi käymään. Hänellä on oikeus tietää.
Suljen silmäni, kun aloitan tarinan kertomisen. Muistikuvat kaikesta tapahtuneesta vyöryvät siinä samassa mieleeni piiruntarkkoina ja musertavina välähdyksinä, niin että värähdän ja henkäisen järkyttyneenä. Näen yhä hänen iljettävät kasvonsa ja verisen hymynsä, vaikka silmäni ovat suljetut. Näen yhä, kuinka hän roikottaa rakasta Meryliä otteesaan ja viskaa hänet menemään kuin resuisen rätin. Hänen kuvottava naurunsa kaikuu yhä korvissani.
Nielaisen, puren hampaani yhteen ja aloitan. Ääneni värisee surusta.
"Kaikki alkoi siitä, kun Meryl karkasi luotani... Hän oli niin vikkelä, että sujahti minulta pakoon heti kun selkäni käänsin, ja niin nokkela, että onnistui piiloutumaan minulta taitavasti. En löytänyt häntä mistään, vaikka etsin häntä kaikkialta. Laukkasin pitkin maita ja mantuja, mutta häntä ei näkynyt. Olin hänestä valtavan huolissani... Päädyin lopulta ylänköhevosten maille, havumetsään. Huutelin siellä Meryliä aikani, kunnes kauhistuttavan näköinen ori yllätti minut. Hän sanoi..." minun on pidettävä taukoa ja yritettävä rauhoittaa mieleni, kun tuska puristaa uudelleen sydäntäni. Minä en haluaisi kerrata kaikkia kauheuksia enää mielessäni, mutta minun on jatkettava. "Hän sanoi, että oli tavannut Merylin, ja että Meryl 'oli hyvissä käsissä'"
Orin sihisevän äänen muistelu saa minut värisemään. "Hän kiristi minut mukaan kieroon juoneensa, hän sanoi, että saisin Merylin takaisin jos vain toteuttaisin hänen toiveensa..."

Noiden sanojen jälkeen minun on pakko vaieta, koska minusta alkaa tuntua liian pahalta, ja annan Valentinolle samalla aikaa maistella kuulemaansa. En kestä avata silmiäni saati kohottaa katsettani nähdäkseni, miten hän reagoi kertomaani. Se olisi minulle liian raskasta.
Siksi jään odottamaan, että hän kehottaisi minua jatkamaan, kun on valmis kuulemaan lisää.
Jaksu
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Mwjan » 05. Loka 2010 19:32

Valentinon ajatukset olivat harjaantuneet tapahtuneesta. Sydän hakkasi kiivaasti huolesta, jännityksestä ja kaikesta mahdollisesta mitä ikinä voisikaan keksiä. Kukaan ei varmasti osannut kertoa tätä tilannetta tarkalleen syvin sanoin. Tätä hetkeä oli itse asiassa hyvin vaikea pukea selviksi sanoiksi ja sen saattoi vain ymmärtää asian kokenut. Ei täytynyt muuta kuin odottaa päättäväisenä.
Meryl. Korvat kohosivat hetkeksi kohden taivasta, silmät sulkeutuivat syventyen kuuntelemaan tamman kertomaa tapahtuneesta. Kun tamma aloitti, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ympäriltä. Maapallo pysähtyi tai siltä se ainakin tuntui. Koko ympäristö tuntui hiljenneen ja muu maailma täysin kadonneen. Aivan kuin olisimme tyhjiössä, sellaisessa paikassa mistä ei koskaan pääsisi pois, ei niin millään. Siinä hiljaisuudessa kuitenkin painottui tamman surkea ääni. Valentino ei voinut muuta kuin kuunnella, odottaa ja lopulta kauhistua.

Mitä enemmän tamma tälle kertoi, sitä enemmän orin pintaa puristi lujemmin. Se mitä tamma ehti kertomaan ei Valentino kuitenkaan syyttänyt tammaa laisinkaan tapahtuneesta. Eikä niin omaa lastaan, Meryliä. Ei ketään voinut asian suhteen syyttää, ei sitä että joku oli huolimaton tai toinen oli varsinaisen vilkas ja kova katoamaan näkyvistä. Ketään, ei niin ketään voinut syyttää eikä siihen ollut minkäänlaista syytä missään muodossa. Sitten kun Mystic piti tauon, otti lisää happea keuhkoihinsa ja oli valmis jatkamaan lauseensa loppuun – ori ei voinut muuta kuin pysähtyä hengityksensä kanssa kuuntelemaan.

Ei ole totta.

Se mitä nyt ori kuuli ei voinut vain olla totta. Miten joku saattoikin olla niin julma ja välinpitämätön? Kukaan ei osannut vastata näihin kuuluisiin kysymyksiin. Ne vain olivat sellaisia kuin olivatkin. Ketään ei voinut syyttää siitä mitä kuka on ja mitä maata tai ylipäätään minkälainen on. Asia ei kuitenkaan tuntunut kovinkaan järkevältä ja sai Valentinon hiljenemään. Hän ei tiennyt oliko tämä hetkinen tunnetila vihaa täynnä vai pelkoa. Ori ei osannut sanoa sitä oikeassa muodossa. Se vain oli niin järkyttävää. Mysticin kertoma sai totisesti Valentinon hiljenemään ja miettimään tapahtumaa tarkemmin. Heidän esikoisensa oli tuolla jossain järkyttävän orin kynsissä eikä kumpikaan voinut tietää mitä kamaluuksia se tulisi tekemään pienelle varsalle. Heidän oli oikeasti tehtävä jotain. Siltä seisomalta Valentino heräsi ajatuksistaan.
”Minä lähden”, se sanoi päättäväisenä ja kohotti oikean jalkansa eteenpäin – valmiina nousemaan toisen viereltä. Hän oli vihainen, surullinen ja kaikkea muuta ahdistunut. Hän ei halunnut edes ajatella sen enempää mitä tuo vento vieras voisi tehdä Merylille.
”Lähden ja etsin sen orin käsiini, emme vain voi odottaa paikoillamme ja odottaa että hän luovuttaa”, mustaharjas sanoi ja ponkaisi heikoin voimin seisomaan. Seisoessaan käänsi arpikasvo katseensa makaavaan tammaan ja syvä huokaus kuului hänen suustaan.
”Tämä ei ole kenenkään syy, et voi syyttää itseäsi laisinkaan. Mikään ei ole kenenkään syytä. Maailma on vain näin ja luotu sellaiseksi kuin se on. Tuo mukanaan erilaisia tapahtumia sekä henkiä, mutta meidän on tehtävä tästä loppu!”, Valentino kohotti reippaasti ääntään ja kohotti katseensa kohden horisonttia. Hän oli miltei valmis painumaan siltä seisomalta kohden Ylänköhevosten maita vai missä se nyt ikinä olikaan tapahtunut.
”Ensiksi kuitenkin tahdon tietää mitä hän on vaatinut sinua tekemään jotta saisit Merylin takaisin”, niin siirtyi mustakasvo Mysticin lähettyville, viereen jotta näköyhteys olisi parempi ja tämä pystyisi katsomaan puolisoaan vasten kasvoja. Katsomaan pystyikö tamma itse tähän vai joutuiko Valentino suorittamaan tehtävänsä täysin yksin.
”Mystic”, se sanoi jatkaen ”en tahdo menettää sinua, enkä niin Meryliä, mutta meidän on nyt tehtävä tämä loppuun”, vaikka kuinka vaikeaa se tulisikaan olemaan, se oli tehtävä tavalla tai toisella.

Näin kääntyi arpipuoli vasten tammaa ja joku saattoi nähdä hänen ainoan näkevän silmänsä vuodattavan kyyneliä.
Mwjan
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Loka 2010 14:34

Kasvoilleni leviää hätä ja kurkotan päätäni Valentinon perään, kuin koettaisin tarrata käsin häneen ja pitää hänet tiukasti vierelläni, kun hän nousee ja ilmoittaa lähtevänsä. Pelko tulvahtaa sisälläni, kun näyttää siltä, että hän todella hylkäisi minut nyt. Että hän oikeasti ei enää kestä olla vierelläni tai edes vilkaista minuun, kun kuuli mitä on tapahtunut, mitä minä olen mennyt tekemään.
Hätä ja kauhu kuitenkin pyyhkiytyvät kasvoiltani ja vaihtuvat helpotukseksi, kun Valentino sanoo, ettei syytä tapahtuneesta minua tai ketään muutakaan. Niin, muita tästä ei kuulunutkaan syyttää, mutta minua olisi pitänyt. Olisi oikein minulle, että hän olisi vihainen minulle, löisi minua ja haukkuisi maanrakoon, mutta en voi kieltää sitä, että näin minusta tuntuu paremmalta. En halua menettää Valentinoakin, kun minulta on jo viety tyttäreni. Jos jäisin yksin, ilman Valentinoakin, en pystyisi enää elämään. Meryl ja Valentino ovat minulle kaikkeni, he ovat kuin ilma, jota hengitän. Ilman heitä en olisi mitään. En voisi enää elää.

Kauhu kangistaa minut jälleen, kun Valentino uhkaa etsivänsä Merylin kaapanneen orin käsiinsä. Ei, hän ei tiedä, kuinka suuri, voimakas ja kauhea se ori on! Hän ei tiedä, mikä hänellä olisi vastassa! Hän ei ollut nähnyt, mihin se arpisuinen ja kierosti naurava, veren tahrima ori pystyy.
Nielaisen ja koetan saada kurkkuuni nousseen möykyn pois, jotta saisin ääneni kuuluviin.
"Valentino", minä korahdan, "se on hyvin vaarallista".
Enkä minä pelleillyt ollenkaan. Lausuin ne sanat niin tosissani ja vakavalla äänellä, että hän ymmärtäisi, mihin oli ryhtymässä. Hänellä ei olisi vastassaan ainoastaan yksin sitä iljettävää oria, vaan myös hänen apurinsa. Hänen monet ja voimakkaat apurinsa, mieleltään kierot kuten se hirviö itse.
Ajatuskin puistattaa minua.
Mutta Valentino on aivan oikeassa. Meidän on saatava Meryl takaisin. Ja koska en voisi lähettää Valentinoa yksin Hoerolle, minun olisi lähdettävä hänen mukaansa. En voisi vain pyöritellä peukaloitani sillä välin, kun hän taistelisi hirviötä vastaan saadakseen Merylin takaisin turvaan.
"Mutta... Meidän on saatava Meryl takaisin", sanon, vaikka me molemmat tiedämme sen sanomattakin. "Minä tulen mukaasi. Et mene sinne yksin"
Kylmä väristys kulkee pitkin selkääni, kun ajattelen, että minun on palattava takaisin sinne lieron pesäkkeeseen. Minä en lähtisi takaisin ilomielin, mutta se oli tehtävä. Seisoisin yhdessä Valentinon rinnalla sitä oria ja kaikkia niitä apureita vastassa, ja taistelisin henkeni edestä saadakseni tyttäremme takaisin.
Minä, me, emme jättäisi Meryliä pulaan.

Meidän on tehtävä tämä loppuun.

Kurkkuani kuristaa ja silmissäni kirvelevät kyyneleet, kun Valentino palaa seisomaan eteeni, silmänsä kyyneliä vuotaen. On väärin ja täysin epäoikeudenmukaista, että me olemme joutuneet keskelle tätä painajaista. On aivan kauheaa katsella, kuinka oma puoliso näyttää niin surkealta, ja on hirvittävää ajatella, että oma tytär on vieraan, kieron orin armoilla.
Koetan kasata itseäni sen verran, että saan vastatuksi Valentinon kysymykseen. Minun on kerrottava kaikki hänelle loppuun asti, ennen kuin lähtisimme hänen luokseen. Vedän väristen henkeä, ennen kuin jatkan tapahtuneen kertaamista Valentinolle.
"Minä... Hänen toiveensa oli, että menisin ja etsisin käsiini ylänköhevosten johtajattaren, Merelin", sanon ja painan katseeni alas Valentinon silmistä. En pysty katsomaan häneen, kun minun on kerrottava, mihin kauheuksiin olen syyllistynyt. "Minun oli pakko kunnioittaa hänen toivettaan ja osallistua hänen juoneensa, muuten en saisi Meryliä takaisin... Niinpä juoksin tuulispäänä ja etsin Mereliä kuumeisesti, ja lopulta löysinkin hänet. Valehtelin olevani tasankohevosten viestinviejä ja tuovani sanaa Kavarilta. Sanoin, että Kavar on löytänyt Hoerolta kuolleen ylänköläisen, ja pyysin, että Merel lähtisi mukaani sitä katsomaan. Niin minun piti houkutella hänet mukaani. Me lähdimme yhdessä Merelin kanssa kohti Ei-kenenkään-maita, ja jätin hänet yksin lehtimetsän reunalle, josta hänen oli määrä seurata merkittyä polkua Hoerolle... Siellä se paholainen odotti Mereliä, enkä tiedä, mitä se Merelille teki..."
En halua edes ajatella, mitä kauheksia se ori on mennyt tekemään. En halua jäädä murehtimaan Mereliä, jonka narutin suoraan suden suuhun, joten jatkan vastentahtoisesti kertomusta siitä, mitä tapahtui kun lähdin hänen luotaan.
"Minä matkasin yksin Hoerolle. Siellä minun oli määrä saada Meryl takaisin, niin se ori oli minulle luvannut. Kun lopulta tavoitin sen kauhean orin, hän piti hampaissaan veristä ja velttoa Meryliä, ja paiskasi hänet menemään, ennen kuin minä syöksyin hänen kimppuunsa. Minä hävisin, ja minut raahattiin Hoerolta tänne... Minä, en... En tiedä, oliko Meryl..."
Lopussa ääneni särkyy, enkä pysty enää pidättelemään kyyneleitäni tai sanomaan ääneen sitä, mitä eniten pelkään. Se kaikki oli niin kerta kaikkisen kauheaa, hirveämpää kuin pahimmatkaan painajaiset ja minusta tuntuu, että kuolen kurkkuani kuristavaan tunteeseen, syyllisyyteen, joka kalvaa minua sisältä.
"Olen niin pahoillani, Valentino... En voinut sille mitään, en voinut..."
Jaksu
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Mwjan » 25. Loka 2010 18:57

Valentino puri hampaitaan yhteen niin tiukasti kuin pystyi. Miksi kaiken pahan täytyi juuri osua hänen kohdalleen tai hänen läheisilleen? Hän halusi kaikin tavoin saada Merylin takaisin, kohdata tämän orin mitä Mystic niin suuresti varoitteli. Valentino kuitenkin uskoi tuon orin olevan pohjimmiltaan paha, mutta kuka estäisi Valentinoa tapaamaan tuon orin? Hän tekisi kaikkensa jotta hänen perheellään olisi hyvä olla. Hänen kyyneleensä putoilivat vuorotellen maahan ja katse pysyi visusti pois tuosta tammasta. Hän vain halusi kaiken olevan ennallaan, pois tämä järkyttävä tuska.

Viimein oli kuitenkin valkokasvon puhuttava asiansa, vastattava Valentinon syvään painavaan kysymykseen. Hän ei halunnut tätä, eikä välttämättä olisi halunnutkaan kuulla koko tarinaa missään muodossa mutta sellaiset olennot saisivat saman tien kadota pois täältä maanpinnalta.
Mystic aloitti puheensa. Valentinon keho jähmettyi paikoilleen ja korvat kääntyivät vasten tammaa. Jokainen sana mikä tuli hiljaa ja väristen tamman suusta saivat myös orin värisemään pelosta. Vaikka Valentino olikin kokenut hevonen, nähnyt elämää omin silmin, oli kuitenkin jokainen uusi asia vielä pahempi. Varsinkin jos asiat liittyivät vahvasti hänen läheisiin tai tuttaviin. Valentino pyöritteli päätään, puri hampaitaan yhteen ja värisi. Sitten kun hän kuulikin sanat Merylistä, kohottautui sen katse ylös, sokeana katsoen Mysticiä.
”Mitä”, sen ääni oli hiljainen ja värisi. Oliko se totta? Oliko totta että Meryl.. ”älä…”, se sanoi vaimeasti, kääntäen katseensa pois tammasta. Niin pian se käänsi koko selkänsä tammaa kohden. Miten tämä sattuikin näin paljon?
Jokainen sana oli yhtä tuskaa ja tuntui siltä kuin jalat olisivat kohta pettäneet ja kaataneet suuren rotevan orin maahan surkeana ja loukkaantuneena henkisesti. Hyvin saattoi huomata kuinka Valentinon mustat jalat eivät pysyneet paikoillaan vaan niissä oli pientä värinää, vapinaa ja heikkoutta. Olisi vain pienestä minuutista kiinni ettei tuo ori rävähtäisi maahan.

”Me, me emme voi jatkaa näin…”, Valentino sanoi vaimeasti ”en voi antaa enää sinun lähteä”, hän sanoi vakavana, käänsi katseensa taakse päin missä Mystic makasi loukkaantuneena ja hyvin peloissaan. Hän oli sanattomana.
”Minä lähden, etsin sen orin käsiini ja teen tästä selvän”, Valentinoa pelotti pahin totuus mutta samalla hänen sisällään syttyi suuri viha tuota oria kohtaan mitä juttua hän oli nyt toisesta kuulutkin. Valentino oli kuitenkin täysin varma tehtävästä ja ajatuksesta siitä että hän lähtisi tulivuorelle etsimään tuon orin. Sen orin joka oli sotkenut viattomia juoneensa, heikkoja ja sellaisia jotka varmasti eivät voisi väittää vastaan.
”Tapahtui minulle mitä tahansa, en tahdo enää sinun kärsivän”, mustajalka sanoi kyyneliään pidätellen. Hän ei koskaan ennen tuntenut itseään näin heikoksi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hänen jalkansakin meinasivat pettää. Tuska. Pelko. Kipu. Se kaikki mikä oli niin helvetillistä, oli vain mielessä ja kehossa painavasti. Hän ärähti mielessään tuskaisena. Kipu kalvoi luitakin.
”Tämä on saatava loppumaan. Ymmärrätkö?!”, Valentino korotti ääntään. Hän oli peloissaan ja pelko laukaisi agression minkä hän purkasi tammaan, puolisoonsa. Hetken aikaa ollessaan hiljaa sanojensa jälkeen hän kääntyi kohden Mysticiä, asteli hänen lähelleen ja painoi turpansa sen niskaan.
”Anteeksi… Olen vain niin turhautunut”, se sanoi pahoitellen edellistä käytöstään mikä sai sen miltein huutamaan. Ei tässä olisi syytä huutaa kenellekään. Nyt oli muutenkin niin paha hetki eikä sitä saanut pahentaa entisestään. Valentino huokaisi ja painoi turpaansa yhä enemmän vasten tamman mustaa niskaa, puolimärkää ja loukkaantunutta ihoa. Turhautuneisuus painoi niskaan hyvin rajusti eikä mustaharjas voinut enää sanoa mitään. Hän oli vain niin rikki.

Rikki kuin posliinimaljakko.
Mwjan
 

Re: This is not what i do

ViestiKirjoittaja Jaksu » 28. Marras 2010 18:47

"Anteeksi, olen pahoillani... Anteeksi", minä toistin värisevällä, heikolla äänellä, kun Valentino käänsi minulle selkänsä, vaikka tiesin ettei anteeksi pyytely korjannut mitään. Voisin pyydellä anteeksi loputtomiin, mutta se ei muuttaisi tehtyä tekemättömäksi, ei toisi Meryliä takaisin ja palauttaisi kaikkea entiselleen. Voi, kun vain olisikin mahdollista palata ajassa taaksepäin. Tekisin kaiken silloin toisin, en päästäisi Meryliä viereltäni mihinkään, pitäisin hänet tiukasti luonani niin, ettei tällaisia kauheuksia pääsisi ikinä, vahingossakaan tapahtumaan!
Kuinka minä olenkaan typerä...
Henkäisin katkonaisesti illan myötä viilennyttä ilmaa sisälleni, kun muistin välillä hengittää, ja painoin otsani vasten heinikon verhoamaa maata. Kyyneleeni hukkuivat tuulessa huojuvien ruohonkorsien sekaan. Yritin hillitä kehoani tärisemästä ja vapisemasta. Pelko, järkytys ja shokki olivat kuitenkin niin voimakkaita tunteita sisälläni, etten kyennyt rauhoittelemaan itseäni ollenkaan. Aloin vain itkeä hysteerisesti ja täristä entistä pahemmin, ja mielessäni liikkuvat kauheat ajatukset ja pelot vahvistuivat. Iljettävän orin nauru kaikui korvissani taukoamatta, ja sai minut uskomaan, että menettäisin pian järkeni, haluamaan, että minua ammuttaisiin kuulalla kalloon. Äänet vaikenisivat, kauhukuvat pyyhkiytyisivät mielestäni ja tilalle tulisi ikuinen pimeys.
Se tuntui houkuttelevalta ajatukselta...

Kuitenkin sillä hetkellä, kun Valentino sanoi, ettei hän antaisi minun lähteä mukaansa, minä kohotin pääni nopeasti heinikon seasta, ja karjaisin topakasti, täysin keuhkoin hänelle "EI!" Olin noussut samalla ylös, seisomaan allani vapisevien jalkojeni varaan. Se sattui, ja minä irvistin, mutta kestin kivun. Minä pudistelin vimmatusti päätäni, kun Valentino puhui lähtevänsä Hoerolle yksin, etsivänsä hänet käsiinsä ja tekevänsä tästä selvän. Ei, ei, ei, EI! En voisi mitenkään antaa hänen lähteä sinne yksin. Minä en kestäisi odotella toisaalla ja pelätä jokikinen sekunti, onko hän ehtinyt jo kuolla, onko hän saanut pelastettua Merylin ja nitistettyä sen orin iljetyksen. Musertuisin sen kauhean paineen ja pelon alla.
Suljin silmäni, hengitin kerran syvään, ja tunsin silloin Valentinon pehmeän turvan painautuvan vasten niskaani. Huokaisin, ja kurotin omaa valkeaa turpaani kohti hänen poskeaan, jota silitin hellästi. Korvani kääntyivät eteenpäin, jännitys lihaksissani katosi ja tunsin itseni vähän rennommaksi, oloni turvallisemmaksi. Turvallani käväisi pitkästä aikaa hymyn kare, mutta se katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Valentinon läheisyys ja hänestä huokuva lämpö lohduttivat minua hiukan.
"Ei se mitään", sanoin hänelle hiljaa, kun hän pahoitteli huutoaan. "Minäkään en tarkoittanut huutaa sinulle, anteeksi"

Hetken minä vain seisoin siinä Valentinon lähellä, hakien lohtua hänen lämmöstään, tutusta tuoksustaan ja kosketuksestaan. Päässäni laukkasi niin monta ajatusta ja tunteet mylläsivät seka sortoa aiheuttaen sisälläni, etten heti saanut sanotuksi mitään. Minä vain olin siinä. Ihan hetken verran.
Mutta sitten avasin lopulta suutani, tuijottaen samalla lasittunein silmin tummalle yö taivaalle, jota kuu kalpeasti valaisi tähdet rinnallaan. Tuuli pyyhki kevyesti kasvojani ja leikitteli hetken jouhillani, kunnes se taas laantui ja jätti jouheni rauhaan, antoi niiden laskeutua vasten tummaa kaulaani ja valkeaa otsaani.
"Valentino... Minä tiedän, ettet sinä halua minun kärsivän enää enempää kuin mitä olen jo joutunut kärsimään - mutta ymmärrät kai, etten minä millään voi päästää sinua sinne yksin", aloitin varovasti, ja pidin pienen tauon hakiessani sopivia sanoja, joilla saisin Valentinon ymmärtämään minua. "En välitä, vaikka kehossani jylläävät valtavat kivut ja olen yltä päältä haavojen ja ruhjeiden peitossa, tai jos menettäisin Hoerolla henkeni taistellessani niitä kieroja vastaan. Jos menisit sinne yksin Meryliä pelastamaan, minä en kestäisi odottaa sitä aikaa jossakin muualla peläten koko ajan, että sinun käy siellä huonosti. Ymmärräthän?"
Astahdin pari pientä askelta taaemmas, irtautuen Valentinosta niin, että saatoin kohdata viimein hänen katseensa, nähdä hänen arpien koristamat kasvonsa. Kunpa hän vain ymmärtäisi, miltä minusta tuntuu.
"Minun on päästävä mukaan", sanoin painokkaasti, päättäväinen ilme kasvoillani. "Hän on minunkin tyttäreni, ja haluan pelastaa hänet". Vaikka ääneni oli ollut heikko aiemmin, se oli nyt vakaa ja varma. Minä tahdoin lähteä Hoerolle. En voisi päästää Valentinoa sinne yksin, en mitenkään.

Kunhan vain hänkin ymmärtäisi sen.
Jaksu
 


Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron